Tapojen vanki

Omat paradigmat istuvat tiukassa. On helpompaa kaivautua omaan poteroonsa heittelemään kiviä toisten juoksuhautoihin, kuin yrittää ymmärtää miksi toiset toimivat eri tavalla.

Itsessäni huomaan tämän kun näen salilla jonkun itseäni isomman ja lihaksekkaamman miehen tekemässä hauiskääntösarjaansa. Ensireaktio kumpuaa jostain alkukantaisesta ja se väittää minun olevan kauempana alfa-asemasta kuin tuo fyysisesti kookkaampi yksilö. Mutta lähes välittömästi egon suojamekanismit lähtevät käyntiin ja alkavat pönkittää epävarmaa egoa väittämällä ettei hauiskäännöt auta pätkääkään oikeassa elämässä, ettei lihasten koko kerro vielä kaikkea toimintakyvystä, että minun treenini tähtää funktioon eikä ulkonäköön. Ei tuo mies taatusti osaa tehdä pistoolikyykky-luistelijankyykky -kombinaatiota tai juokse puolimaratonia yhtä lujaa kuin minä.

Yritän saada itseni kiinni kun ajattelen näin. Toisten ihmisten tekemisten vähättely ei ole terveellistä toimintaa eikä se ole sitä mitä haluan tehdä. Eikä ole oman treeninkään kannalta järkevää käyttää omaa energiaansa toisten harjoitusten seuraamiseen kun pitäisi keskittyä omaan tekemiseensä.

Mutta näin ajattelumme toimii. Meillä on omat tapamme tehdä asioita, omat uskomuksemme. Ja tietenkin ne ovat niitä parhaita, ainakin omasta mielestämme. Emmehän me muuten niihin uskoisi. Ja toisenlaiset tavat treenata tai syödä, erilaiset ajatukset maailman toiminnasta ja muiden elämänkatsomukset ovat uhka egollemme. Miten joku voi saavuttaa parempia treenituloksia väärillä tavoilla tai menestyä elämässä uskoen vääriin asioihin?

Yritän muistaa että nämä toisten tekemistä vähättelevät ajatukset ovat vain ajatuksia. Eivät totuuksia, eivätkä välttämättä edes todellisia syvimpiä tuntojani. Ne saavat nousta, mutta jos en anna niille enempää voimaa, ne häviävät. Kun ymmärrän ajatusteni kumpuavan omista epävarmuuksistani voin antaa niiden mennä.

Minun pitää ymmärtää ettei oma tapani treenata ole se ainoa ja oikea. Että toiset treenaavat saavuttaakseen jotain muuta kuin minä, ja se on oikein. Varsinkin kun he silti treenaavat. Kaikkein typerintä on kun ihmiset alkavat kiistelemään niitä vastaan joiden kanssa heillä on enemmän yhteistä kuin eroa. Paleoruokailijat ja vegaanit sotivat keskenään, vaikka molemmissa ruokavalioissa syödään suurimmaksi osaa samoja asioita ja kuormitetaan ympäristöä ja terveyttä vähemmän kuin tavallisen väestön syömätavoilla. Crossfittaajat ja bodarit väittelevät treeniensä paremmuudesta maailmassa jossa liikkumattomuus aiheuttaa miljardien eurojen kustannuksia. Vakaumukselliset ihmiset kiistelevät siitä kumman jumala on todellinen, huomaamatta että valtaosa heidän noudattamistaan hyvän elämän ohjeista ovat samoja, huolimatta siitä minkä nimiseltä jumaluudelta ne ovat peräisin.

Uskon omiin treeneihini, ruokavalioajatuksiini ja elämänfilosofioihin. Luotan siihen että ne ovat parasta minulle. Mutta samalla yritän muistaa että muidenkin tavat voivat olla heille parhaita. Eikä ole minun tehtävä eikä oikeus arvostella heidän tekemisiään. Sitä paitsi, voin oppia hyödyllisiä asioita muilta, kunhan vain jätän egoni kuiskuttelut omaan arvoonsa ja pidän mieleni avoimena sekä mielipiteeni joustavina.

Suosikki

Mikä on lempivärisi? Mikä on lempiruokasi? Mikä bändi on paras, mikä elokuva suosikkisi?

Lapsena kierrätetyissä kaverikirjoissa oli aina vastaavia kysymyksiä, ja silloin kai sain niihin aina jotain raapustettua. Mutta koin suosikkien nimeämisen hankalaksi. En myöskään kyennyt tekemään tarkkoja listoja suosikkiohjemistani, peleistäni tai sarjakuvahahmoista, kun sitä joskus lapsuuden ystäväni innoittamana yritin.

En osaa irrottaa asioita hetkestä. Miten koen minkäkin asian on aina sidoksissa siihen tilanteeseen jossa ne koen. Voin juuri nyt sanoa lempiruoakseni sushin, mutta huomenna saatan haluta jotain tuhdimpaa. Iron Maiden on yksi suosikkibändeistäni, mutta välillä sitä haluaa kuulla jotain kevyempää. Tai raskaampaa. Kaikki varmasti kokevat saman. Mutta minä en osannut edes lapsena nostaa mitään yhtään asiaa ylitse muiden kaltaistensa. En osannut tehdä listoja tai olla fani.

Iän myötä olen ymmärtänyt ettei minun tarvitse. Kaverikirjoihin ei enää kysellä vastauksia, eikä kukaan painosta tekemään omia listauksiani. Lisäksi olen ymmärtänyt asioiden paremmuusjärjestyksen olevan vielä monimutkaisempi juttu kuin lapsena tajusi. Sillä siihen miten asiat koemme, vaikuttaa monet muutkin asiat kuin vain sen hetkiset mieltymyksemme.

Hyvänä esimerkkinä toimii suhtautumiseni elokuvaan The Matrix. Se on yksi suosikeistani, mutta olen ymmärtänyt että mieltymykseni perustuu pitkälti siihen että olin oikea ihminen näkemään elokuvan, näin sen oikealla hetkellä elämässäni ja ensimmäinen katselukokemus oli täydellinen.

En halua pilata elokuvaa keneltäkään, joten en paljasta juonesta mitään. Elokuvan nähneet ymmärtänevät kuinka vaikuttava se on teini-ikäiselle toimintaelokuvien kanssa varttuneelle, kungfu-leffojen estetiikkaa ihailevalle nuorukaiselle joka on juuri lukion filosofian innoittamana innostunut pohtimaan mikä kaikki onkaan totta. Kaiken lisäksi näin elokuvan parhaalla mahdollisella tavalla, tietämättä mitään elokuvasta etukäteen.

Jos elokuva olisi tehty ennen lukioaikaani, en olisi osannut arvostaa sen ontologisia pohdintoja. Jos elokuva olisi julkaistu myöhemmin, poikamainen innostukseni räiskeeseen ja toimintaan olisi saattanut jo laimeta. Ilman sitä määrää taistelulajeja sisältävää viihdettä jota olin kuluttanut, en olisi osannut arvostaa The Matrixin toimintaa. Yksikin nähty traileri tai juonipaljastus olisi pilannut elokuvan minulta.

The Matrix oli paras elokuva seitsemäntoistavuotiaalle minulle. Se ei ole paras elokuva absoluuttisesti, se ei ole paras elokuva kenelle tahansa, se ei ole paras elokuva 35-vuotiaalle minulle.

En halua elää elämääni pitäen kirjaa siitä mitkä ovat olleet parhaita kokemuksiani. En halua verrata kaikkea kokemaani johonkin hataraan muistikuvaani. Haluan pyrkiä siihen että suosikki ruokani on se mitä juuri nyt syön, että suosikkielokuvani on se mitä juuri nyt katselen. Että jokainen ohikiitävä hetki on se paras koskaan.

Koska oikeasti se onkin. Sillä muita hetkiä ei ole olemassa.

Meditaatio

Istun jalat ristissä lattialla. En ole ainakaan viiteen minuuttiin tuntenut jalkojani, joten paikallaan istumista on jäljellä noin vartin verran. Tuijotan edessäni olevaa tyhjää seinää ja yritän keskittyä hetkeen.

Ajatukset harhailevat kuitenkin tulevaan. Siihen kuinka kohta kello soi ja vapauttaa minut tästä istumisesta. Vaikkakin vain hetkeksi, neljänkymmenen minuutin istumissessioita on vielä kolme edessä. Hengitän syvään ja keskityn hengitykseeni, unohdan tulevaisuuden.

Meditoin. Noin neljästi vuodessa käytän työpäivän verran näihin pidempiin rupeamiin. Tärkein harjoitus on kuitenkin päivittäinen istuminen. Riippuen päivien ohjelmasta, meditaatio kestää viidestä minuutista puoleen tuntiin. Yleensä meditointiaika on kaksikymmentä minuuttia. Joskus harjoituksia jää välistä kiireisen päiväohjelman vuoksi. Joskus laiskuuden takia.

Mikä saa lapsiperheen, työn ja omakotitalon luomassa kiireessä elävän miehen istumaan jalat solmussa tuijottaen seinää? Mitä hyötyä voi olla siitä että kirjaimellisesti katsoo maalin kuivumista?

Aloin meditoida luettuani Brad Warnerin Hardcore Zen -kirjan. Tai vaati aloittaminen parikin lukemiskertaa. Mutta aloin meditoida kokeeksi, nähdäkseni miltä se tuntuu. Ja se tuntui siltä mitä voisi olettaakin. Tylsältä.

Mutta jatkoin. Epäsäännöllisen säännöllisesti, pidentäen pikkuhiljaa istumisaikaa. Ja huomasin pienen pieniä etuja. Minun oli helpompi olla kärsivällinen, minun oli helpompi sietää elämän epäkohtia ja pystyin paremmin suhtautumaan ajatuksiini vain ajatuksina. Varsinkin huomasin kuinka kärsivällisyys ja rauhallisuus alkoivat vähentyä kun edellisestä meditaatiosta vierähti useampi päivä. Joten jatkoin ja pyrin tekemään harjoitukseni säännöllisemmin ja säännöllisemmin.

En ole kokenut suurta valaistumista tai saanut arvokkaita ideoita istuessani. En ole täydellisen rauhallinen zenmestari. Hermostun edelleen vastoinkäymisistä, suutun lapsilleni ja huomaan liian usein tekeväni päätöksiä egoni ehdoilla. Istuminen on suurimmaksi osaksi tylsää, joskus myös kivuliasta. Tai sitten taistelen unta vastaan. Ja usein huomaan olevani pitkällä jossain ajatusketjussa ennen kuin muistan että nyt piti antaa niiden ajatusten mennä eikä jäädä märehtimään niitä.

Mutta jatkan harjoittelua. Dan Harris kuvaa meditoinnin tekevän hänestä kymmenen prosenttia onnellisemman. Varastan mieluusti tämän kuvauksen. En meditoi valaistumisen toivossa, en ollakseni parempi kuin muut. Meditoin koska se tekee minusta kymmenisen prosenttia onnellisemman.

Se tekee minusta kymmenen prosenttia paremman minän.

Valokuvat

Olen kasvanut aikuisuuteen aikana jolloin valokuvat otettiin vielä filmille ja käytiin kehittämässä kuviksi valokuvaliikkeessä. Silloin se kaikki tuntui liian työläältä, enkä jaksanut kiinnostua valokuvauksesta.

Mutta sitten tuli digitaalikuvaus ja halvat pokkarikamerat. Kuvia saattoi napsia satamäärin, eikä kovalevylle kuvien säästäminen maksanut mitään. Kuvia pystyi ottamaan kymmenittäin samasta tilanteesta ja säästämään vaikka kaikki, myös ne heilahtaneet ja huonosti tarkennetut otokset.

Joten otin kuvia. Paljon. Kannoin kameraani mukanani ja räpsin kuvia kaikesta etäisestikin kiinnostavasta.

Nyt ne kuvat makaavat ulkoisen kovalevyni syövereissä. Tietokone on vaihtunut pariin otteeseen, samoin koti. Mutta siellä ne makaavat, koskemattomina, katsomattomina.

Ihmiset antavat hirveästi arvoa valokuvilleen. Niitä varjellaan, säilötään, kuljetellaan vanhasta kodista uuteen ja pidetään mahdottoman tärkeinä.

Ja ovathan ne yleensä ainutlaatuisia. Harvinaisia jäänteitä menneistä hienoista hetkistä ja onnen ajoista. Ne ovat pieniä kimpaleita menneisyydestä. Ja ainutlaatuisuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan arvokkaita.

Oma suhteeni valokuviin on muuttunut vuosien saatossa. En osaa enää pitää niitä samanlaisessa arvossa kuin ennen, samanlaisessa arvossa kuin muut tuntuvat niitä pitävän. En pelastaisi kovalevyäni tulipalosta.

Se hetki jonka kuva on kaapannut on ollut ja mennyt. Valokuvaan on tallennettu pieni kappale siitä hetkestä, ja se kuva voi saada minut muistamaan sen hetken. Mutta muistonikaan ei ole se hetki. Muistoni ovat omien tuntemuksieni muuttamia, kaikkien sitä seuranneiden sattumusten saastuttamaa. En muista hetkeä, muistan mitä mieleni haluaa hetkestä muistaa. Eikä valokuva muuta sitä.

Mutta vielä tärkeämpää on se mitä menetän kun kaivan kameran esiin. Miten keskittymiseni siirtyy todellisesta maailmasta kameraani tai puhelimeeni. Ja miten kaunis tai kiinnostava tilanne muuttuu epätoivoiseksi yritykseksi saada se paras, kaiken kertova kuva tilanteesta. En halua käyttää niitä hetkiä kun Jotain Tapahtuu katsoen sitä tapahtumaa kamerani näytöltä, vaan haluan kokea sen hetken itse, juuri nyt.

Saatan ottaa silloin tällöin kuvia, tai jopa videopätkän puhelimellani, mutta silloin yleensä sillä kuvalla on tarkoitus. Haluan näyttää sen jollekin tai lähettää sen eteenpäin. Ja kun kuva on tarkoituksensa täyttänyt poistan kuvan puhelimeni muistista.

En suinkaan ole immuuni sille pelolle jonka kuvien poistaminen aiheuttaa. Tunnen huolen siitä että saatan unohtaa kuvan säilömän hetken jos poistan kuvan, että en välttämättä enää myöhemmin muista sitä iloa jonka kuvan ottaessani tunnen.

Mutta siitä huolimatta minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Oikeasti se hetki on jo poissa. Mikään määrä kuvia tai edes video ei vie minua takaisin niihin hetkiin. Kaikki tapahtuu nyt ja sitä mitä tapahtui aiemmin ei ole enää olemassa. Siitä pitää päästää irti.

Kaikesta valokuvien tuomista positiivisista asioista huolimatta ne antavat meille mahdollisuuden takertua menneeseen. Ne tarjoavat helpon tavan palata eilisiin iloihin. Mutta se on väärä suunta. Elämä tapahtuu nyt.