Sakkaroosiaddikti

Rajoitan sokerin syöntiäni. Pyrin olemaan syömättä makeisia ja leivonnaisia, en juo virvoitus- tai energiajuomia ja välttelen kaikkea mihin on lisätty sokeria. Syy pidättäytymiseeni oli alunperin terveydellinen, sokeri on myrkky. WHO:n suositus päivittäiselle sokerin saannille on alle 25 grammaa ja se ylittyy nopeasti jos syö mitään sokeripitoista. En ole silti sokerirajoituksissani ehdoton, käytän sokeria ruoanlaitossa jos sitä tarvitaan tasapainottamaan makuja, syön hedelmiä ja käytän ajoittain hunajaa lääkinnällisesti.

Sokeripaaston myötä syyksi pidättäytyä sokerista on muodostunut terveysseikkojen sijaan sen aiheuttama riippuvuus. Silloin kun väsyn sosiaalisen paineen alla ja syön jotain herkkua kyläpaikassa tai päätän syödä suklaata iltani iloksi, seuraavat pari päivää menee vieroitusoireiden parissa, jotka ilmenevät varsinkin iltaisin iskevänä haluna syödä jotain makeaa. Sitä vastaan pystyy taistelemaan ja makeanhimo laantuu parissa päivässä, mutta pari ilta menee halujaan vastaan taistellessa. 

Joten kun eteeni tarjoutuu mahdollisuus herkutella makealla, minua ei estä niinkään marginaalinen terveysriski tai pieni energiaylijäämä jonka sokeri aiheuttaisi. Minun pitää punnita onko edessäni ole herkku niin hyvä että sen vuoksi kannattaa kärsiä makeanhimosta seuraavien päivien ajan. 

Sokeririippuvuus on jotain mitä en huomannut ennen kuin aloin rajoittamaan sen käyttöä. Välillä mietinkin tajuavatko muut ihmiset kuinka addiktoivaa sokeri on. Ja kuinka helppoa loppujen lopuksi sokerikoukusta on vieroittautua. Parin päivän kärvistelyn se vaatii, mutta sen jälkeen makeasta kieltäytyminen helpottuu huomattavasti. Fyysisten oireiden sijaan suurin ongelma on ympäristön luomat paineet. Sosiaalinen normi on tarjota makeaa ja siitä kieltäytyvää pidetään kiittämättömänä, nirsona tai omituisena. Varsinkin jos ei ole tarjota kieltäytymiselle selitykseksi mitään seksikästä uutta dieettiä tai painonhallintapyrkimyksiä.

En halua olla kiittämätön enkä nirso kun kieltäydyn minulle tarjotusta makeasta. Mutta yrittäkää ymmärtää että olen addikti. Ja yritän vierottautua.

Viimeinen uusi kuu

Olen päättänyt pudottaa blogin julkaisutahdin puoleen, joten näillä näkymin tämä on viimeinen uuden kuun aikaan ilmestyvä kirjoitus. Tärkeimpänä syynä päätökseen on ajanhallinta. Muiden vastuiden lisäksi olen alkanut vetämään viikottaisia liikkuvuusharjoittelutunteja, ja niiden suunnittelulle pitää varata viikosta aikaa. Lisäksi haluan päästä kirjoittamaan keskeneräisiä fiktiivisiä tarinoitani jotta näen minne ne menevät. Jos menevät minnekään.

Haluan myös päästä kokeilemaan enemmän kirjoitustapaa jossa kumoan aluksi kaiken pääni sisällön aiheesta paperille ja alan vasta sen jälkeen louhimaan syntyneestä kuonasta jotain järkevää. Jotain joka olisi tiiviimpää, selkeämpää ja sujuvampaa kuin toistaiseksi aikaansaamani tekstit. Haluaisin kirjoituksieni olevan enemmän sellaisia kuin haluan muidenkin asioiden elämässäni olevan, yksinkertaisia ja vailla turhaa.

Minimalistisempia.

Vahvuus

Olin poikalapsi 1980-luvulla. Sankareitani oli He-Man, Arnoldin ja Stallonen elokuvahahmot, Marvelin supersankarit ja videopelien päähenkilöt. Kasvoin ihaillen lihaksikkaita ja suurikokoisia mieshahmoja jotka suunnattomilla voimillaan taistelivat vääryyttä vastaan ja tekivät maailmasta parempaa paikkaa.

Lihakset eivät kuitenkaan kasvaneet minulle itselleni osmoosin voimalla, vaan teini-ikäisenä kroppani näytti juuri niin atleettiselta kuin sarjakuvia lukemalla ja peliohjainta rämpyttämällä voi saavuttaa. 

En edelleenkään ole suurikokoinen tai lihaksikas. Vaikka harrastankin liikuntaa nykyään eksponentiaalisesti enemmän kuin lapsuudessani, harjoitteluni ei tähtää lihashypertrofiaan. En haaveile olevani supersankareiden näköinen, sillä käsitykseni siitä mitä on todellinen vahvuus ja voima on muuttunut. Enkä viittaa mihinkään henkiseen voimaan tai luonteen sitkeyteen. Puhun nimenomaan fyysisistä ominaisuuksista ja siitä mitä todellinen ruumiillinen vahvuus on.

Lapsuuteni sankareiden lihaksekas ulkomuoto ei kerro vielä varsinaisesta voimasta mitään. Koko ei kerro kaikkea tehosta, vaikka jokainen joka omaa suuret lihakset, omaa myös voimaa. Siis sellaista voimaa jolla liikutetaan suuria määriä massaa. Mutta todellisessa elämässä suurien kuormien liikuttelu ei kuitenkaan ole se kaikkein tärkein ominaisuus.

Minun elämässäni tärkeää voimaa on se että jaksan kantaa väsähtäneen poikani kaupasta kotiin vaikka takana olisi työpäivä. Minulle vahvuus on sitä että voin siirtää lounaalle lähtöäni tunnilla eteenpäin jos tilanne töissä ei salli syömistä aiemmin. Voin kulkea portaita, voin nukkua vieraalla patjalla, voin kiivetä hakemaan puusta sinne juuttuneen frisbeen. Minulle vahvuutta on se että pärjään arjessani ja että tiedän pärjääväni myös silloin kun maailma heittää kapuloita arjen rattaisiin ja tekee asioista vaikeampia.

Ja sen kaltaisen voiman saavuttamiseksi minä juoksen, kiipeilen, loikin, vääntäydyn vaikeisiin asentoihin, kuljen paljain jaloin, istun lattialla ja nukun ilman tyynyä. Ja toki myös nostan painavaa.

(Voi myös olla tämä kaikki luonnollinen liikkuminen ja ”haluan pärjätä arjessa” -höpinät ovat vain defenssejä mieheltä joka ei koskaan saanut aikaiseksi pumpata itseään lihaksikkaaksi. Mutta mitään en myönnä.)

Juhlapyhät

Viikko sitten oli kesäpäivänseisaus. Aurinkokalenterin merkkipäivät, seisaus- ja tasauspäivät, ovat minulle juhlapyhiä. Ne eivät sisällä mitään perinteitä tai tapoja, enkä tarkoita että niissä olisi mitään taianomaista, mutta pyrin pitämään auringon vaiheiden merkkipäivät vapaapäivinä ja tekemään jotakin merkityksellistä niinä päivinä. Useimmiten vietän näinä päivinä zazenkain, muttei sekään mikään kiveen kirjoitettu perinne ole. Kuun vaiheet ovat minulle pienempiä merkkipäiviä, joiden mukaan määräytyy muun muassa tämän blogin julkaiseminen.

Kuun ja auringon vaiheiden mukaan asioiden ajoittaminen tuntuu järkevämmältä kuin kalenterin tuijottaminen, koska taivaankappaleiden liikkeillä on enemmän konkreettista merkitystä kuin kalenterin päivillä. Enkä tarkoita nyt mitään esoteerisia energiavaikutuksia ihmisiin. Tarkoitan sitä, että kun katson taivaalle ja seuraan näiden kappaleiden liikettä, voin oikeasti todeta sen että on täysikuu tai noin viikko kesäpäivänseisauksesta. Mikään muu kuin kalenterin tarkastaminen ei kerro minulle että tänään on kesäkuun 28. päivä.

Juhlapyhillä on koko aikuisuuteni ajan ollut minulle vain hyvin pieni merkitys. Kristilliset pyhät kaatuvat siihen etten usko Jeesuksen jumalallisuuteen, pakanallista alkuperää olevat tavat juhlia eivät tunnu sen enempää omilta. Eivätkä modernit merkkipäivät ole sen parempia: Vaikka vanhempien merkityksen muistaminen on kannatettava asia, en välttämättä näe syytä äitien- ja isienpäiville. Mielestäni vanhempiaan olisi hyvä kunnioittaa useamminkin kuin vain yhtenä päivänä vuodessa. Syntymäpäivistäni en välitä.

Osa juhlapyhiin liittyvistä tavoista on hauskoja, ja haluan että lapseni saavat osansa juhlaperinteiden luomista kollektiivisista muistoista, joten tulee merkkipäiviä vietettyä välillä perinteisin menoin. Mutta ei minun elämäni mene pilalle vaikken pääsisikään viettämään juhlapyhiä lainkaan.

Kalenteriin merkityt merkkipäivät, tai oikeastaan koko gregoriaaninen kalenteri, eivät ole minulle tärkeitä asioita. Koko kalenteri on vain ihmisten kesken sovittu tapa jäsentää ajan kulkua joka ei, vuoden päivien lukumäärää lukuunottamatta, perustu mihinkään todelliseen. Pakkohan minunkin on kalenteria käyttää, se on se kieli jolla ajan kulumisesta voi muiden tämän maailman ihmisten kanssa keskustella. Mutta henkilökohtaisessa ajantajussani tukeudun mieluummin siihen minkä voin itse todeta. Luotan mieluummin planeettamme liikkeeseen tähtensä ympäri ja kiertolaisemme vaiheisiin pallomme ympäri kuin ihmisten rakentamiin taulukkoihin.

Vaivat

Länsimainen lääketiede on hieno asia. Lääketieteen kehitys on tehnyt monista ihmiskuntaa harventaneista infektioista hoidettavia ja monet vammat jotka olisivat ennen vieneet hautaan tai invalidiksi voidaan hätätoimenpiteillä hoitaa. Ja vaikkei kaikkien vaivojen suhteen länsimainen lääketiede olekaan löytänyt parhaita hoitomuotoja, kehitys jatkuu edelleen.

Lääketieteessä on tapana määritellä ja luokitella vaivat. Kaikelle löytyy ICD-luokitus ja diagnoosi. Tämä on tärkeää jotta tutkimiseen ja hoitoon saadaan tarvittavaa rakennetta ja systemaattisuutta, mutta luokittelu on myös muuttanut sitä miten ihmiset käsittävät erilaiset vaivat.

Kaikki vaivat ajatellaan sairauksina. On likinäköä, lättäjalkaa ja huonoa ääreisverenkiertoa. On nivelten jäykistymistä nilkoissa, lonkissa ja olkapäissä, lyhentyneitä lihaksia pohkeissa ja huonoja selkiä. On vilukissoja, huono ryhtisiä ja länkisäärisiä.

Ihmisillä on lukematon määrä erilaisia vaivoja joiden ajatellaan johtuvan jostain niistä kärsivien henkilöiden heikkouksista. Fatalistisesti he hyväksyvät kohtalonsa vajavaisina ihmisinä ja yrittävät etsiä lääketieteeltä ulkoisia tukia, leikkaushoitoja tai lääkityksiä joilla elämänlaatuaan parantaisi. Mutta monesti vaivat eivät ole heikkouksia tai sairauksia. Ne ovat mukautumisia. 

Kaikki elävä tarvitsee energiaa toimiakseen. Joten miljoonien vuosien evoluutio on karsinut pois niitä toimintoja jotka kuluttavat turhaan energiaa. Jos jotkin toiminnot voidaan suorittaa käyttämällä hyväksi normaalia päivittäistä liikettämme, miksi tuhlata siihen arvokkaita kaloreita? Ongelma ei ole meidän heikkoudessamme tai väärin rakentuneissa osissamme, vaan luomassamme elinympäristössä.

Nivelet ovat jäykkiä koska ne ovat vuosia olleet vähällä liikkeellä ja sekin vain kapeilla liikeradoilla. Jalkojemme luontainen holvikaari ei ole tarpeen kävellessämme pehmustetuilla ja tuetuilla jalkineilla tasaisilla alustoilla. Pohjelihakset pidetään lyhentyneinä jatkuvasti kantakorkojen avulla jolloin ne sopeutuvat uuteen normaalipituuteensa. Emme näe kauas koska vietämme päivämme katsellen seiniä muutaman metrin päässä. Kehojemme ei tarvitse säädellä lämpötilaansa kun termostaatti säätää huonelämmön puolestamme. 

Olemme sopeutuneet elämään niissä olosuhteissa joissa elämme. Mutta sopeutumisesta johtuvat muutokset muuttuvat vaivoiksi silloin kun joudumme toimimaan erilaisessa ympäristössä kuin olemme sopeutuneet elämään. Eli kaikkialla missä ihminen ei ole vielä ehtinyt tasoittamaan kulkureittejä, rakentamaan kattoja suojaksi ja asentamaan tuoleja istuttavaksi joka paikkaan. Tai sitten sopeutuminen alkaa vaivaamaan kun täysin toisenlaista elämää varten kehittyneet rakenteemme eivät kestäkään näitä uusia toimintamalleja.

Ongelmia tuottavia sopeutumismalleja on vaikea lääkitä pois tai operoida kuntoon. Ne eivät ole kuten antibiooteilla tuhottavat taudinaiheuttajat tai paikalleen asetettavat murtuneet luut. Kyllä lääketiede niihinkin ratkaisuja pyrkii löytämään, ja välillä joten kuten onnistuukin. Turhan usein ratkaisut kuitenkin lisäävät ongelmia tai siirtävät vaivan toiseen paikkaan. Ulkoinen tukeminen vie viimeisetkin kyvyt kehon rakenteilta toimia oikein ja toimintojen dramaattinen muuttaminen leikkaushoidoin siirtää rasituksen toimintaketjun johonkin muuhun lenkkiin. Helpompaa olisi jos niitä vaivoja ei pääsisi muodostumaan lainkaan.

Opimme olemaan hyviä siinä mitä teemme. Eli olemme mestareita istumaan tuoleilla, kävelemään jalka plantaarifleksiossa ja viettämään aikaa tasaisessa, tyynessä 22 asteen lämmössä. Jotta elämämme luonnottomuuteen sopeutuminen ei aiheuttaisi niin paljoa ongelmia, meidän tulisi mahdollisimman usein muistuttaa kehoamme siitä että sen pitää pystyä enempään kuin mitä päivittäinen ympäristömme vaatii. Pitäisi tukahduttaa halumme mukavuuteen ja kärsiä hieman päivittäin ettei myöhemmin tarvitse kärsiä paljoa.

Kahvi

Olen kahvinörtti. Haen pienpaahtimoiden myymälöistä tilakahvia papuina. Jauhan ne käsin juuri ennen uuttoa, jottei hapettuminen pilaa kahvin makua. Punnitsen kahvin ja veden määrän, seuraan veden lämpötilaa ja uuttoaikaa ja yritän löytää käytössä olevalle kahville optimaaliset yhdistelmät.

Kahvifanitukseni ei aina näy ulospäin, sillä en juo kahvia kovinkaan paljoa. Kaksi kuppia päivässä on keskiarvo, kolmea kuppia enempää en juo kuin poikkeustapauksissa. Haluan keskittyä laatuun, en niinkään määrään. Koko kahvinörtteilyni lähti aikoinaan liikkeelle siitä että vatsani ei kestänyt suuria määriä kahvia, ja päätin alkaa panostamaan kahvin laatuun määrän sijaan. Aluksi ostin hieman parempaa kahvia, mutta nopeasti hankin kahvimyllyn ja siirryin hankkimaan kahvini papuina. Ja siitä touhu eskaloitui nopeasti nykyisenlaiseen kikkailuun.

Pidän tavastani suhtautua kahviin. Suomalaiset kuluttavat hirmuiset määrät kahvia, mutta suurin osa kahvinjuonnista on rutiinia, tavan mukaan ja ajattelematta suoritettua. Aamukahvi ja töihin, töissä kahvitauot, kotona vielä iltakahvit illallisen päälle. Vuodesta toiseen samaa merkkiä, halvalla hamstrattua ja vanhentunutta. Likaisella keittimellä uutettuna ja lämpölevyllä kitkeröitynä. Emme edes huomaa miltä kahvimme maistuu, emmekä miten se vaikuttaa vireystilaamme kun unohdamme nautiskelun ja automatisoimme kahvinjuontimme.

Minä haluan keskittyä kahviini. Tietää mitä se on ja miten se on tehty, etsiä eri kahveille omat valmistustavat ja päästä tekemään mahdollisimman paljon itse siinä prosessissa missä kahvihedelmän paahdetut siemenet uutetaan juomaksi. Haluan uusia makuja ja uusia tapoja tehdä asioita. En halua kahvinjuonnistani automaatiota tai rutiinia.

Haluaisin suhtautua useampiin asioihin elämässäni kuten suhtaudun kahviin. Ehkä jopa kaikkeen. Haluaisin tehdä asioita samalla keskittymisellä, olla muissakin asioissa yhtä tarkka laadun suhteen. Haluaisin tehdä vain niitä asioita joihin tunnen samankaltaista intohimoa. Haluaisin osata keskittyä muihinkin elämän hetkiin, eritoten niihin pieniin ja jokapäiväisiin, samalla tarkkuudella kuin osaan keskittyä kahvihetkeeni.

Teemme liikaa asioita automaattisesti. Ajattelematta. Arvostamatta. Kulutamme ajattelematta, viihdymme ajattelematta. Apaattisina seuraamme viihdettä joka ei oikeasti viihdytä meitä, syöden ruokaa joka ei ravitse ja ostamme tavaroita jotka unohdamme kohta hankkimisen jälkeen. Maailma voisi olla parempi paikka jos osaisimme tehdä enemmän asioita ajatellen, keskittyen.

Oma elämäni olisi onnellisempaa jos osaisin uppoutua kaikkeen tekemiseen kuten kahvin valmistukseen. 

Kaupan päälle

Ylikulutuspäivän (11.4.) vanavedessä pohjoismainen elektroniikkamyymäläketju päätti pistää pystyyn kampanjan, jossa heidän tuotteitaan ostaville annetaan polkupyörä. Osta imuri, tietokone tai kuivausrumpu, ja saat pyörän kaupanpäälle.

Mikähän on tilastollinen todennäköisyys sille että uutta imuria tarvitsevat ihmiset tarvitsevat myös uuden pyörän? En näe hirveästi yhteyttä pyöräilyn ja elektroniikkaliikkeen tuotevalikoiman välillä. Onhan mahdollista että jollain on juuri nyt tarve sekä uudelle puhelimelle että pyörälle, mutta ei taatusti niin monella että moisen kampanjan käynnistäminen on perusteltua.

Ja kyseessä on elektroniikkaliike. Ei polkupyöräliike. Jos tarvitsee polkupyörää, kannattaako ostaa mieluummin juuri itselle sopivan kokoinen ja omaan käyttöön sopiva pyörä jonka on koonnut ja tarkastanut alan ammattilainen? Vai onko parempi napata ilmainen mankeli, ihan sama pystyykö sitä itse kunnolla polkemaan ja onko siinä 17 turhaa vaihdetta? 

Esitän tyhmää pointin vuoksi, tiedän kyllä mihin nämä kampanjan perustuvat. Liikeketju on hankkinut jostain halvan, ison erän polkupyöriä ja yrittää nyt niiden avulla saada ihmiset innostumaan ilmaisen tavaran edessä ja hankkimaan itselleen tarvittavat laitteet juuri heiltä. Tai vielä parempaa on kun ihmiset hankkivat laitteita joita he eivät tarvitse koska niiden kanssa saa ilmaisen pyörän. Jota he eivät tarvitse.

Eikä se pyörä ole ilmainen. Asiakas ei siitä maksa suoraan, eikä suuren ketjun muiden tuotteiden hinnoissa pyörien kustannukset välttämättä näy, mutta hintaa on muutakin kuin rahallinen. Kaikki polkupyörän osat on tehty materiaaleista jotka on jotenkin hankittu luonnosta, prosessoitu, muokattu ja kuljeteltu ympäri maapalloa. Luonnonvaroja kuluu, ympäristöön päätyy haitallisia aineita, energiaa käytetään ja hiilidioksidikuorma kasvaa.

Mutta pyörähän on jo tehty, osti sitä kukaan tai ei. Niitä myrkkyjä ei enää saa pois ympäristöstä. Eikö ole aivan sama haenko itselleni uuden pyörän? 

Mutta hinta ei lopu valmistukseen. Joskus se pyörä pitää hävittää. On tietenkin mahdollista kierrättää osat ja materiaalit, mutta tekeekö kukaan niin? Ja  jos tämä uusi ilmainen pyörä korvaa vanhan pyörän, mitä sille vanhalle tapahtuu.

Kuluttaminen ei itsessään ole ongelma. Me tarvitsemme asioita. Uusi pyörä saattaa kuolettaa ympäristölle aiheutuneet kustannukset jos se innostaa omistajansa kulkemaan enemmän lihasvoimalla. Mutta ongelma on pakonomainen ja ajattelematon kuluttaminen. Se että hankitaan uutta, vaikka vanha toimii. Se että hankitaan uutta statuksen osoittamisen vuoksi. Se että hankitaan marginaalisesti halvempi malli, vaikka omaan käyttöön se hieman kalliimpi olisi ollut sopivampi.

Eikä vika ole kuluttajissa. Ehdollistumme juuri tähän pakonomaiseen kuluttamiseen, koska televisio, lehdet, kadunvarret, internetin bannerit ja seuraamiemme ihmisten sosiaalinen media toitottaa tätä sanomaa. ”Osta nyt”. ”Rajoitettu erä”. ”Kaupan päälle”. ”Enemmän on parempi”.

Mutta voiko syyttää ketään muutakaan kuin kuluttajia? Tuotteita myyvän yrityksen toiminnan kannalta paras tilanne on se että mahdollisimman monet ostavat heiltä mahdollisimman paljon. Ei myyjän kannalta ole edullista että asiakas pysyy tyytyväisenä loppuelämänsä. Tuotteita tekevien, myyvien ja markkinoivien yritysten selviäminen pohjautuu siihen että tuotteita ostetaan, joten heidän kuuluukin saada meidät ostamaan. He siis toimivat oman olemassaolonsa jatkumisen kannalta juuri oikein. Joten vastuu jää meille kuluttajille.

Meidän pitää ymmärtää että meihin yritetään vaikuttaa. Meidän pitää pysähtyä miettimään tarvitsemmeko tuotetta todella. Aivan sama onko se halpa, aivan sama onko käytännöllinen, aivan sama kuinka paljon parempi se on kuin edellinen, aivan sama kenellä kaikille sellainen jo on. 

Onko minulla käyttöä tuolle tuotteelle? Eikö minulla ole jo jotain jolla voin täyttää saman tarkoituksen? Onko minulla varaa, niin rahallisesti kuin muutenkin, siihen? Ja tarvitsenko sen oikeasti, vai haluanko näyttää ihmiseltä joka käyttää tuota tuotetta?