Mukavuus

Ihminen on nerokas eläin. Olemme mestareita keksimään työkaluja. Tämä taito on vienyt lajimme planeetan joka kolkkaan ja edesauttanut selviytymään erilaisissa ympäristöissä. Ja kiihtyvällä tahdilla olemme keksineet työkaluja helpottamaan elämäämme. Tekemään olostamme mukavampaa.

Mukavuus ympäröi meitä. Meillä on lämpöä, valoa, ruokaa ja viihdettä aina ulottuvillamme. Meillä on pehmeitä alustoja istua tai maata, ja aikaa tehdä näin. Ja uusia mukavuuksia innovoidaan nerokkaiden yksilöiden toimesta joka hetki.

Mukavuus on, paremman sanan puutteessa, mukavaa. Mutta se myös turruttaa. Kun perustarpeet on tyydytetty, unohtaa kuinka hienoa on olla mukavuuden keskellä. Ja silloin pienetkin kolhut perusmukavuudessa tuntuvat kohtuuttoman suurilta.

Epämukavuuteen totuttelussa on arvoa. Fyysinen harjoittelu, meditointi, kylmässä tai kuumassa oleilu ja paastoaminen ovat kaikki pohjimmiltaan itsensä asettamista vapaaehtoisesti epämukaviin oloihin. Ja näiden tapojen on todettu olevan terveydelle edullisia. Kuinka paljon terveyshyödyt perustuvat siihen että simuloimme epämukavuuksia joita esi-isämme kohtasivat säännöllisesti ja joiden kohtaamiseen lajimme on kehittynyt? Kuinka paljon arvoa on epämukavuuteen totuttautumisessa?

Tiede selittää teknisellä tasolla miksi itsensä epämukavuuteen asettaminen on terveydelle edullista. Miten fyysinen rasitus, positiiviset stressireaktiot tai hiljaa paikallaan oleminen kehittävät kehojamme. Ja on helppoa ymmärtää epämukavuuteen tottumisen hyödyt mahdollisissa kriisitilanteissa. Mutta epämukavuutta sietämällä parantaa myös arkensa elämänlaatua. Yllättävät rasitukset, tylsät odottelut, haastavat säätilat tai ruokailemisen viivästyminen eivät tunnu läheskään niin suurilta ongelmilta kun niissä tilanteissa on ollut satoja kertoja aiemmin vapaaehtoisesti.

Vuorikiipeilijä

Miksi kenenkään pitäisi kiivetä vuorelle maailmassa jossa helikopterit on keksitty? Vuoren huipulta avautuvan näköalan nähdäkseen ei ole pakko rehkiä rinnettä ylös.

Mutta onko näköala se syy miksi vuorille kiivetään? Vai onko syy matkassa, kaikessa siinä mitä kiipeämisen aikana kokee? Tai itsensä voittamisessa, vuoren valloittamisessa uhraten hikeään, mukavuuttaan ja mahdollisesti vertaan?

Miksi istua tuntitolkulla seinää tuijottaen saavuttaakseen jotain jonka voisi löytää kehon ulkopuolisten aineiden avulla tai teknologiaa hyväksikäyttäen? 

Minun motivaationi meditoitiin ei ole vuoren laella avautuva näköala. Eikä se ole edes matkan aikana koetut asiat tai itsensä voittaminen. Minä meditoin jotta oppisin elämään tätä elämää paremmin. Vuorikiipeilijälle vastaava tarkoittaisi sitä että kiipeilijä oppii selviämään, ei vain korkeiden vuorten rinteistä, vaan myös arkisten polkujensa ylämäistä.

Näköala ei ole pääpalkinto, se on vain kirsikka kakun päällä. Palkinto on saavutettu vahvuus, ja vahvuuden myötä helpottuva arki.

Meditaatio

Istun jalat ristissä lattialla. En ole ainakaan viiteen minuuttiin tuntenut jalkojani, joten paikallaan istumista on jäljellä noin vartin verran. Tuijotan edessäni olevaa tyhjää seinää ja yritän keskittyä hetkeen.

Ajatukset harhailevat kuitenkin tulevaan. Siihen kuinka kohta kello soi ja vapauttaa minut tästä istumisesta. Vaikkakin vain hetkeksi, neljänkymmenen minuutin istumissessioita on vielä kolme edessä. Hengitän syvään ja keskityn hengitykseeni, unohdan tulevaisuuden.

Meditoin. Noin neljästi vuodessa käytän työpäivän verran näihin pidempiin rupeamiin. Tärkein harjoitus on kuitenkin päivittäinen istuminen. Riippuen päivien ohjelmasta, meditaatio kestää viidestä minuutista puoleen tuntiin. Yleensä meditointiaika on kaksikymmentä minuuttia. Joskus harjoituksia jää välistä kiireisen päiväohjelman vuoksi. Joskus laiskuuden takia.

Mikä saa lapsiperheen, työn ja omakotitalon luomassa kiireessä elävän miehen istumaan jalat solmussa tuijottaen seinää? Mitä hyötyä voi olla siitä että kirjaimellisesti katsoo maalin kuivumista?

Aloin meditoida luettuani Brad Warnerin Hardcore Zen -kirjan. Tai vaati aloittaminen parikin lukemiskertaa. Mutta aloin meditoida kokeeksi, nähdäkseni miltä se tuntuu. Ja se tuntui siltä mitä voisi olettaakin. Tylsältä.

Mutta jatkoin. Epäsäännöllisen säännöllisesti, pidentäen pikkuhiljaa istumisaikaa. Ja huomasin pienen pieniä etuja. Minun oli helpompi olla kärsivällinen, minun oli helpompi sietää elämän epäkohtia ja pystyin paremmin suhtautumaan ajatuksiini vain ajatuksina. Varsinkin huomasin kuinka kärsivällisyys ja rauhallisuus alkoivat vähentyä kun edellisestä meditaatiosta vierähti useampi päivä. Joten jatkoin ja pyrin tekemään harjoitukseni säännöllisemmin ja säännöllisemmin.

En ole kokenut suurta valaistumista tai saanut arvokkaita ideoita istuessani. En ole täydellisen rauhallinen zenmestari. Hermostun edelleen vastoinkäymisistä, suutun lapsilleni ja huomaan liian usein tekeväni päätöksiä egoni ehdoilla. Istuminen on suurimmaksi osaksi tylsää, joskus myös kivuliasta. Tai sitten taistelen unta vastaan. Ja usein huomaan olevani pitkällä jossain ajatusketjussa ennen kuin muistan että nyt piti antaa niiden ajatusten mennä eikä jäädä märehtimään niitä.

Mutta jatkan harjoittelua. Dan Harris kuvaa meditoinnin tekevän hänestä kymmenen prosenttia onnellisemman. Varastan mieluusti tämän kuvauksen. En meditoi valaistumisen toivossa, en ollakseni parempi kuin muut. Meditoin koska se tekee minusta kymmenisen prosenttia onnellisemman.

Se tekee minusta kymmenen prosenttia paremman minän.