Vaivat

Länsimainen lääketiede on hieno asia. Lääketieteen kehitys on tehnyt monista ihmiskuntaa harventaneista infektioista hoidettavia ja monet vammat jotka olisivat ennen vieneet hautaan tai invalidiksi voidaan hätätoimenpiteillä hoitaa. Ja vaikkei kaikkien vaivojen suhteen länsimainen lääketiede olekaan löytänyt parhaita hoitomuotoja, kehitys jatkuu edelleen.

Lääketieteessä on tapana määritellä ja luokitella vaivat. Kaikelle löytyy ICD-luokitus ja diagnoosi. Tämä on tärkeää jotta tutkimiseen ja hoitoon saadaan tarvittavaa rakennetta ja systemaattisuutta, mutta luokittelu on myös muuttanut sitä miten ihmiset käsittävät erilaiset vaivat.

Kaikki vaivat ajatellaan sairauksina. On likinäköä, lättäjalkaa ja huonoa ääreisverenkiertoa. On nivelten jäykistymistä nilkoissa, lonkissa ja olkapäissä, lyhentyneitä lihaksia pohkeissa ja huonoja selkiä. On vilukissoja, huono ryhtisiä ja länkisäärisiä.

Ihmisillä on lukematon määrä erilaisia vaivoja joiden ajatellaan johtuvan jostain niistä kärsivien henkilöiden heikkouksista. Fatalistisesti he hyväksyvät kohtalonsa vajavaisina ihmisinä ja yrittävät etsiä lääketieteeltä ulkoisia tukia, leikkaushoitoja tai lääkityksiä joilla elämänlaatuaan parantaisi. Mutta monesti vaivat eivät ole heikkouksia tai sairauksia. Ne ovat mukautumisia. 

Kaikki elävä tarvitsee energiaa toimiakseen. Joten miljoonien vuosien evoluutio on karsinut pois niitä toimintoja jotka kuluttavat turhaan energiaa. Jos jotkin toiminnot voidaan suorittaa käyttämällä hyväksi normaalia päivittäistä liikettämme, miksi tuhlata siihen arvokkaita kaloreita? Ongelma ei ole meidän heikkoudessamme tai väärin rakentuneissa osissamme, vaan luomassamme elinympäristössä.

Nivelet ovat jäykkiä koska ne ovat vuosia olleet vähällä liikkeellä ja sekin vain kapeilla liikeradoilla. Jalkojemme luontainen holvikaari ei ole tarpeen kävellessämme pehmustetuilla ja tuetuilla jalkineilla tasaisilla alustoilla. Pohjelihakset pidetään lyhentyneinä jatkuvasti kantakorkojen avulla jolloin ne sopeutuvat uuteen normaalipituuteensa. Emme näe kauas koska vietämme päivämme katsellen seiniä muutaman metrin päässä. Kehojemme ei tarvitse säädellä lämpötilaansa kun termostaatti säätää huonelämmön puolestamme. 

Olemme sopeutuneet elämään niissä olosuhteissa joissa elämme. Mutta sopeutumisesta johtuvat muutokset muuttuvat vaivoiksi silloin kun joudumme toimimaan erilaisessa ympäristössä kuin olemme sopeutuneet elämään. Eli kaikkialla missä ihminen ei ole vielä ehtinyt tasoittamaan kulkureittejä, rakentamaan kattoja suojaksi ja asentamaan tuoleja istuttavaksi joka paikkaan. Tai sitten sopeutuminen alkaa vaivaamaan kun täysin toisenlaista elämää varten kehittyneet rakenteemme eivät kestäkään näitä uusia toimintamalleja.

Ongelmia tuottavia sopeutumismalleja on vaikea lääkitä pois tai operoida kuntoon. Ne eivät ole kuten antibiooteilla tuhottavat taudinaiheuttajat tai paikalleen asetettavat murtuneet luut. Kyllä lääketiede niihinkin ratkaisuja pyrkii löytämään, ja välillä joten kuten onnistuukin. Turhan usein ratkaisut kuitenkin lisäävät ongelmia tai siirtävät vaivan toiseen paikkaan. Ulkoinen tukeminen vie viimeisetkin kyvyt kehon rakenteilta toimia oikein ja toimintojen dramaattinen muuttaminen leikkaushoidoin siirtää rasituksen toimintaketjun johonkin muuhun lenkkiin. Helpompaa olisi jos niitä vaivoja ei pääsisi muodostumaan lainkaan.

Opimme olemaan hyviä siinä mitä teemme. Eli olemme mestareita istumaan tuoleilla, kävelemään jalka plantaarifleksiossa ja viettämään aikaa tasaisessa, tyynessä 22 asteen lämmössä. Jotta elämämme luonnottomuuteen sopeutuminen ei aiheuttaisi niin paljoa ongelmia, meidän tulisi mahdollisimman usein muistuttaa kehoamme siitä että sen pitää pystyä enempään kuin mitä päivittäinen ympäristömme vaatii. Pitäisi tukahduttaa halumme mukavuuteen ja kärsiä hieman päivittäin ettei myöhemmin tarvitse kärsiä paljoa.

Rajat

Olen keväiseen tapaani osallistunut polkujuoksukilpailuihin. Talvena juoksukilometrejä kertyi vähänlaisesti ja kisat ovat minulle lähinnä harjoituslenkkeinä. Kilpailutilanne ja muut samalla reitillä juoksevat kisaajat saavat minut puskemaan eteenpäin huomattavasti lujempaa kuin itsenäisesti juoksemalla. Ja vaikkei tasoni ole lähelläkään kärjen juoksijoita, pääsen lähelle omia rajojani.

Viimeisimmän kilpailun reitti kulki harjun päällä, jonne johtavilla portailla oli jokin porukka juoksemassa rapuissa. Yksi treenaajista oli puskenut itsensä rajoille ja niiden yli ja oli joutunut pysähtymään portaiden yläpäähän tyhjentämään mahalaukkuaan. 

Välillä on syytä mennä treenissään rajoille. Välillä pitää puskea niin pitkälle kuin pystyy. Muutoin ei koskaan tiedä missä kohtaa ne todelliset rajat ovat. Useimmiten se todellinen raja ei ole vielä siinä missä se tuntuu olevan. Sen ensimmäisen seinän läpi pääsee vielä, mahdollisesti vielä muutaman sen jälkeenkin. Ja jostain sieltä toiselta puolelta löytyy se todellinen muuri.

Siitä syystä osallistun kilpailuihin. Talven vähäiset juoksut ovat tehneet minusta juoksun suhteen löysän. Omilla lenkeillä on ollut liian helppoa hidastaa kun tuntuu pahalta, liian helppoa kääntyä aikaisemmasta risteyksestä kotiinpäin. Mutta Suomen kesä on täynnä hienoja juoksutapahtumia, ja haluan osallistua edes osaan niistä. Ja haluan pystyä juoksemaan niissä kunnolla. Joten minun täytyy uudelleen löytää rajani, todelliset rajani, jotten hellitä pienten seinämien edessä.

Uskon treenamisen suhteen enemmän maltilla tekemiseen. Aina täysillä tekeminen ei ole järkevää. En halua vain rääkätä kehoani vaan oppia uusia taitoja, ja silloin hermostoa ei voi ajaa loppuun treenin aikana. Teen mieluummin vähän mutta laadulla ja jätän tankkiini sen verran polttoainetta että voin tehdä seuraavana päivänäkin saman treenin jos niikseen tulee. 

Tänään käyn silti vielä kokeilemassa rajojani. Juoksen metsän keskelle minua nopeampien perässä ja pyrin kalibroimaan omat rajani uudelleen. 

Kupla

Näin sattumalta ostos-televisiossa kuntoilulaitteen mainoksen. Kyseisen laitteen luvattiin mahdollistavan painonpudotus ja tiukkojen vatsalihasten hankkiminen vähäisellä treenimäärällä. Tämä todistettiin näyttämällä kuinka paljon vatsalihakset tuottivat lämpöä laitteella harjoiteltaessa. Ja kaiken luvattiin tapahtuvan mukavasti istuen.

Minulle mainoksessa oli monia punaisia lippuja. Lyhytaikainen harjoittelu ei pelasta terveyttä jos koko muu elämä on liikkumatonta. Sixpack ei vielä takaa toimintakykyä vaikka seksikkäältä näyttääkin. Lämmöntuotto harjoitellessa kertoo kyllä lihasten aktivaatiosta, mutta se ei vielä takaa että lihakset kehittyvät siinä mihinkään. Ja varsinkaan se ei kerro siitä että harjoitellessa oppisi uusia taitoja. Ja pahin kirosana oli mukavuus: mukavasti istuminen on se syy miksi meidän tarvitsee liikkua, ei ratkaisu siihen.

Mutta enemmän jäin pohtimaan sitä olenko itse kuplassa? Onko omat mieltymykseni koko kehoa kuormittavaan harjoitteluun ja oikeasti käyttökelpoisten taitojen opetteluun niin erilaisia kuin valtaosalla. Olenko itse altistanut itseni jo niin kauan toiminnalliselle harjoittelulle, kahvakuulalle, paljasjalkailulle, Joelle, Idolle, Erwanille ja Katylle etten ymmärrä ettei suurin osa ihmisistä katso mainosta samoin kuin minä. Että suurimmalle osalle ihmisistä lupaukset kuluvista kaloreista ja tiukkenevasta vatsasta mukavasti istuen on vetoava ajatus.

Olenko minä liian syvällä kuplassani, vai oliko tuo mainos tehty vanhentuneilla ideoilla?

Terveydestä heikkona

Länsimainen ruokavaliomme on rikki. Ainakin jos uskoo terveydestä kiinnostuneiden eritasoisten asiantuntijoiden julkaisuja. Ravintomme on täynnä haitallisia aineita, niin ruokateollisuutemme sinne prosessien eri vaiheissa laittamia kuin lähtökohtaisesti ravinnoksi sopimattomista lähteistä peräisin olevia. Gluteeni sotkee suolen toimintamme, sokeri pitää yllä tulehdusta, hyönteismyrkyt aiheuttavat syöpää ja väärä suhde rasvahapoissa sotkee hormonimme.

En yritä kiistää mitään tästä. Minua viisaammat ihmiset ovat asioita tutkineet ja minua paremmin oman kehonsa tuntevat todenneet vaikutukset itsessään. Osa ravintogurujen pelotteluista on varmasti virheellisiä tai ainakin ylilyötyjä, mutta varmasti joukossa on myös todellisia huolenaiheita. Eikä ole virheellistä väittää että pitkälle prosessoituihin viljoihin ja tehdasmaisesti tuotettuun lihaan perustuva normaali ruokavaliomme on kaukana terveydellemme optimaalisesta ruokavaliosta. Lisäksi se kuormittaa ympäristöämme aivan liikaa jotta voisimme jatkaa kulkemallamme tiellä kovin pitkään.

Mutta silti minusta tuntuu omituiselta että terveydestään kiinnostuneet ihmiset kehittelevät niin monimutkaisia ja ehdottomia rajoituksia omaan ruokavalioonsa. Se on omituista, koska liiallisella rajoittamisella hukkaa helposti näköpiiristään terveyden todellisen merkityksen.

Mitä on terveys? Onko se sitä ettei koskaan sairastu mihinkään? Tai että saa parannettua ennätyksiään? Onko se vanhuus ilman kroonisia sairauksia? Onko se optimaalista ravintoa ja kehon toiminnan hakkerointia?

Terveys tätä kaikkea ja paljon muuta. Mutta ennen kaikkea se on toimintakykyä. Se on kykyä pystyä elämään, tänään ja huomenna, tilanteessa kuin tilanteessa. Ja koska emme tiedä mitä kaikkia haasteita elämä eteemme heittää huomenna, pitää toimintakykymme olla joustavaa ja monipuolista.

Hyvä fyysinen kunto auttaa. Vastustuskyky myös. Kaikki se optimointi ruokavalion suhteen helpottaa selviämään erilaisissa tilanteissa.

Mutta entä sitten kun pieni rippunen vahingossa syötyä gluteenia sotkee koko suolen toiminnan? Entä sitten kun tarkkaan mietitty ruokailurytmi ei toteudukaan kun elämä yllättää? Entä jos löytää itsensä nälkäisenä ympärillään ruokia jotka kaikaisevat ketoosin? Jos terveyden tavoittelu tulee toimintakyvyn tielle, onko se enää järkevää?

Ymmärrän kyllä ettei maailma muutu ellei sitä muuta. Jos haluaa maailman ruokavalion paranevan, pitää vaatia sitä parempaa ruokaa ravintoloilta, kaupoilta ja kahviloilta ja äänestää rahoillaan omien periaatteidensa mukaisesti. Mutta pitää myös hyväksyä se että maailma on se mikä se on. Ja jotta olisi toimintakykyinen oikeasti, pitää olla toimintakykyinen tässä maailmassa, ei omassa utopiassaan.

Paras ratkaisu on, kuten aina, jossain keskellä. Emme voi vain tyytyä siihen soopaan mitä meille syötetään, muttemme voi tehdä itsestämme terveyden nimissä niin heikkoja ettemme kykene elämään maailmamme tavoilla.

Tapojen vanki

Omat paradigmat istuvat tiukassa. On helpompaa kaivautua omaan poteroonsa heittelemään kiviä toisten juoksuhautoihin, kuin yrittää ymmärtää miksi toiset toimivat eri tavalla.

Itsessäni huomaan tämän kun näen salilla jonkun itseäni isomman ja lihaksekkaamman miehen tekemässä hauiskääntösarjaansa. Ensireaktio kumpuaa jostain alkukantaisesta ja se väittää minun olevan kauempana alfa-asemasta kuin tuo fyysisesti kookkaampi yksilö. Mutta lähes välittömästi egon suojamekanismit lähtevät käyntiin ja alkavat pönkittää epävarmaa egoa väittämällä ettei hauiskäännöt auta pätkääkään oikeassa elämässä, ettei lihasten koko kerro vielä kaikkea toimintakyvystä, että minun treenini tähtää funktioon eikä ulkonäköön. Ei tuo mies taatusti osaa tehdä pistoolikyykky-luistelijankyykky -kombinaatiota tai juokse puolimaratonia yhtä lujaa kuin minä.

Yritän saada itseni kiinni kun ajattelen näin. Toisten ihmisten tekemisten vähättely ei ole terveellistä toimintaa eikä se ole sitä mitä haluan tehdä. Eikä ole oman treeninkään kannalta järkevää käyttää omaa energiaansa toisten harjoitusten seuraamiseen kun pitäisi keskittyä omaan tekemiseensä.

Mutta näin ajattelumme toimii. Meillä on omat tapamme tehdä asioita, omat uskomuksemme. Ja tietenkin ne ovat niitä parhaita, ainakin omasta mielestämme. Emmehän me muuten niihin uskoisi. Ja toisenlaiset tavat treenata tai syödä, erilaiset ajatukset maailman toiminnasta ja muiden elämänkatsomukset ovat uhka egollemme. Miten joku voi saavuttaa parempia treenituloksia väärillä tavoilla tai menestyä elämässä uskoen vääriin asioihin?

Yritän muistaa että nämä toisten tekemistä vähättelevät ajatukset ovat vain ajatuksia. Eivät totuuksia, eivätkä välttämättä edes todellisia syvimpiä tuntojani. Ne saavat nousta, mutta jos en anna niille enempää voimaa, ne häviävät. Kun ymmärrän ajatusteni kumpuavan omista epävarmuuksistani voin antaa niiden mennä.

Minun pitää ymmärtää ettei oma tapani treenata ole se ainoa ja oikea. Että toiset treenaavat saavuttaakseen jotain muuta kuin minä, ja se on oikein. Varsinkin kun he silti treenaavat. Kaikkein typerintä on kun ihmiset alkavat kiistelemään niitä vastaan joiden kanssa heillä on enemmän yhteistä kuin eroa. Paleoruokailijat ja vegaanit sotivat keskenään, vaikka molemmissa ruokavalioissa syödään suurimmaksi osaa samoja asioita ja kuormitetaan ympäristöä ja terveyttä vähemmän kuin tavallisen väestön syömätavoilla. Crossfittaajat ja bodarit väittelevät treeniensä paremmuudesta maailmassa jossa liikkumattomuus aiheuttaa miljardien eurojen kustannuksia. Vakaumukselliset ihmiset kiistelevät siitä kumman jumala on todellinen, huomaamatta että valtaosa heidän noudattamistaan hyvän elämän ohjeista ovat samoja, huolimatta siitä minkä nimiseltä jumaluudelta ne ovat peräisin.

Uskon omiin treeneihini, ruokavalioajatuksiini ja elämänfilosofioihin. Luotan siihen että ne ovat parasta minulle. Mutta samalla yritän muistaa että muidenkin tavat voivat olla heille parhaita. Eikä ole minun tehtävä eikä oikeus arvostella heidän tekemisiään. Sitä paitsi, voin oppia hyödyllisiä asioita muilta, kunhan vain jätän egoni kuiskuttelut omaan arvoonsa ja pidän mieleni avoimena sekä mielipiteeni joustavina.

Maitovamma

Joskus kymmenen- tai yksitoistavuotiaana aloin saada vatsakipukohtauksia. Vatsani oli aina ollut herkkä, vauvana koliikkioireideni vuoksi minulta jopa tutkittiin keliakiaa. Gluteenia suolistoni todettiin sietävän, mutta toista ravintoainetta elimistöni ei osannut enää käsitellä. Laktoosia.

Minulla on todettiin laktoosi-intoleranssi. Siirryin käyttämään Hyla-tuotteita ja aloin mainita olevani laktoosivammainen aina silloin kun ruokavaliorajoituksia kyseltiin. Minulla oli vaiva, sairaus, joka rajoitti elämääni ja jonka vuoksi jouduin käyttämään erikoistuotteita ruokanani.

Suhtautumiseni laktoosi-intoleranssiin oli väärä. Se oli suhtautuminen joka minulle annettiin, jota yhteiskunta ja ihmiset ympärilläni viestivät. Esitin sairauden uhrin osaani kuten minun oletettiin. Mutta aikuisena ymmärsin etten ollut uhri eikä laktoosi-intoleranssi ollut sairaus.

Lehmän maito on ravintoa vasikoille. Täysikasvuisen toisen lajin edustajan ei kuulu käyttää sitä ravintonaan. Maito on ravinnerikasta tavaraa josta saa helposti arvokkaita kaloreita ja proteiineja, ei siis ihme että ihminen sitä ravintonaan käyttää. Ja vuosituhansien aikana ruokakulttuuri on rakentunut maitotuotteiden ympärille, varsinkin täällä lännessä. Mutta tästä kaikesta huolimatta maitoa ei ole mikään pakko käyttää ravintonaan. Lähes 300 000 vuotta lajimme selvisi ilman että aikuiset ihmiset käyttivät maitoa ravintonaan.

Laktoosi-intoleranssi on ihmisen normaali ominaisuus. Ne jotka sietävät laktoosia ovat mutatoituneiden yksilöiden jälkeläisiä. Heillä on ylimääräinen ominaisuus joka sallii heille maidon käytön ravintonaan. Ja se ominaisuus on säilynyt, koska siitä on ollut etua evoluutiossa. Mutta se ei ole välttämätön ominaisuus, ei varsinkaan länsimaisessa yltäkylläisyydessä eläville.

Laktoosi-intoleranssi ei ole sairaus tai vamma. Laktoosi-intolerantikot eivät tarvitse lääkitystä tai erikoistuotteita. Meidän ei tarvitse sääliä itseämme ja ihmetellä oman osamme epäreiluutta. Joudumme maksamaan suuremman hinnan, joko rahalla tai epämukavuudella, jos haluamme syödä kaikkea mitä maailmamme meille koittaa tarjota. Meijeriteollisuus ja lääketehtaat kehittelevät vaivaamme helpottavia tuotteita ja myyvät niitä meille hyvällä hinnalla. Voimme elää kuten muutkin, kuten “terveet”, kunhan ostamme oikeita tuotteita tai lääkkeitä.  Tai sitten voimme elää elämäämme ominaisuuteemme sopeutuen, sen sijaan että nielisimme kaiken sen mitä halutaan syöttää.

Erilainen

Olen aina ollut hieman erilainen monissa tavoissani tehdä asioita. En juurikaan mieti miten minusta ajatellaan silloin kun teen asioita jotka ovat mielestäni oikein, siitä huolimatta miten niihin suhtaudutaan.

En koe että haluaisin tavoitella tietynlaista imagoa tai kerätä määrättyä mainetta toimimalla joissain asioissa vinosti. En voi kuitenkaan väittää olevani immuuni muiden reaktioille ja myönnän että välillä saan kiksejä siitä että ihmiset kummastelevat tekojani. Mutta varon tekemästä asioita vain koska ne ovat erilaisia. Kaikella pitää olla minulle arvokas syy.

Mutta pystyn olemaan se tyyppi jonka touhuja kummastellaan. Olen kykenevä erilaisuuteen.

Ihmiset liikkuvat liian vähän ja se on ongelma. Enkä tarkoita vain sitä liikkumista mikä tapahtuu lenkkipoluilla ja liikuntasaleilla. En vaikka siihen yhdistettäisiin pyöräillyt työmatkat ja kävellyt portaat. Liikuntaharrastuksissa ja hyötyliikunnassa olisi monilla lisättävää, mutta sen lisäksi ihmiset ovat liian paikallaan silloin kun ovat paikallaan j

a ovat liian paikallaan jopa liikkuessaan.

Tarvitsemme lisää liikettä. Meidän pitää lisätä aikaa jolloin liikumme, meidän pitää lisätä tapoja joilla liikumme ja meidän pitää lisätä kehomme liikkuvia osia. Ja viimeinen kohta on oikeasti se helpoin, koska liikkuvien kehonosien lisäämiseksi meidän ei välttämättä tarvitse käyttää enempää aikaa.

Jalkaterämme liikkuvat enemmän kun emme sulje niitä kovapohjaisiin kenkiin. Käsivartemme ja kämmenemme liikkuvat kun kannamme asioita ja kannamme niitä muutoinkin kuin vain kahvoista kiinni pitämällä. Koko kehomme joutuu tekemään työtä pitääkseen meidät pystyssä jos poikkeamme päällystetyltä tieltä epätasaisempaan maastoon. Ihomme pienet lihakset liikkuvat kun altistamme itsemme kylmälle, kuumalle tai viimalle.

Voimme lisätä liikettä kehoihimme kuluttamatta aikaa tai rahaa. Lisäliikkeen hintana on pieni epämukavuus ja se, että monien muiden silmissä vaikutamme oudoilta. Erilaisilta.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen käyttää kykyäni erilaisuuteen olemalla esimerkkinä liikkumisen lisäämisestä. Kuljen rumissa varvaskengissäni tai avojaloin, tasapainoilen reunakivetyksillä, loikin esteiden yli, kiipeilen leikkipuistoissa ja puissa, istun lattioilla. Yritän liikkua mahdollisimman paljon, mahdollisimman usein ja mahdollisimman suurella osalla itseäni, silloinkin kun se saa muut ihmiset epäilemään mielenterveyttäni. Voi olla ettei kukaan koskaan ota mallia, voi olla että teen itsestäni narrin ilman sen suurempaa hyötyä ihmisille ympärilläni.

Mutta se riittää. Koska tiedän kykeneväni olemaan se narri. Se on pieni hinta paremmasta toimintakyvystä.