Lahjat

Joulu on taas uhkaavan lähellä. En löydä mitään itseäni miellyttävää syytä joulun vietolle, etsi syitä sitten kristillisistä juurista, kaupallisista tavoista tai visuaalisesta ilmeestä, joten en odota juhlapyhiä innolla. Lisääntynyt vapaa-aika perheen parissa on toki mukavaa, mutta työni vaatiessa tekijöitä kaikkina vuoden päivinä, ei joulun vapauskaan ole aina varmaa.

Pahinta joulussa on kuitenkin lahjat. En pidä lahjoista. En pidä lahjojen antamisesta, siitä miettimisestä mitä läheiseni tarvitsisivat ja mitä heille voisi antaa. Suurimmalla osalla meistä on jo kaikkea eikä minulla ole keinoja tai resursseja hankkia mitään mitä läheiseni eivät voisi itse hankkia. Vuosittain ehkä muutamalle keksii jonkun hienon elämää rikastuttavan kokemuksen, mutta suurimmaksi osaksi lahjat päätyvät alkuhuuman jälkeen jonnekin varaston nurkkaan viemään tilaa ja mielen nurkkaan painamaan. Minä joudun stressaamaan, miettimään ja kuluttamaan omia resurssejani lahjoihin, jotka eivät lopulta ilostuta kuin niiden myynnistä voittoja kääriviä tahoja.

Lahjojen antamista enemmän inhoan niiden saamista. En tarvitse oikeastaan mitään, ja sen mitä tarvitsen voin yleensä ostaa itse. Silloin saan esineitä joita oikeasti käytän ja jotka oikeasti ovat ulkonäöltään ja tuotantotavoiltaan minua miellyttäviä. Pääosa saamistani lahjoista aiheuttaa minulle vain huonoa omaatuntoa kun tiedän toisten nähneen vaivaa ja kuluttaneen rahaa johonkin minulle turhaan. Ja omiin nurkkiini päätyy turhia esineitä tai syötävää jota en kaipaa. Viimeisenä niittinä tämä kaikki on pakattu papereihin ja naruihin joita en voi polttaa, kompostoida tai kierrättää.

Ymmärrän antamisen ilon. Mutta minä koen sen ilon silloin kun voin antaa pois jotain itselleni turhaa jollekin joka sitä kaipaa. Silloin kun käyttämätön esine päätyy taas käyttöön, kaatopaikan täyttämisen sijaan. Saan myös saman ilon kun teen muille ruokaa tai autan omilla taidoillani jossain askareessa.

Mutta lahjojen antaminen silloin kun se on tapojen mukaan pakotettua, sosiaalisen normin vuoksi, saisi loppua. Varsinkin maailmassa jossa olemme kovaa vauhtia kuluttamassa itseämme hengiltä.

Olen silti itse edelleen kiinni tässä perinteessä. Rakkaimpieni loukkaaminen on vielä tuntunut liian suurelta hinnalta maksaa tavan katkaisemisesta. Mutta aina joulukuun lähestyessä alan pohtia pitäisikö vain kadota jonnekin, erakoitua kuukaudeksi ja antaa muun maailman lahjoa itseään.

Vai pitäisikö yrittää näyttää esimerkkiä, pikkuhiljaa muuttaa lähipiirinsä tapoja lahjojen antamisessa pienimuotoisempaan ja ekologisempaan suuntaan? Onko sittenkin arvokkaampaa yrittää muuttaa maailmaa kuin mennä sitä pakoon?

 

Tapojen vanki

Omat paradigmat istuvat tiukassa. On helpompaa kaivautua omaan poteroonsa heittelemään kiviä toisten juoksuhautoihin, kuin yrittää ymmärtää miksi toiset toimivat eri tavalla.

Itsessäni huomaan tämän kun näen salilla jonkun itseäni isomman ja lihaksekkaamman miehen tekemässä hauiskääntösarjaansa. Ensireaktio kumpuaa jostain alkukantaisesta ja se väittää minun olevan kauempana alfa-asemasta kuin tuo fyysisesti kookkaampi yksilö. Mutta lähes välittömästi egon suojamekanismit lähtevät käyntiin ja alkavat pönkittää epävarmaa egoa väittämällä ettei hauiskäännöt auta pätkääkään oikeassa elämässä, ettei lihasten koko kerro vielä kaikkea toimintakyvystä, että minun treenini tähtää funktioon eikä ulkonäköön. Ei tuo mies taatusti osaa tehdä pistoolikyykky-luistelijankyykky -kombinaatiota tai juokse puolimaratonia yhtä lujaa kuin minä.

Yritän saada itseni kiinni kun ajattelen näin. Toisten ihmisten tekemisten vähättely ei ole terveellistä toimintaa eikä se ole sitä mitä haluan tehdä. Eikä ole oman treeninkään kannalta järkevää käyttää omaa energiaansa toisten harjoitusten seuraamiseen kun pitäisi keskittyä omaan tekemiseensä.

Mutta näin ajattelumme toimii. Meillä on omat tapamme tehdä asioita, omat uskomuksemme. Ja tietenkin ne ovat niitä parhaita, ainakin omasta mielestämme. Emmehän me muuten niihin uskoisi. Ja toisenlaiset tavat treenata tai syödä, erilaiset ajatukset maailman toiminnasta ja muiden elämänkatsomukset ovat uhka egollemme. Miten joku voi saavuttaa parempia treenituloksia väärillä tavoilla tai menestyä elämässä uskoen vääriin asioihin?

Yritän muistaa että nämä toisten tekemistä vähättelevät ajatukset ovat vain ajatuksia. Eivät totuuksia, eivätkä välttämättä edes todellisia syvimpiä tuntojani. Ne saavat nousta, mutta jos en anna niille enempää voimaa, ne häviävät. Kun ymmärrän ajatusteni kumpuavan omista epävarmuuksistani voin antaa niiden mennä.

Minun pitää ymmärtää ettei oma tapani treenata ole se ainoa ja oikea. Että toiset treenaavat saavuttaakseen jotain muuta kuin minä, ja se on oikein. Varsinkin kun he silti treenaavat. Kaikkein typerintä on kun ihmiset alkavat kiistelemään niitä vastaan joiden kanssa heillä on enemmän yhteistä kuin eroa. Paleoruokailijat ja vegaanit sotivat keskenään, vaikka molemmissa ruokavalioissa syödään suurimmaksi osaa samoja asioita ja kuormitetaan ympäristöä ja terveyttä vähemmän kuin tavallisen väestön syömätavoilla. Crossfittaajat ja bodarit väittelevät treeniensä paremmuudesta maailmassa jossa liikkumattomuus aiheuttaa miljardien eurojen kustannuksia. Vakaumukselliset ihmiset kiistelevät siitä kumman jumala on todellinen, huomaamatta että valtaosa heidän noudattamistaan hyvän elämän ohjeista ovat samoja, huolimatta siitä minkä nimiseltä jumaluudelta ne ovat peräisin.

Uskon omiin treeneihini, ruokavalioajatuksiini ja elämänfilosofioihin. Luotan siihen että ne ovat parasta minulle. Mutta samalla yritän muistaa että muidenkin tavat voivat olla heille parhaita. Eikä ole minun tehtävä eikä oikeus arvostella heidän tekemisiään. Sitä paitsi, voin oppia hyödyllisiä asioita muilta, kunhan vain jätän egoni kuiskuttelut omaan arvoonsa ja pidän mieleni avoimena sekä mielipiteeni joustavina.

Erilainen

Olen aina ollut hieman erilainen monissa tavoissani tehdä asioita. En juurikaan mieti miten minusta ajatellaan silloin kun teen asioita jotka ovat mielestäni oikein, siitä huolimatta miten niihin suhtaudutaan.

En koe että haluaisin tavoitella tietynlaista imagoa tai kerätä määrättyä mainetta toimimalla joissain asioissa vinosti. En voi kuitenkaan väittää olevani immuuni muiden reaktioille ja myönnän että välillä saan kiksejä siitä että ihmiset kummastelevat tekojani. Mutta varon tekemästä asioita vain koska ne ovat erilaisia. Kaikella pitää olla minulle arvokas syy.

Mutta pystyn olemaan se tyyppi jonka touhuja kummastellaan. Olen kykenevä erilaisuuteen.

Ihmiset liikkuvat liian vähän ja se on ongelma. Enkä tarkoita vain sitä liikkumista mikä tapahtuu lenkkipoluilla ja liikuntasaleilla. En vaikka siihen yhdistettäisiin pyöräillyt työmatkat ja kävellyt portaat. Liikuntaharrastuksissa ja hyötyliikunnassa olisi monilla lisättävää, mutta sen lisäksi ihmiset ovat liian paikallaan silloin kun ovat paikallaan j

a ovat liian paikallaan jopa liikkuessaan.

Tarvitsemme lisää liikettä. Meidän pitää lisätä aikaa jolloin liikumme, meidän pitää lisätä tapoja joilla liikumme ja meidän pitää lisätä kehomme liikkuvia osia. Ja viimeinen kohta on oikeasti se helpoin, koska liikkuvien kehonosien lisäämiseksi meidän ei välttämättä tarvitse käyttää enempää aikaa.

Jalkaterämme liikkuvat enemmän kun emme sulje niitä kovapohjaisiin kenkiin. Käsivartemme ja kämmenemme liikkuvat kun kannamme asioita ja kannamme niitä muutoinkin kuin vain kahvoista kiinni pitämällä. Koko kehomme joutuu tekemään työtä pitääkseen meidät pystyssä jos poikkeamme päällystetyltä tieltä epätasaisempaan maastoon. Ihomme pienet lihakset liikkuvat kun altistamme itsemme kylmälle, kuumalle tai viimalle.

Voimme lisätä liikettä kehoihimme kuluttamatta aikaa tai rahaa. Lisäliikkeen hintana on pieni epämukavuus ja se, että monien muiden silmissä vaikutamme oudoilta. Erilaisilta.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen käyttää kykyäni erilaisuuteen olemalla esimerkkinä liikkumisen lisäämisestä. Kuljen rumissa varvaskengissäni tai avojaloin, tasapainoilen reunakivetyksillä, loikin esteiden yli, kiipeilen leikkipuistoissa ja puissa, istun lattioilla. Yritän liikkua mahdollisimman paljon, mahdollisimman usein ja mahdollisimman suurella osalla itseäni, silloinkin kun se saa muut ihmiset epäilemään mielenterveyttäni. Voi olla ettei kukaan koskaan ota mallia, voi olla että teen itsestäni narrin ilman sen suurempaa hyötyä ihmisille ympärilläni.

Mutta se riittää. Koska tiedän kykeneväni olemaan se narri. Se on pieni hinta paremmasta toimintakyvystä.

Kataklysmi

Tulevaisuus näyttää synkältä: Ilmasto muuttuu, eliölajeja häviää kiihtyvällä tahdilla, ympäristömme myrkyllisyys lisääntyy. Kehittelemme tappajakoneita, ihmisälyn ylittävää tekoälyä ja nanoteknologiaa eikä kukaan osaa ennustaa minne nämä polut lajimme vievät. Osa maapallosta muuttuu elämisen kannalta hankalaksi, joten ihmiset lähtevät etsimään elintilaa muualta, jolloin kulttuurit kohtaavat, mahdollisesti väkivaltaisesti. Työtehtävät automatisoituvat, monia töitä häviää, joten talousjärjestelmän pitää muuttua. Ihmiset kärsivät enenevästi psykiatrisista sairauksista, tuki- ja liikuntaelinvaivoista, syövistä, sydän- ja verisuonitaudeista.

Tuleeko maailmanloppu? Pitääkö valmistautua elämään omillaan? Tehdä itselleen suojia ja hätävarastoja? Vai heittääkö kaiken lekkeriksi, todeta että peli on pelattu, pitää kivaa niin kauan kuin mahdollisuuksia siihen riittää?

En halua olla maailmanlopun saarnaaja. Mutta jotain isoa ja epämiellyttävää on tulossa. Maailmassa on niin paljon pielessä, niin paljon minkä pitää muuttua, että jossain vaiheessa tilanne tulee muuttumaan dramaattisesti. Ehkä se on globaali sota, ehkä se on suunnaton luonnonmullistus, ehkä pandemia. Tai talousjärjestelmän romahdus, tappajarobottien invaasio tai jokin jota emme vielä kykene edes ennustamaan. Todennäköisimmin tuleva kataklysmi koostuu monista pienistä katastrofeista.

Mutta asiat tulevat menemään huonompaan suuntaan ennen kuin ne alkavat paranemaan. Jos ne paranevat.

Kaikesta tästä pessimismistä huolimatta en suostu vellomaan surkeudessa tai luovuttamaan. En ala varastoida ruokaa ja tarvikkeita pommisuojaan, en ala varastoimaan arvometalleja talouden romahdusta silmällä pitäen. En opeta lapsistani sissejä, en vie perhettäni asumaan omavaraisesti eristyksiin.

Elämäni on kaunista nyt. Minulla on kaksi ihanaa lasta, vaimo jota rakastan ja koti jossa voimme elää. On työ jossa koen tekeväni jotain tärkeää, harrastuksia jotka koen mielekkäiksi ja arvokkaiksi. Asun maassa joka kaikesta huolimatta on turvallinen, jossa on vielä paljon luontoa lähellä ja jossa pääosin tehdään asioita omien arvojeni mukaisesti. Välillä lapset ovat raivostuttavia, vaimo nalkuttaa, työ tuntuu raskaalta ja palkka pieneltä, aika loppuu kesken kun pitäisi tehdä yhtä vaikka haluaa toista. Mutta se on elämää, ei se ole täydellistä. Mutta kuitenkin niin kaunista että nautin mieluummin tästä päivästä kuin murehdin huomisen huolia.

Yritän tehdä arjessani ratkaisuja jotka kuormittavat luontoa vähemmän. Yritän opetella taitoja ja tapoja jotka auttavat minua pärjäämään mahdollisissa tulevissa haasteissa. Yritän opettaa lapsilleni samoja taitoja. Ja muutenkin kasvattaa heistä ihmisiä jotka tuottavat ympäristölleen enemmän kuin kuluttavat. Yritän pitää mieleni avoimena, valmiina muuttumaan ja pärjäämään muissakin tilanteissa kuin missä nyt olen.

Haluan muistaa tämän kaiken väliaikaisuuden. Että koska tahansa tämän hetkinen idyllini voi murskautua. Maailma voi muuttua nopeasti, väkivaltaisesti. Ja elämäni siinä mukana. Mutta voin menettää kaiken vaikkei mitään kataklysmia tapahtuisikaan. Jokin arkipäiväinen tragedia voi tehdä minulle saman. Voin sairastua vakavasti, loukkaantua onnettomuudessa tai pilata ihmissuhteeni. Henkilökohtainen maailmani voi loppua vaikkei muu maailma edes huomaisi sitä.

Joten en aio valmistautua hypoteettiseen tulevaisuuteen, positiiviseen tai negatiiviseen. Yritän pitää mieleni ja kehoni valmiina vastaamaan minkälaisiin haasteisiin tahansa. Mutta aion tehdä sen nauttien tästä hetkestä. Nauttien matkasta.

Liikaa

Kuinka moni länsimainen ongelma johtuu siitä että meillä on liikaa? Meillä on tarjolla liikaa liian energiatiheää ruokaa. Meillä on liikaa liian helppoja tapoja liikkua paikasta toiseen ja suorittaa askareita. Meillä on liikaa aikaa kuluttaa liian monen ajanvietetavan kanssa. Meillä on liikaa lääkkeitä ongelmiin jotka eivät välttämättä vaatisi lääkkeitä. Meillä on liikaa kontrollia elinympäristöjemme olosuhteisiin. Liikaa tavaraa. Ja liikaa viestejä joilla pyritään saamaan meidät haluamaan lisää tavaraa.

Joten lihomme, laiskistumme, sairastumme. Tylsistymme viihteen keskellä, jämähdämme seuraamaan ohjelmia joita emme oikeasti halua katsoa tai selaamaan sosiaalisen median loputonta uutisseinää. Ravintomme ja ajanvietteemme koostuu sisällöttömästä hötöstä. Kotimme ovat täynnä tavaraa, mutta silti joka näyttö ja äänilähde kertoo meille ettei meillä ole tarpeeksi. Joten ahdistumme ja masennumme.

Mutta siihen että ongelmamme johtuvat liiasta pitäisi suhtautua positiivisesti.  Koska näin voimme itse ratkaista ongelmiamme. Voimme itse päättää kuinka paljon liikaa siedämme. Voimme itse päättää syödä ravinteikkaampaa ruokaa ja kuluttaa aikaamme sisältörikkaampien ajanvietteiden kanssa. Voimme itse päättää liikkua ja tehdä askareita oman kehomme voimin. Voimme itse päättää mitä tavaraa tuomme elämäämme ja mitä viestejä uskomme.

Liian vähästä olisi hankala saada tarpeeksi. Mutta kun meillä on liikaa, onnemme on oman kontrollimme varassa.

Meditaatio

Istun jalat ristissä lattialla. En ole ainakaan viiteen minuuttiin tuntenut jalkojani, joten paikallaan istumista on jäljellä noin vartin verran. Tuijotan edessäni olevaa tyhjää seinää ja yritän keskittyä hetkeen.

Ajatukset harhailevat kuitenkin tulevaan. Siihen kuinka kohta kello soi ja vapauttaa minut tästä istumisesta. Vaikkakin vain hetkeksi, neljänkymmenen minuutin istumissessioita on vielä kolme edessä. Hengitän syvään ja keskityn hengitykseeni, unohdan tulevaisuuden.

Meditoin. Noin neljästi vuodessa käytän työpäivän verran näihin pidempiin rupeamiin. Tärkein harjoitus on kuitenkin päivittäinen istuminen. Riippuen päivien ohjelmasta, meditaatio kestää viidestä minuutista puoleen tuntiin. Yleensä meditointiaika on kaksikymmentä minuuttia. Joskus harjoituksia jää välistä kiireisen päiväohjelman vuoksi. Joskus laiskuuden takia.

Mikä saa lapsiperheen, työn ja omakotitalon luomassa kiireessä elävän miehen istumaan jalat solmussa tuijottaen seinää? Mitä hyötyä voi olla siitä että kirjaimellisesti katsoo maalin kuivumista?

Aloin meditoida luettuani Brad Warnerin Hardcore Zen -kirjan. Tai vaati aloittaminen parikin lukemiskertaa. Mutta aloin meditoida kokeeksi, nähdäkseni miltä se tuntuu. Ja se tuntui siltä mitä voisi olettaakin. Tylsältä.

Mutta jatkoin. Epäsäännöllisen säännöllisesti, pidentäen pikkuhiljaa istumisaikaa. Ja huomasin pienen pieniä etuja. Minun oli helpompi olla kärsivällinen, minun oli helpompi sietää elämän epäkohtia ja pystyin paremmin suhtautumaan ajatuksiini vain ajatuksina. Varsinkin huomasin kuinka kärsivällisyys ja rauhallisuus alkoivat vähentyä kun edellisestä meditaatiosta vierähti useampi päivä. Joten jatkoin ja pyrin tekemään harjoitukseni säännöllisemmin ja säännöllisemmin.

En ole kokenut suurta valaistumista tai saanut arvokkaita ideoita istuessani. En ole täydellisen rauhallinen zenmestari. Hermostun edelleen vastoinkäymisistä, suutun lapsilleni ja huomaan liian usein tekeväni päätöksiä egoni ehdoilla. Istuminen on suurimmaksi osaksi tylsää, joskus myös kivuliasta. Tai sitten taistelen unta vastaan. Ja usein huomaan olevani pitkällä jossain ajatusketjussa ennen kuin muistan että nyt piti antaa niiden ajatusten mennä eikä jäädä märehtimään niitä.

Mutta jatkan harjoittelua. Dan Harris kuvaa meditoinnin tekevän hänestä kymmenen prosenttia onnellisemman. Varastan mieluusti tämän kuvauksen. En meditoi valaistumisen toivossa, en ollakseni parempi kuin muut. Meditoin koska se tekee minusta kymmenisen prosenttia onnellisemman.

Se tekee minusta kymmenen prosenttia paremman minän.

Treenaus vs. liikkuminen

En ole osannut keskittyä mihinkään tiettyyn urheilulajiin tai tapaan liikkua sellaisella omistautumisella että olisin saavuttanut ikinä mitään urheilussa. Mutta olen liikkunut paljon aikuiselämäni aikana. Ja usein kovaa. Pitää puhua puuskuttamatta ei päde juoksulenkeilläni ja painomäärä levytangossa ovat (minulle) isot. Olen halunnut treeniaikani olevan tehokasta tekemistä. Ja hyötyliikunta ei minua kiinnostanut. Liikuin jo monta kertaa viikossa ja kovalla temmolla, mitä lisäarvoa heikkotehoisesta arkiliikkumisesta olisi minulle?

Sitten sain lapsen. Aikaa treenamiselle ei enää ollutkaan samalla lailla, eikä varsinkaan samalla säännöllisyydellä. Kun se toinenkin lapsi syntyi, aika kaventui entisestään. Tai oikeastaan aikaa on saman verran, mutta sitä kaikkea ei pysty käyttämään vain omaan treeninsä. Uskon että muista huolehtiminen vaatii sen että pitää ensin huolta itsestään, mutta missä vaiheessa se alkaa olla vain itsekästä?

Kun vielä löysin Katy Bowmanin podcastin ja kirjat, aloin ymmärtää kaiken liikkeen merkityksen. En vain niiden isojen ja tehokkaiden, vaan myös pienten ja huomaamattomien. Ja tajusin ettei ydin ole välttämättä liikunnan tehossa vaan siinä miten paljon ajasta on liikkumatta. Ymmärsin että kovakin tunnin treeni viisi kertaa viikossa on murto-osa kaikesta siitä mitä teen. Vaikka haastaisin itseni treenatessa ja liikkuisin kovaa, loppupäivä ei saa kulua paikallaan istuen.

Se määrä liikkumista mitä nyky-yhteiskunta pitää riittävänä on paljon vähemmän kuin liikkuminen joka esi-isiemme päiviin kuului. Istumme, kuljemme matkamme moottoriajoneuvoilla, syömme ruokaa jonka kerääminen ja prosessointi on ulkoistettu muualle ja suojaamme itsemme ympäristöltä vaatteilla. Emme vääntäydy epämukaviin asentoihin päivittäisissä toimissamme, emme kulje epätasaisilla pinnoilla. Paljon pienen pientä liikettä jää kehoissamme tekemättä vain koska meidän ei tarvitse puhdistaa tai kuoria ruokiamme, hienontaa niitä käsiemme tai leukojemme lihasvoimalla tai säädellä kehomme lämpötilaa ympäristön mukaan.

Nykyään pyrin liikkumaan pitkin päivää, kaiken aikaa. Tekemään pieniä valintoja päivissäni jotta kehoni saisi enemmän liikettä. Osa valinnoistani on niitä perinteisiä hyötyliikunnan keinoja. Matkojen kulkemista lihasvoimalla, asioiden (ja lasten) kantamista käsillä eikä kärryillä. Osa on pieniä treenihetkiä joita voi istuttaa päiviinsä huomaamatta, kuten pihapuussa tehdyt leuanvedot, lasten nostelut ja kiipeilyt leikkipuistojen telineissä. Mutta ennen kaikkea teen kaikkea pientä, kaikkea sellaista jota en ennen edes ajatellut liikuntana. Istun nytkin lattialla jotta en pysty pysymään samassa asennossa pitkään. Opettelin nukkumaan ilman tyynyä samalla logiikalla. Tiputan itseni syväkyykkyyn aina kun minun tarvitsee kerätä jotain lasten pudottamaa lattialta. En paloittele tai kypsennä pehmeäksi kaikkia kasviksia joita syön. Etsin hankalia kulkureittejä kävellessäni. Tasapainoilen hiekkalaatikkojen reunoilla ja puunrungoilla. Ja altistan itseni ajoittain tarkoituksella kylmälle tai kuumalle jotta kehoni joutuu itse säätämään lämpötilaansa.

Pidän edelleen siitä kun saan treenata kovaa. Haluan jatkossakin tehdä hapottavia lihaskuntopiirejä ja juosta itseni läkähdyksiin. Ja uskon niiden olevan tarpeellisia. Välillä pitää mennä rajoilleen jotta tietää kuinka pitkälle voi mennä. Mutta terveyden kannalta oleellisempaa on pitää keho liikkeessä, monipuolisesti ja moniakselisesti, pitkin päivää.

Liikkuminen on muutakin kuin vain treenausta, harjoittelua ja harrastamista. Liikkumista tapahtuu muuallakin kuin kuntosaleilla, lenkkipoluilla ja tietyn harjoitusajan aikana. Helpoin tapa lisätä liikuntaa päiviinsä ei ole lisätä treenitunteja vaan muuttaa passiivisemmat hetket liikkuvammiksi.