Mukavuus

Ihminen on nerokas eläin. Olemme mestareita keksimään työkaluja. Tämä taito on vienyt lajimme planeetan joka kolkkaan ja edesauttanut selviytymään erilaisissa ympäristöissä. Ja kiihtyvällä tahdilla olemme keksineet työkaluja helpottamaan elämäämme. Tekemään olostamme mukavampaa.

Mukavuus ympäröi meitä. Meillä on lämpöä, valoa, ruokaa ja viihdettä aina ulottuvillamme. Meillä on pehmeitä alustoja istua tai maata, ja aikaa tehdä näin. Ja uusia mukavuuksia innovoidaan nerokkaiden yksilöiden toimesta joka hetki.

Mukavuus on, paremman sanan puutteessa, mukavaa. Mutta se myös turruttaa. Kun perustarpeet on tyydytetty, unohtaa kuinka hienoa on olla mukavuuden keskellä. Ja silloin pienetkin kolhut perusmukavuudessa tuntuvat kohtuuttoman suurilta.

Epämukavuuteen totuttelussa on arvoa. Fyysinen harjoittelu, meditointi, kylmässä tai kuumassa oleilu ja paastoaminen ovat kaikki pohjimmiltaan itsensä asettamista vapaaehtoisesti epämukaviin oloihin. Ja näiden tapojen on todettu olevan terveydelle edullisia. Kuinka paljon terveyshyödyt perustuvat siihen että simuloimme epämukavuuksia joita esi-isämme kohtasivat säännöllisesti ja joiden kohtaamiseen lajimme on kehittynyt? Kuinka paljon arvoa on epämukavuuteen totuttautumisessa?

Tiede selittää teknisellä tasolla miksi itsensä epämukavuuteen asettaminen on terveydelle edullista. Miten fyysinen rasitus, positiiviset stressireaktiot tai hiljaa paikallaan oleminen kehittävät kehojamme. Ja on helppoa ymmärtää epämukavuuteen tottumisen hyödyt mahdollisissa kriisitilanteissa. Mutta epämukavuutta sietämällä parantaa myös arkensa elämänlaatua. Yllättävät rasitukset, tylsät odottelut, haastavat säätilat tai ruokailemisen viivästyminen eivät tunnu läheskään niin suurilta ongelmilta kun niissä tilanteissa on ollut satoja kertoja aiemmin vapaaehtoisesti.

Vanhemman pahin painajainen

Jokainen vanhempi pelkää eniten sitä että omalle lapselle sattuu jotain. Että lapsi loukkaantuu tai sairastuu. Minä koin tämän pelon kun poikani joutui sairaskohtauksen vuoksi tehohoitoon. Hän makasi pienenä ja avuttomana aikuisten sängyssä, koneen hengittäessä hänen puolestaan, kanyyleiden, katetrin ja monitorijohtojen syleilyssä.

Minulle tämä painajainen ei kuitenkaan ollut yhtä kauhea kuin monille muille vanhemmille. Olen koulutukseltani ensihoitaja ja ammatiltani sairaanhoitaja. Yli kymmenen vuoden ajan olen itse laittanut samanlaisia kanyyleita, katetreja ja johtoja toisiin ihmisiin. Ambulanssin tullessa kotiimme tunsin meille saapuneet ensihoitajat. Kun poikani keuhkoihin ujutettiin hengitysletku, tunsin kaikki toimenpiteeseen osallistuneet työntekijät ja se tapahtui huoneessa jossa olen viettänyt enemmän aikaa kuin omassa talossani.

Kun tilanne oli rauhoittunut ja pääsin soittamaan vaimolleni väliaikatietoja, hän kysyi minulta miten minä voin. Vastasin ettei minulla ollut hätää. Eikä ollutkaan, minä olin kotona. Minä olin omassa ympäristössäni ja omieni parissa. Vaikka olinkin siellä muussa roolissa kuin yleensä, koin olevani turvassa ja tiesin että poikani oli hyvissä käsissä.

Koulutukseni ja ammattini vuoksi pelkoni oli varmasti vain desimaaleja siitä mitä se olisi voinut olla. Tiesin ettei tilanne ollut niin vakava kuin miltä se näytti, enkä suotta pelästynyt tehohoitoon päätymistä. Parempaa työsuhde-etua en voi kuvitella.

Silti ambulanssiin istuessani mieleen tulvi kaikki mahdolliset syyt kohtaukselle. Mitä jos pojallani olikin vakava sairaus joka vaatisi vuosien hoidon? Tai jopa parantumaton tila? Mitä jos jokin meneekin pieleen ja hoidon komplikaationa poikani vammautuu pysyvästi tai menehtyy? Näiden ajatusten virta kuitenkin tyrehtyi nopeasti kun ymmärsin lakata murehtimasta asioita jotka eivät olleet tässä ja nyt. Tunnistin huoleni, ymmärsin mistä ne tulevat ja annoin niiden mennä. Kuten olen tuntikausia harjoitellut.

Olen kiitollinen siitä että kaikki meni hyvin. Saamamme hoito oli ensiluokkaista. Poika toipui tilanteesta nopeasti. Olen myös kiitollinen siitä että oman työkokemukseni ja zazen-harjoitteluni avulla tämä painajainen ei ollut läheskään niin pelottava kuin se olisi voinut olla.

Suositukset

Internet on tuonut elämäämme runsaasti suosituksia. Käyttämämme sosiaalinen media, hakukoneet, nettikaupat ja suoratoistopalvelut tarkkailevat mitä teemme ja algoritmit yrittävät löytää tuotteita tai palveluita jotka saattaisivat kiinnostaa meitä. Facebookin reunukset täyttyvät sivuhistoriamme mukaan valikoituneista mainoksista, kirjakauppa ehdottelee viimeksi tilaamamme kirjan kaltaisia teoksia ja Netflix haluaa meidän katsovan muutkin elokuvat joissa edellisen päätähti esiintyy.

Toimivatko nämä mainokset? Haluavatko ihmiset oikeasti sitä mitä algoritmit päättelevät heidän haluavan? Onko tämänkaltainen markkinointi yrityksille turha rahareikä, vai olenko minä erilainen?

En minä halua katsoa aina samojen naamojen tähdittämiä elokuvia. Enkä edes saman ohjaajan ohjaamia. Luen paljon, mutta harvoin montaa kirjaa samalta tekijältä. Vaikka olenkin hiljattain googlannut e-kirjan lukulaitteita, ei se Facebookin reunamainos halvasta Kindlestä saa minua unohtamaan mihin malliin tiedonhakuni perusteella päädyin.

Jos kirja on mielestäni hyvä, se kyseinen kirja on hyvä. En pitänyt kirjasta koska se oli tiettyä genreä. En pitänyt kirjasta vain koska sen kirjoittaja oli niin hyvä. Kirja oli mielestäni hyvä koska sen aihepiiri oli kiinnostava, kirjoitus hyvää ja, jos puhutaan fiktiosta, juoni ja henkilöhahmot olivat vetoavia. Mikään ei takaa että nämä kaikki osa-alueet löytyvät saman tekijän muista teoksista.

Myönnän että hyvän kirjan tai elokuvan jälkeen haluaa lisää sitä samaa. Haluan kokea ne samat jännityksen tunteet, ahaa-elämykset tai naurut uudelleen. Uusi lukukerta tai katselu ei kirvoita niitä samoja tuntemuksia enää toistamiseen. Joten haluaisin lukea tai katsoa jotain samankaltaista jotta kokisin niitä tunteita.

Mutta en voi koskaan kokea sitä samaa. Ne elämykset olivat joka tapauksessa ainutkertaisia. Algoritmit voivat löytää teoksen jossa on samoja piirteitä kuin siinä joka sai aikaan vahvoja elämyksiä, mutta niitä elämyksiä en voi saada uudelleen. Kokemusten muisto saattaa herätä samankaltaisen teoksen parissa, mutta se on valju varjo niistä alkuperäisistä elämyksistä.

Oikeastaan samankaltaisuus varmistaa etten voi saada samanlaisia kokemuksia. Parhaat elämykset tulevat yllätyksistä, niistä asioista jotka esitetään uudesta perspektiivistä ja itselle uudenlaisista tavoista ajatella. Ja niitä löydän vain jo koluamieni lokeroiden ulkopuolelta.

Minä haluan löytää uutta. Haluan lukea erilaisia kirjoja ja katsoa erilaisia elokuvia. Haluan kokea uusia elämyksiä ja saada uusia silmiä avaavia kokemuksia. Koska niitä aikaisempia kokemuksia en kuitenkaan saa enää takaisin, enkä koskaan koe niitä uudelleen. Mutta voin kokea jotain yhtä hienoa kunhan vain jatkan uuden etsimistä enkä märehdi vanhojen asioiden parissa.

Keskiluokan munkki

Vaikka en pidäkään itseni lokeroimisesta, koen silti kuuluvani monen eri määritelmän piiriin: minimalisti, zen-buddhisti, paljasjalkailija, liikkuja.

Mutta olenko todella mitään näistä? Asun omakotitalossa ja ajan omalla autollani, omistan esineitä joita en käytä joka päivä, olenko kunnon minimalisti? Minulla on perhe ja paljon muita asioita kiintymyskohteenani, kuinka buddhistista se on? Suurimman osan ajasta käytän jalkineita ulkosalla, ja monena päivänä vuodessa en liiku enempää kuin muutkaan, olenko mitään mitä väitän olevani?

Uskon että tekemisilläni on enemmän arvoa kun en vie niitä äärimmäisyyksiin. Vaikka tarkoitukseni ei olekaan käännyttää muita tapoihini, uskon niiden olevan minulle hyödyllisiä. Joten luonnollisesti toivon että muutkin voisivat integroida niistä osasia parantamaan omaa elämäänsä. Harva kuitenkaan tuntee vetoa äärimmäisyyksiin. Harva haluaa poiketa kovinkaan paljoa nykynormien mukaiselta polulta. Harva haluaa olla -isti tai munkki. Tai omituinen.

Mutta entä jos voisi karsia omaisuudestaan turhaa pois silti antaa perheensä elää lähestulkoon normaalia elämää? Entä jos voisi hyödyntää zenin oppeja lähiössä, luostarin sijaan? Olisiko helpompi ottaa esimerkkiä ihmiseltä joka elää pääsääntöisesti ja pintapuolisesti hyvinkin normaalia elämää, kuin tyhjässä huoneessa asuvalta askeetilta tai luolassa meditoivalta munkilta?

Tämä saattaa olla vain defenssi, egoni keino suojata itseään. Tai tekosyy tehdä asioita kevyemmällä panoksella. Mutta olen tyytyväinen rooliini. Olen mielelläni keskiluokkainen munkki.

Tapojen vanki

Omat paradigmat istuvat tiukassa. On helpompaa kaivautua omaan poteroonsa heittelemään kiviä toisten juoksuhautoihin, kuin yrittää ymmärtää miksi toiset toimivat eri tavalla.

Itsessäni huomaan tämän kun näen salilla jonkun itseäni isomman ja lihaksekkaamman miehen tekemässä hauiskääntösarjaansa. Ensireaktio kumpuaa jostain alkukantaisesta ja se väittää minun olevan kauempana alfa-asemasta kuin tuo fyysisesti kookkaampi yksilö. Mutta lähes välittömästi egon suojamekanismit lähtevät käyntiin ja alkavat pönkittää epävarmaa egoa väittämällä ettei hauiskäännöt auta pätkääkään oikeassa elämässä, ettei lihasten koko kerro vielä kaikkea toimintakyvystä, että minun treenini tähtää funktioon eikä ulkonäköön. Ei tuo mies taatusti osaa tehdä pistoolikyykky-luistelijankyykky -kombinaatiota tai juokse puolimaratonia yhtä lujaa kuin minä.

Yritän saada itseni kiinni kun ajattelen näin. Toisten ihmisten tekemisten vähättely ei ole terveellistä toimintaa eikä se ole sitä mitä haluan tehdä. Eikä ole oman treeninkään kannalta järkevää käyttää omaa energiaansa toisten harjoitusten seuraamiseen kun pitäisi keskittyä omaan tekemiseensä.

Mutta näin ajattelumme toimii. Meillä on omat tapamme tehdä asioita, omat uskomuksemme. Ja tietenkin ne ovat niitä parhaita, ainakin omasta mielestämme. Emmehän me muuten niihin uskoisi. Ja toisenlaiset tavat treenata tai syödä, erilaiset ajatukset maailman toiminnasta ja muiden elämänkatsomukset ovat uhka egollemme. Miten joku voi saavuttaa parempia treenituloksia väärillä tavoilla tai menestyä elämässä uskoen vääriin asioihin?

Yritän muistaa että nämä toisten tekemistä vähättelevät ajatukset ovat vain ajatuksia. Eivät totuuksia, eivätkä välttämättä edes todellisia syvimpiä tuntojani. Ne saavat nousta, mutta jos en anna niille enempää voimaa, ne häviävät. Kun ymmärrän ajatusteni kumpuavan omista epävarmuuksistani voin antaa niiden mennä.

Minun pitää ymmärtää ettei oma tapani treenata ole se ainoa ja oikea. Että toiset treenaavat saavuttaakseen jotain muuta kuin minä, ja se on oikein. Varsinkin kun he silti treenaavat. Kaikkein typerintä on kun ihmiset alkavat kiistelemään niitä vastaan joiden kanssa heillä on enemmän yhteistä kuin eroa. Paleoruokailijat ja vegaanit sotivat keskenään, vaikka molemmissa ruokavalioissa syödään suurimmaksi osaa samoja asioita ja kuormitetaan ympäristöä ja terveyttä vähemmän kuin tavallisen väestön syömätavoilla. Crossfittaajat ja bodarit väittelevät treeniensä paremmuudesta maailmassa jossa liikkumattomuus aiheuttaa miljardien eurojen kustannuksia. Vakaumukselliset ihmiset kiistelevät siitä kumman jumala on todellinen, huomaamatta että valtaosa heidän noudattamistaan hyvän elämän ohjeista ovat samoja, huolimatta siitä minkä nimiseltä jumaluudelta ne ovat peräisin.

Uskon omiin treeneihini, ruokavalioajatuksiini ja elämänfilosofioihin. Luotan siihen että ne ovat parasta minulle. Mutta samalla yritän muistaa että muidenkin tavat voivat olla heille parhaita. Eikä ole minun tehtävä eikä oikeus arvostella heidän tekemisiään. Sitä paitsi, voin oppia hyödyllisiä asioita muilta, kunhan vain jätän egoni kuiskuttelut omaan arvoonsa ja pidän mieleni avoimena sekä mielipiteeni joustavina.

Suosikki

Mikä on lempivärisi? Mikä on lempiruokasi? Mikä bändi on paras, mikä elokuva suosikkisi?

Lapsena kierrätetyissä kaverikirjoissa oli aina vastaavia kysymyksiä, ja silloin kai sain niihin aina jotain raapustettua. Mutta koin suosikkien nimeämisen hankalaksi. En myöskään kyennyt tekemään tarkkoja listoja suosikkiohjemistani, peleistäni tai sarjakuvahahmoista, kun sitä joskus lapsuuden ystäväni innoittamana yritin.

En osaa irrottaa asioita hetkestä. Miten koen minkäkin asian on aina sidoksissa siihen tilanteeseen jossa ne koen. Voin juuri nyt sanoa lempiruoakseni sushin, mutta huomenna saatan haluta jotain tuhdimpaa. Iron Maiden on yksi suosikkibändeistäni, mutta välillä sitä haluaa kuulla jotain kevyempää. Tai raskaampaa. Kaikki varmasti kokevat saman. Mutta minä en osannut edes lapsena nostaa mitään yhtään asiaa ylitse muiden kaltaistensa. En osannut tehdä listoja tai olla fani.

Iän myötä olen ymmärtänyt ettei minun tarvitse. Kaverikirjoihin ei enää kysellä vastauksia, eikä kukaan painosta tekemään omia listauksiani. Lisäksi olen ymmärtänyt asioiden paremmuusjärjestyksen olevan vielä monimutkaisempi juttu kuin lapsena tajusi. Sillä siihen miten asiat koemme, vaikuttaa monet muutkin asiat kuin vain sen hetkiset mieltymyksemme.

Hyvänä esimerkkinä toimii suhtautumiseni elokuvaan The Matrix. Se on yksi suosikeistani, mutta olen ymmärtänyt että mieltymykseni perustuu pitkälti siihen että olin oikea ihminen näkemään elokuvan, näin sen oikealla hetkellä elämässäni ja ensimmäinen katselukokemus oli täydellinen.

En halua pilata elokuvaa keneltäkään, joten en paljasta juonesta mitään. Elokuvan nähneet ymmärtänevät kuinka vaikuttava se on teini-ikäiselle toimintaelokuvien kanssa varttuneelle, kungfu-leffojen estetiikkaa ihailevalle nuorukaiselle joka on juuri lukion filosofian innoittamana innostunut pohtimaan mikä kaikki onkaan totta. Kaiken lisäksi näin elokuvan parhaalla mahdollisella tavalla, tietämättä mitään elokuvasta etukäteen.

Jos elokuva olisi tehty ennen lukioaikaani, en olisi osannut arvostaa sen ontologisia pohdintoja. Jos elokuva olisi julkaistu myöhemmin, poikamainen innostukseni räiskeeseen ja toimintaan olisi saattanut jo laimeta. Ilman sitä määrää taistelulajeja sisältävää viihdettä jota olin kuluttanut, en olisi osannut arvostaa The Matrixin toimintaa. Yksikin nähty traileri tai juonipaljastus olisi pilannut elokuvan minulta.

The Matrix oli paras elokuva seitsemäntoistavuotiaalle minulle. Se ei ole paras elokuva absoluuttisesti, se ei ole paras elokuva kenelle tahansa, se ei ole paras elokuva 35-vuotiaalle minulle.

En halua elää elämääni pitäen kirjaa siitä mitkä ovat olleet parhaita kokemuksiani. En halua verrata kaikkea kokemaani johonkin hataraan muistikuvaani. Haluan pyrkiä siihen että suosikki ruokani on se mitä juuri nyt syön, että suosikkielokuvani on se mitä juuri nyt katselen. Että jokainen ohikiitävä hetki on se paras koskaan.

Koska oikeasti se onkin. Sillä muita hetkiä ei ole olemassa.

Meditaatio

Istun jalat ristissä lattialla. En ole ainakaan viiteen minuuttiin tuntenut jalkojani, joten paikallaan istumista on jäljellä noin vartin verran. Tuijotan edessäni olevaa tyhjää seinää ja yritän keskittyä hetkeen.

Ajatukset harhailevat kuitenkin tulevaan. Siihen kuinka kohta kello soi ja vapauttaa minut tästä istumisesta. Vaikkakin vain hetkeksi, neljänkymmenen minuutin istumissessioita on vielä kolme edessä. Hengitän syvään ja keskityn hengitykseeni, unohdan tulevaisuuden.

Meditoin. Noin neljästi vuodessa käytän työpäivän verran näihin pidempiin rupeamiin. Tärkein harjoitus on kuitenkin päivittäinen istuminen. Riippuen päivien ohjelmasta, meditaatio kestää viidestä minuutista puoleen tuntiin. Yleensä meditointiaika on kaksikymmentä minuuttia. Joskus harjoituksia jää välistä kiireisen päiväohjelman vuoksi. Joskus laiskuuden takia.

Mikä saa lapsiperheen, työn ja omakotitalon luomassa kiireessä elävän miehen istumaan jalat solmussa tuijottaen seinää? Mitä hyötyä voi olla siitä että kirjaimellisesti katsoo maalin kuivumista?

Aloin meditoida luettuani Brad Warnerin Hardcore Zen -kirjan. Tai vaati aloittaminen parikin lukemiskertaa. Mutta aloin meditoida kokeeksi, nähdäkseni miltä se tuntuu. Ja se tuntui siltä mitä voisi olettaakin. Tylsältä.

Mutta jatkoin. Epäsäännöllisen säännöllisesti, pidentäen pikkuhiljaa istumisaikaa. Ja huomasin pienen pieniä etuja. Minun oli helpompi olla kärsivällinen, minun oli helpompi sietää elämän epäkohtia ja pystyin paremmin suhtautumaan ajatuksiini vain ajatuksina. Varsinkin huomasin kuinka kärsivällisyys ja rauhallisuus alkoivat vähentyä kun edellisestä meditaatiosta vierähti useampi päivä. Joten jatkoin ja pyrin tekemään harjoitukseni säännöllisemmin ja säännöllisemmin.

En ole kokenut suurta valaistumista tai saanut arvokkaita ideoita istuessani. En ole täydellisen rauhallinen zenmestari. Hermostun edelleen vastoinkäymisistä, suutun lapsilleni ja huomaan liian usein tekeväni päätöksiä egoni ehdoilla. Istuminen on suurimmaksi osaksi tylsää, joskus myös kivuliasta. Tai sitten taistelen unta vastaan. Ja usein huomaan olevani pitkällä jossain ajatusketjussa ennen kuin muistan että nyt piti antaa niiden ajatusten mennä eikä jäädä märehtimään niitä.

Mutta jatkan harjoittelua. Dan Harris kuvaa meditoinnin tekevän hänestä kymmenen prosenttia onnellisemman. Varastan mieluusti tämän kuvauksen. En meditoi valaistumisen toivossa, en ollakseni parempi kuin muut. Meditoin koska se tekee minusta kymmenisen prosenttia onnellisemman.

Se tekee minusta kymmenen prosenttia paremman minän.