Liikuntatunti

En pitänyt koulun liikuntatunneista. Olin hidas ja kömpelö, usein se joka valittiin joukkueeseen viimeisenä. Kuitenkin siitä pojasta kasvoi nykyinen minä, mies jonka päivissä liikkuminen ja liikunta on jatkuvasti läsnä. Liikun paljon, enkä vain sille allokoituina treeniaikoina, pohdin liikkumista ja kirjoitan siitä sekä koetan innostaa muitakin liikkumaan sosiaalisen median ja pitämieni liikkuvuustuntien myötä.

Tämä kehitys on ollut mahdollista, koska koulun liikuntatunnit eivät nimestään huolimatta opettaneet mitään liikunnasta. Opimme pelien sääntöjä, urheilulajien tekniikoita, hikoilimme ja pinnistelimme, mutta liikkumista meille ei opetettu. Lähes joka tunnilla juostiin ainakin jonkin verran, mutta juoksutekniikasta ei puhuttu mitään. Muutaman kerran pääsi punttisalille, mutta laitteiden käyttöä tai nostotekniikoita ei kukaan opettanut. Puhumattakaan vielä tärkeämmistä liikkumistekniikoista, niistä joita teemme päivittäin: kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta ja niistä toisiinsa siirtymisistä.

Meille opetettiin paljon urheilusta ja liikuimme. Mutta jos äidinkielessä opetettaisiin vain runouden tekniikkaa ja kirjoitettaisiin huonoja riimejä, oppisiko kukaan kirjoittamaan tarinoita tai virallisia kirjeitä? Urheilu on vain pieni, erikoistunut osa liikkumista. Edes laajalla lajikirjolla urheilun opettaminen ei ole tehokas tapa opettaa liikkumista, varsinkaan jos tekniikkoihin ei missään vaiheessa kiinnitetä huomiota.

Joskus silloin kun lasten arjessa oli paljon liikettä ja työtä tehtiin ruumiillisesti, urheilun opettaminen koulussa tarjosi lapsille uusia taitoja ja tarpeellisen virkistystauon muiden oppiaineiden välissä. Ja vaikka minunkin lapsuuteni vapaa-ajassa oli paljon leikkiä ulkona ja kavereiden kanssa pelailtuja pihapelejä, koostui merkittävä osa siitä myös television edessä istumisesta, liikuttaen ainoastaan peukaloita Nintendon ohjaimella. Istuimme sentään lattialla. 

Ja minun lapsuuteni jälkeen uusia tapoja viihtyä liikkumatta on tullut tuhottomasti lisää. Hyvin harva, minä mukaan luettuna, liikkuu tarpeeksi. Eikä ratkaisu ole se että pistetään lapset juoksemaan pallon (ja niiden neljän peliä osaavan oppilaan) perässä parina tuntina viikossa. Ihmiset kaipaisivat enemmän keinoja taistella tuolien, kenkien, huonojen asentojen ja tekniikoiden, autojen, tietokoneiden, kännyköiden, sisätilojen ja tasaisten pintojen aiheuttamia ongelmia vastaan. 

Ja helpointa sitä olisi opettaa jo ennen kuin vuosien huonot tavat rikkovat mitään pysyvästi, opettaa lapset liikkumaan alusta alkaen niin hyvin kuin mahdollista ja antaa heille keinot parantaa itse omaa terveyttään liikunnan keinoin.

Omat lapseni eivät vielä ole koulussa, joten en tiedä mikä tilanne nykyään on. Toivottavasti tämä kirjoitus ei ole enää ajankohtainen, toivottavasti koululiikunnassa on herätty todellisuuteen ja tajuttu ettei loputon salibandyn ja koripallon pelaaminen ole sitä koululaisten kehot oikeasti kaipaavat. 

Advertisements

Mukavuus

Ihminen on nerokas eläin. Olemme mestareita keksimään työkaluja. Tämä taito on vienyt lajimme planeetan joka kolkkaan ja edesauttanut selviytymään erilaisissa ympäristöissä. Ja kiihtyvällä tahdilla olemme keksineet työkaluja helpottamaan elämäämme. Tekemään olostamme mukavampaa.

Mukavuus ympäröi meitä. Meillä on lämpöä, valoa, ruokaa ja viihdettä aina ulottuvillamme. Meillä on pehmeitä alustoja istua tai maata, ja aikaa tehdä näin. Ja uusia mukavuuksia innovoidaan nerokkaiden yksilöiden toimesta joka hetki.

Mukavuus on, paremman sanan puutteessa, mukavaa. Mutta se myös turruttaa. Kun perustarpeet on tyydytetty, unohtaa kuinka hienoa on olla mukavuuden keskellä. Ja silloin pienetkin kolhut perusmukavuudessa tuntuvat kohtuuttoman suurilta.

Epämukavuuteen totuttelussa on arvoa. Fyysinen harjoittelu, meditointi, kylmässä tai kuumassa oleilu ja paastoaminen ovat kaikki pohjimmiltaan itsensä asettamista vapaaehtoisesti epämukaviin oloihin. Ja näiden tapojen on todettu olevan terveydelle edullisia. Kuinka paljon terveyshyödyt perustuvat siihen että simuloimme epämukavuuksia joita esi-isämme kohtasivat säännöllisesti ja joiden kohtaamiseen lajimme on kehittynyt? Kuinka paljon arvoa on epämukavuuteen totuttautumisessa?

Tiede selittää teknisellä tasolla miksi itsensä epämukavuuteen asettaminen on terveydelle edullista. Miten fyysinen rasitus, positiiviset stressireaktiot tai hiljaa paikallaan oleminen kehittävät kehojamme. Ja on helppoa ymmärtää epämukavuuteen tottumisen hyödyt mahdollisissa kriisitilanteissa. Mutta epämukavuutta sietämällä parantaa myös arkensa elämänlaatua. Yllättävät rasitukset, tylsät odottelut, haastavat säätilat tai ruokailemisen viivästyminen eivät tunnu läheskään niin suurilta ongelmilta kun niissä tilanteissa on ollut satoja kertoja aiemmin vapaaehtoisesti.

Sakkaroosiaddikti

Rajoitan sokerin syöntiäni. Pyrin olemaan syömättä makeisia ja leivonnaisia, en juo virvoitus- tai energiajuomia ja välttelen kaikkea mihin on lisätty sokeria. Syy pidättäytymiseeni oli alunperin terveydellinen, sokeri on myrkky. WHO:n suositus päivittäiselle sokerin saannille on alle 25 grammaa ja se ylittyy nopeasti jos syö mitään sokeripitoista. En ole silti sokerirajoituksissani ehdoton, käytän sokeria ruoanlaitossa jos sitä tarvitaan tasapainottamaan makuja, syön hedelmiä ja käytän ajoittain hunajaa lääkinnällisesti.

Sokeripaaston myötä syyksi pidättäytyä sokerista on muodostunut terveysseikkojen sijaan sen aiheuttama riippuvuus. Silloin kun väsyn sosiaalisen paineen alla ja syön jotain herkkua kyläpaikassa tai päätän syödä suklaata iltani iloksi, seuraavat pari päivää menee vieroitusoireiden parissa, jotka ilmenevät varsinkin iltaisin iskevänä haluna syödä jotain makeaa. Sitä vastaan pystyy taistelemaan ja makeanhimo laantuu parissa päivässä, mutta pari ilta menee halujaan vastaan taistellessa. 

Joten kun eteeni tarjoutuu mahdollisuus herkutella makealla, minua ei estä niinkään marginaalinen terveysriski tai pieni energiaylijäämä jonka sokeri aiheuttaisi. Minun pitää punnita onko edessäni ole herkku niin hyvä että sen vuoksi kannattaa kärsiä makeanhimosta seuraavien päivien ajan. 

Sokeririippuvuus on jotain mitä en huomannut ennen kuin aloin rajoittamaan sen käyttöä. Välillä mietinkin tajuavatko muut ihmiset kuinka addiktoivaa sokeri on. Ja kuinka helppoa loppujen lopuksi sokerikoukusta on vieroittautua. Parin päivän kärvistelyn se vaatii, mutta sen jälkeen makeasta kieltäytyminen helpottuu huomattavasti. Fyysisten oireiden sijaan suurin ongelma on ympäristön luomat paineet. Sosiaalinen normi on tarjota makeaa ja siitä kieltäytyvää pidetään kiittämättömänä, nirsona tai omituisena. Varsinkin jos ei ole tarjota kieltäytymiselle selitykseksi mitään seksikästä uutta dieettiä tai painonhallintapyrkimyksiä.

En halua olla kiittämätön enkä nirso kun kieltäydyn minulle tarjotusta makeasta. Mutta yrittäkää ymmärtää että olen addikti. Ja yritän vierottautua.

Maailman paras kuntosali

Kaupungit ovat täynnä kuntosaleja, pelikenttiä ja muita liikuntapaikkoja. Silti ajan puute on monilla ihmisillä syy, tai ainakin tekosyy, siihen että liikkuminen jää vähäiseksi. Aika on resurssi jota on lähes mahdotonta saada lisää  ja meillä työssäkäyvillä ja perhettä omaavilla se on kroonisesti lopussa.

Paras tapa löytää aikaa liikkumiselle on mielestäni integroida liikkumista mahdollisimman paljon jokapäiväiseen elämäämme. Mutta silti tarvitaan erillisiä treenejä. Välillä pitää saada liikkua kovaa ja kunnolla, sekä keskittyä jonkin uuden asian opetteluun, sen sijaan että vain hyötyliikkuisi ja välttelisi tuoleja.

Silloin pitää löytää jokin paikka jossa liikkua. Jokin tila jossa on omaan liikkumiseen tarvittavaa välineistöä tai ympäristö. Ja jossa on hyväksyttyä harrastaa liikkumista. Ja siksi liikunta vie vielä enemmän aikaa. Mutta tarvitseeko liikkumisen tapahtua aina liikkumispaikoilla?

Minulle paras kuntosali löytyy heti oveni ulkopuolelta. Kilometritolkulla teitä, ulkoilureittejä ja polkuja joita juosta, järvi jossa uida ja puita ja kallioita joilla kiipeillä. Leikkipuistoja joissa voi tasapainoilla hiekkalaatikkojen reunoilla ja vetää leukoja keinutelineissä, kiviä ja tukkeja joita nostella. Voin helposti tehdä kokonaisvaltaisen harjoituksen vain astumalla ovestani ulos ja leikkimällä ympäristössäni.

Tiedän että sub-urbaani elinympäristöni omaa paremman tarjonnan kaikelle tekemiselle kuin moni muu paikka. Mutta mahdollisuuksia liikkumiseen löytyy silti myriadeja, odotti ulkona sitten kaupunki, maaseutu, tai jotain siltä väliltä. 

Olemme liian ehdollistuneita harjoittelemaan liikkumista vain sille varatuilla paikoilla. Emme kehtaa harjoitella pihapuissa tai puiston penkeillä. Tai sitten emme uskalla, pelkäämme tekevämme jotain väärin. Emme uskalla leikkiä.

Toisaalta on totta ettei kaikki treeni ulkona onnistu samoin kuin liikuntapaikoilla. Poluilla ja liukkaalla juostessa ei saa revittyä samanlaisia nopeuksia kuin radalla, puunrunkoja nostamalla ei painoa voi lisätä kahden ja puolen kilon intervallein eikä puunoksasta saa samanlaista otetta kuin leuanvetotangosta. Mutta näillä seikoilla ei ole niin suurta merkitystä muille kuin niille jotka harjoittelevat tavoitteellisesti, jotain tiettyä lajia varten. Jos tarkoitus on kilpailla, pitää tietenkin treenata kilpailusuoritusta varten.

Mutta meille tavallisille kuolevaisille olisi hyödyllisempää treenata todellisen maailman kaaoksessa. Kun olosuhteet eivät ole optimoidut, pitää kehon sopeutua toimimaan myös hankalammissa tilanteissa. Ja sitähän liikunnan harjoittamisella haetaan, kykyä toimia kaikenlaisissa tilanteissa mitä elämä heittää eteen.

Avaa ensin mielesi, sitten ovesi. Astu maailmaan ja ala etsiä mahdollisuuksia liikuttaa kehoasi sen lävitse. Unohda häpeä ja leiki rohkeasti, liiku maailman parhaalla kuntosalilla.

Vaivat

Länsimainen lääketiede on hieno asia. Lääketieteen kehitys on tehnyt monista ihmiskuntaa harventaneista infektioista hoidettavia ja monet vammat jotka olisivat ennen vieneet hautaan tai invalidiksi voidaan hätätoimenpiteillä hoitaa. Ja vaikkei kaikkien vaivojen suhteen länsimainen lääketiede olekaan löytänyt parhaita hoitomuotoja, kehitys jatkuu edelleen.

Lääketieteessä on tapana määritellä ja luokitella vaivat. Kaikelle löytyy ICD-luokitus ja diagnoosi. Tämä on tärkeää jotta tutkimiseen ja hoitoon saadaan tarvittavaa rakennetta ja systemaattisuutta, mutta luokittelu on myös muuttanut sitä miten ihmiset käsittävät erilaiset vaivat.

Kaikki vaivat ajatellaan sairauksina. On likinäköä, lättäjalkaa ja huonoa ääreisverenkiertoa. On nivelten jäykistymistä nilkoissa, lonkissa ja olkapäissä, lyhentyneitä lihaksia pohkeissa ja huonoja selkiä. On vilukissoja, huono ryhtisiä ja länkisäärisiä.

Ihmisillä on lukematon määrä erilaisia vaivoja joiden ajatellaan johtuvan jostain niistä kärsivien henkilöiden heikkouksista. Fatalistisesti he hyväksyvät kohtalonsa vajavaisina ihmisinä ja yrittävät etsiä lääketieteeltä ulkoisia tukia, leikkaushoitoja tai lääkityksiä joilla elämänlaatuaan parantaisi. Mutta monesti vaivat eivät ole heikkouksia tai sairauksia. Ne ovat mukautumisia. 

Kaikki elävä tarvitsee energiaa toimiakseen. Joten miljoonien vuosien evoluutio on karsinut pois niitä toimintoja jotka kuluttavat turhaan energiaa. Jos jotkin toiminnot voidaan suorittaa käyttämällä hyväksi normaalia päivittäistä liikettämme, miksi tuhlata siihen arvokkaita kaloreita? Ongelma ei ole meidän heikkoudessamme tai väärin rakentuneissa osissamme, vaan luomassamme elinympäristössä.

Nivelet ovat jäykkiä koska ne ovat vuosia olleet vähällä liikkeellä ja sekin vain kapeilla liikeradoilla. Jalkojemme luontainen holvikaari ei ole tarpeen kävellessämme pehmustetuilla ja tuetuilla jalkineilla tasaisilla alustoilla. Pohjelihakset pidetään lyhentyneinä jatkuvasti kantakorkojen avulla jolloin ne sopeutuvat uuteen normaalipituuteensa. Emme näe kauas koska vietämme päivämme katsellen seiniä muutaman metrin päässä. Kehojemme ei tarvitse säädellä lämpötilaansa kun termostaatti säätää huonelämmön puolestamme. 

Olemme sopeutuneet elämään niissä olosuhteissa joissa elämme. Mutta sopeutumisesta johtuvat muutokset muuttuvat vaivoiksi silloin kun joudumme toimimaan erilaisessa ympäristössä kuin olemme sopeutuneet elämään. Eli kaikkialla missä ihminen ei ole vielä ehtinyt tasoittamaan kulkureittejä, rakentamaan kattoja suojaksi ja asentamaan tuoleja istuttavaksi joka paikkaan. Tai sitten sopeutuminen alkaa vaivaamaan kun täysin toisenlaista elämää varten kehittyneet rakenteemme eivät kestäkään näitä uusia toimintamalleja.

Ongelmia tuottavia sopeutumismalleja on vaikea lääkitä pois tai operoida kuntoon. Ne eivät ole kuten antibiooteilla tuhottavat taudinaiheuttajat tai paikalleen asetettavat murtuneet luut. Kyllä lääketiede niihinkin ratkaisuja pyrkii löytämään, ja välillä joten kuten onnistuukin. Turhan usein ratkaisut kuitenkin lisäävät ongelmia tai siirtävät vaivan toiseen paikkaan. Ulkoinen tukeminen vie viimeisetkin kyvyt kehon rakenteilta toimia oikein ja toimintojen dramaattinen muuttaminen leikkaushoidoin siirtää rasituksen toimintaketjun johonkin muuhun lenkkiin. Helpompaa olisi jos niitä vaivoja ei pääsisi muodostumaan lainkaan.

Opimme olemaan hyviä siinä mitä teemme. Eli olemme mestareita istumaan tuoleilla, kävelemään jalka plantaarifleksiossa ja viettämään aikaa tasaisessa, tyynessä 22 asteen lämmössä. Jotta elämämme luonnottomuuteen sopeutuminen ei aiheuttaisi niin paljoa ongelmia, meidän tulisi mahdollisimman usein muistuttaa kehoamme siitä että sen pitää pystyä enempään kuin mitä päivittäinen ympäristömme vaatii. Pitäisi tukahduttaa halumme mukavuuteen ja kärsiä hieman päivittäin ettei myöhemmin tarvitse kärsiä paljoa.

Rajat

Olen keväiseen tapaani osallistunut polkujuoksukilpailuihin. Talvena juoksukilometrejä kertyi vähänlaisesti ja kisat ovat minulle lähinnä harjoituslenkkeinä. Kilpailutilanne ja muut samalla reitillä juoksevat kisaajat saavat minut puskemaan eteenpäin huomattavasti lujempaa kuin itsenäisesti juoksemalla. Ja vaikkei tasoni ole lähelläkään kärjen juoksijoita, pääsen lähelle omia rajojani.

Viimeisimmän kilpailun reitti kulki harjun päällä, jonne johtavilla portailla oli jokin porukka juoksemassa rapuissa. Yksi treenaajista oli puskenut itsensä rajoille ja niiden yli ja oli joutunut pysähtymään portaiden yläpäähän tyhjentämään mahalaukkuaan. 

Välillä on syytä mennä treenissään rajoille. Välillä pitää puskea niin pitkälle kuin pystyy. Muutoin ei koskaan tiedä missä kohtaa ne todelliset rajat ovat. Useimmiten se todellinen raja ei ole vielä siinä missä se tuntuu olevan. Sen ensimmäisen seinän läpi pääsee vielä, mahdollisesti vielä muutaman sen jälkeenkin. Ja jostain sieltä toiselta puolelta löytyy se todellinen muuri.

Siitä syystä osallistun kilpailuihin. Talven vähäiset juoksut ovat tehneet minusta juoksun suhteen löysän. Omilla lenkeillä on ollut liian helppoa hidastaa kun tuntuu pahalta, liian helppoa kääntyä aikaisemmasta risteyksestä kotiinpäin. Mutta Suomen kesä on täynnä hienoja juoksutapahtumia, ja haluan osallistua edes osaan niistä. Ja haluan pystyä juoksemaan niissä kunnolla. Joten minun täytyy uudelleen löytää rajani, todelliset rajani, jotten hellitä pienten seinämien edessä.

Uskon treenamisen suhteen enemmän maltilla tekemiseen. Aina täysillä tekeminen ei ole järkevää. En halua vain rääkätä kehoani vaan oppia uusia taitoja, ja silloin hermostoa ei voi ajaa loppuun treenin aikana. Teen mieluummin vähän mutta laadulla ja jätän tankkiini sen verran polttoainetta että voin tehdä seuraavana päivänäkin saman treenin jos niikseen tulee. 

Tänään käyn silti vielä kokeilemassa rajojani. Juoksen metsän keskelle minua nopeampien perässä ja pyrin kalibroimaan omat rajani uudelleen. 

Kupla

Näin sattumalta ostos-televisiossa kuntoilulaitteen mainoksen. Kyseisen laitteen luvattiin mahdollistavan painonpudotus ja tiukkojen vatsalihasten hankkiminen vähäisellä treenimäärällä. Tämä todistettiin näyttämällä kuinka paljon vatsalihakset tuottivat lämpöä laitteella harjoiteltaessa. Ja kaiken luvattiin tapahtuvan mukavasti istuen.

Minulle mainoksessa oli monia punaisia lippuja. Lyhytaikainen harjoittelu ei pelasta terveyttä jos koko muu elämä on liikkumatonta. Sixpack ei vielä takaa toimintakykyä vaikka seksikkäältä näyttääkin. Lämmöntuotto harjoitellessa kertoo kyllä lihasten aktivaatiosta, mutta se ei vielä takaa että lihakset kehittyvät siinä mihinkään. Ja varsinkaan se ei kerro siitä että harjoitellessa oppisi uusia taitoja. Ja pahin kirosana oli mukavuus: mukavasti istuminen on se syy miksi meidän tarvitsee liikkua, ei ratkaisu siihen.

Mutta enemmän jäin pohtimaan sitä olenko itse kuplassa? Onko omat mieltymykseni koko kehoa kuormittavaan harjoitteluun ja oikeasti käyttökelpoisten taitojen opetteluun niin erilaisia kuin valtaosalla. Olenko itse altistanut itseni jo niin kauan toiminnalliselle harjoittelulle, kahvakuulalle, paljasjalkailulle, Joelle, Idolle, Erwanille ja Katylle etten ymmärrä ettei suurin osa ihmisistä katso mainosta samoin kuin minä. Että suurimmalle osalle ihmisistä lupaukset kuluvista kaloreista ja tiukkenevasta vatsasta mukavasti istuen on vetoava ajatus.

Olenko minä liian syvällä kuplassani, vai oliko tuo mainos tehty vanhentuneilla ideoilla?