Tylsyys

Television mainostauko kehuu suoratoistopalvelua lupaamalla että sen myötä ei tule tylsiä hetkiä. Onko tämä hyvä asia? Miksei saisi olla tylsää?

Nykyaikaisessa maailmassa ei ole tylsyyttä. Televisiosta voi katsoa vaikka mitä, ja jos lähetysvirta ei tarjoa mitään mielenkiintoista suoratoistona löytyy loput. Lisäksi taskuissamme on laitteet joilla voimme koska vain matkustaa uutisvirran, sosiaalisen median tai pelien viihdytettäväksi. 

Sen huomaa kun seisoo jonoissa ja istuu kahvilaan tai ruokailemaan. Ihmiset paistattelevat puhelimiensa sinertävässä hehkussa aina kun ovat paikallaan ja yksinään. Enkä väitä olevani synnitön. Vaikka sosiaalisen median käyttöni on tarkoituksenmukaista enkä juurikaan seuraa uutisia, huumeeni on podcastit joita kuuntelen aina kulkiessani ja askareita tehdessäni.

Jonotustilanteet ja aterioinnit pyhitän kuitenkin tylsyydelle. En kaiva puhelintani esille vaan annan ajatusteni virrata. Tarvitsen niitä hetkiä. Tarvitsen tilaa ajatuksissani jotta jostain sieltä syvältä pääsee nousemaan uusia ideoita.

Jos minulla ei ole tylsiä hetkiä, minulla ei ole mitään mistä kirjoittaa, ei uusia juttuja liikkuvuustunneilleni, ei uusia ideoita elämään. Tarvitsen tylsyyttä, tarvitsen aikaa omien ajatusteni kanssa.

Ja väitän että niin tarvitsevat kaikki muutkin.

Advertisements

Liikuntatunti

En pitänyt koulun liikuntatunneista. Olin hidas ja kömpelö, usein se joka valittiin joukkueeseen viimeisenä. Kuitenkin siitä pojasta kasvoi nykyinen minä, mies jonka päivissä liikkuminen ja liikunta on jatkuvasti läsnä. Liikun paljon, enkä vain sille allokoituina treeniaikoina, pohdin liikkumista ja kirjoitan siitä sekä koetan innostaa muitakin liikkumaan sosiaalisen median ja pitämieni liikkuvuustuntien myötä.

Tämä kehitys on ollut mahdollista, koska koulun liikuntatunnit eivät nimestään huolimatta opettaneet mitään liikunnasta. Opimme pelien sääntöjä, urheilulajien tekniikoita, hikoilimme ja pinnistelimme, mutta liikkumista meille ei opetettu. Lähes joka tunnilla juostiin ainakin jonkin verran, mutta juoksutekniikasta ei puhuttu mitään. Muutaman kerran pääsi punttisalille, mutta laitteiden käyttöä tai nostotekniikoita ei kukaan opettanut. Puhumattakaan vielä tärkeämmistä liikkumistekniikoista, niistä joita teemme päivittäin: kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta ja niistä toisiinsa siirtymisistä.

Meille opetettiin paljon urheilusta ja liikuimme. Mutta jos äidinkielessä opetettaisiin vain runouden tekniikkaa ja kirjoitettaisiin huonoja riimejä, oppisiko kukaan kirjoittamaan tarinoita tai virallisia kirjeitä? Urheilu on vain pieni, erikoistunut osa liikkumista. Edes laajalla lajikirjolla urheilun opettaminen ei ole tehokas tapa opettaa liikkumista, varsinkaan jos tekniikkoihin ei missään vaiheessa kiinnitetä huomiota.

Joskus silloin kun lasten arjessa oli paljon liikettä ja työtä tehtiin ruumiillisesti, urheilun opettaminen koulussa tarjosi lapsille uusia taitoja ja tarpeellisen virkistystauon muiden oppiaineiden välissä. Ja vaikka minunkin lapsuuteni vapaa-ajassa oli paljon leikkiä ulkona ja kavereiden kanssa pelailtuja pihapelejä, koostui merkittävä osa siitä myös television edessä istumisesta, liikuttaen ainoastaan peukaloita Nintendon ohjaimella. Istuimme sentään lattialla. 

Ja minun lapsuuteni jälkeen uusia tapoja viihtyä liikkumatta on tullut tuhottomasti lisää. Hyvin harva, minä mukaan luettuna, liikkuu tarpeeksi. Eikä ratkaisu ole se että pistetään lapset juoksemaan pallon (ja niiden neljän peliä osaavan oppilaan) perässä parina tuntina viikossa. Ihmiset kaipaisivat enemmän keinoja taistella tuolien, kenkien, huonojen asentojen ja tekniikoiden, autojen, tietokoneiden, kännyköiden, sisätilojen ja tasaisten pintojen aiheuttamia ongelmia vastaan. 

Ja helpointa sitä olisi opettaa jo ennen kuin vuosien huonot tavat rikkovat mitään pysyvästi, opettaa lapset liikkumaan alusta alkaen niin hyvin kuin mahdollista ja antaa heille keinot parantaa itse omaa terveyttään liikunnan keinoin.

Omat lapseni eivät vielä ole koulussa, joten en tiedä mikä tilanne nykyään on. Toivottavasti tämä kirjoitus ei ole enää ajankohtainen, toivottavasti koululiikunnassa on herätty todellisuuteen ja tajuttu ettei loputon salibandyn ja koripallon pelaaminen ole sitä koululaisten kehot oikeasti kaipaavat. 

Mukavuus

Ihminen on nerokas eläin. Olemme mestareita keksimään työkaluja. Tämä taito on vienyt lajimme planeetan joka kolkkaan ja edesauttanut selviytymään erilaisissa ympäristöissä. Ja kiihtyvällä tahdilla olemme keksineet työkaluja helpottamaan elämäämme. Tekemään olostamme mukavampaa.

Mukavuus ympäröi meitä. Meillä on lämpöä, valoa, ruokaa ja viihdettä aina ulottuvillamme. Meillä on pehmeitä alustoja istua tai maata, ja aikaa tehdä näin. Ja uusia mukavuuksia innovoidaan nerokkaiden yksilöiden toimesta joka hetki.

Mukavuus on, paremman sanan puutteessa, mukavaa. Mutta se myös turruttaa. Kun perustarpeet on tyydytetty, unohtaa kuinka hienoa on olla mukavuuden keskellä. Ja silloin pienetkin kolhut perusmukavuudessa tuntuvat kohtuuttoman suurilta.

Epämukavuuteen totuttelussa on arvoa. Fyysinen harjoittelu, meditointi, kylmässä tai kuumassa oleilu ja paastoaminen ovat kaikki pohjimmiltaan itsensä asettamista vapaaehtoisesti epämukaviin oloihin. Ja näiden tapojen on todettu olevan terveydelle edullisia. Kuinka paljon terveyshyödyt perustuvat siihen että simuloimme epämukavuuksia joita esi-isämme kohtasivat säännöllisesti ja joiden kohtaamiseen lajimme on kehittynyt? Kuinka paljon arvoa on epämukavuuteen totuttautumisessa?

Tiede selittää teknisellä tasolla miksi itsensä epämukavuuteen asettaminen on terveydelle edullista. Miten fyysinen rasitus, positiiviset stressireaktiot tai hiljaa paikallaan oleminen kehittävät kehojamme. Ja on helppoa ymmärtää epämukavuuteen tottumisen hyödyt mahdollisissa kriisitilanteissa. Mutta epämukavuutta sietämällä parantaa myös arkensa elämänlaatua. Yllättävät rasitukset, tylsät odottelut, haastavat säätilat tai ruokailemisen viivästyminen eivät tunnu läheskään niin suurilta ongelmilta kun niissä tilanteissa on ollut satoja kertoja aiemmin vapaaehtoisesti.

Sakkaroosiaddikti

Rajoitan sokerin syöntiäni. Pyrin olemaan syömättä makeisia ja leivonnaisia, en juo virvoitus- tai energiajuomia ja välttelen kaikkea mihin on lisätty sokeria. Syy pidättäytymiseeni oli alunperin terveydellinen, sokeri on myrkky. WHO:n suositus päivittäiselle sokerin saannille on alle 25 grammaa ja se ylittyy nopeasti jos syö mitään sokeripitoista. En ole silti sokerirajoituksissani ehdoton, käytän sokeria ruoanlaitossa jos sitä tarvitaan tasapainottamaan makuja, syön hedelmiä ja käytän ajoittain hunajaa lääkinnällisesti.

Sokeripaaston myötä syyksi pidättäytyä sokerista on muodostunut terveysseikkojen sijaan sen aiheuttama riippuvuus. Silloin kun väsyn sosiaalisen paineen alla ja syön jotain herkkua kyläpaikassa tai päätän syödä suklaata iltani iloksi, seuraavat pari päivää menee vieroitusoireiden parissa, jotka ilmenevät varsinkin iltaisin iskevänä haluna syödä jotain makeaa. Sitä vastaan pystyy taistelemaan ja makeanhimo laantuu parissa päivässä, mutta pari ilta menee halujaan vastaan taistellessa. 

Joten kun eteeni tarjoutuu mahdollisuus herkutella makealla, minua ei estä niinkään marginaalinen terveysriski tai pieni energiaylijäämä jonka sokeri aiheuttaisi. Minun pitää punnita onko edessäni ole herkku niin hyvä että sen vuoksi kannattaa kärsiä makeanhimosta seuraavien päivien ajan. 

Sokeririippuvuus on jotain mitä en huomannut ennen kuin aloin rajoittamaan sen käyttöä. Välillä mietinkin tajuavatko muut ihmiset kuinka addiktoivaa sokeri on. Ja kuinka helppoa loppujen lopuksi sokerikoukusta on vieroittautua. Parin päivän kärvistelyn se vaatii, mutta sen jälkeen makeasta kieltäytyminen helpottuu huomattavasti. Fyysisten oireiden sijaan suurin ongelma on ympäristön luomat paineet. Sosiaalinen normi on tarjota makeaa ja siitä kieltäytyvää pidetään kiittämättömänä, nirsona tai omituisena. Varsinkin jos ei ole tarjota kieltäytymiselle selitykseksi mitään seksikästä uutta dieettiä tai painonhallintapyrkimyksiä.

En halua olla kiittämätön enkä nirso kun kieltäydyn minulle tarjotusta makeasta. Mutta yrittäkää ymmärtää että olen addikti. Ja yritän vierottautua.

Viimeinen uusi kuu

Olen päättänyt pudottaa blogin julkaisutahdin puoleen, joten näillä näkymin tämä on viimeinen uuden kuun aikaan ilmestyvä kirjoitus. Tärkeimpänä syynä päätökseen on ajanhallinta. Muiden vastuiden lisäksi olen alkanut vetämään viikottaisia liikkuvuusharjoittelutunteja, ja niiden suunnittelulle pitää varata viikosta aikaa. Lisäksi haluan päästä kirjoittamaan keskeneräisiä fiktiivisiä tarinoitani jotta näen minne ne menevät. Jos menevät minnekään.

Haluan myös päästä kokeilemaan enemmän kirjoitustapaa jossa kumoan aluksi kaiken pääni sisällön aiheesta paperille ja alan vasta sen jälkeen louhimaan syntyneestä kuonasta jotain järkevää. Jotain joka olisi tiiviimpää, selkeämpää ja sujuvampaa kuin toistaiseksi aikaansaamani tekstit. Haluaisin kirjoituksieni olevan enemmän sellaisia kuin haluan muidenkin asioiden elämässäni olevan, yksinkertaisia ja vailla turhaa.

Minimalistisempia.

Vahvuus

Olin poikalapsi 1980-luvulla. Sankareitani oli He-Man, Arnoldin ja Stallonen elokuvahahmot, Marvelin supersankarit ja videopelien päähenkilöt. Kasvoin ihaillen lihaksikkaita ja suurikokoisia mieshahmoja jotka suunnattomilla voimillaan taistelivat vääryyttä vastaan ja tekivät maailmasta parempaa paikkaa.

Lihakset eivät kuitenkaan kasvaneet minulle itselleni osmoosin voimalla, vaan teini-ikäisenä kroppani näytti juuri niin atleettiselta kuin sarjakuvia lukemalla ja peliohjainta rämpyttämällä voi saavuttaa. 

En edelleenkään ole suurikokoinen tai lihaksikas. Vaikka harrastankin liikuntaa nykyään eksponentiaalisesti enemmän kuin lapsuudessani, harjoitteluni ei tähtää lihashypertrofiaan. En haaveile olevani supersankareiden näköinen, sillä käsitykseni siitä mitä on todellinen vahvuus ja voima on muuttunut. Enkä viittaa mihinkään henkiseen voimaan tai luonteen sitkeyteen. Puhun nimenomaan fyysisistä ominaisuuksista ja siitä mitä todellinen ruumiillinen vahvuus on.

Lapsuuteni sankareiden lihaksekas ulkomuoto ei kerro vielä varsinaisesta voimasta mitään. Koko ei kerro kaikkea tehosta, vaikka jokainen joka omaa suuret lihakset, omaa myös voimaa. Siis sellaista voimaa jolla liikutetaan suuria määriä massaa. Mutta todellisessa elämässä suurien kuormien liikuttelu ei kuitenkaan ole se kaikkein tärkein ominaisuus.

Minun elämässäni tärkeää voimaa on se että jaksan kantaa väsähtäneen poikani kaupasta kotiin vaikka takana olisi työpäivä. Minulle vahvuus on sitä että voin siirtää lounaalle lähtöäni tunnilla eteenpäin jos tilanne töissä ei salli syömistä aiemmin. Voin kulkea portaita, voin nukkua vieraalla patjalla, voin kiivetä hakemaan puusta sinne juuttuneen frisbeen. Minulle vahvuutta on se että pärjään arjessani ja että tiedän pärjääväni myös silloin kun maailma heittää kapuloita arjen rattaisiin ja tekee asioista vaikeampia.

Ja sen kaltaisen voiman saavuttamiseksi minä juoksen, kiipeilen, loikin, vääntäydyn vaikeisiin asentoihin, kuljen paljain jaloin, istun lattialla ja nukun ilman tyynyä. Ja toki myös nostan painavaa.

(Voi myös olla tämä kaikki luonnollinen liikkuminen ja ”haluan pärjätä arjessa” -höpinät ovat vain defenssejä mieheltä joka ei koskaan saanut aikaiseksi pumpata itseään lihaksikkaaksi. Mutta mitään en myönnä.)

Juhlapyhät

Viikko sitten oli kesäpäivänseisaus. Aurinkokalenterin merkkipäivät, seisaus- ja tasauspäivät, ovat minulle juhlapyhiä. Ne eivät sisällä mitään perinteitä tai tapoja, enkä tarkoita että niissä olisi mitään taianomaista, mutta pyrin pitämään auringon vaiheiden merkkipäivät vapaapäivinä ja tekemään jotakin merkityksellistä niinä päivinä. Useimmiten vietän näinä päivinä zazenkain, muttei sekään mikään kiveen kirjoitettu perinne ole. Kuun vaiheet ovat minulle pienempiä merkkipäiviä, joiden mukaan määräytyy muun muassa tämän blogin julkaiseminen.

Kuun ja auringon vaiheiden mukaan asioiden ajoittaminen tuntuu järkevämmältä kuin kalenterin tuijottaminen, koska taivaankappaleiden liikkeillä on enemmän konkreettista merkitystä kuin kalenterin päivillä. Enkä tarkoita nyt mitään esoteerisia energiavaikutuksia ihmisiin. Tarkoitan sitä, että kun katson taivaalle ja seuraan näiden kappaleiden liikettä, voin oikeasti todeta sen että on täysikuu tai noin viikko kesäpäivänseisauksesta. Mikään muu kuin kalenterin tarkastaminen ei kerro minulle että tänään on kesäkuun 28. päivä.

Juhlapyhillä on koko aikuisuuteni ajan ollut minulle vain hyvin pieni merkitys. Kristilliset pyhät kaatuvat siihen etten usko Jeesuksen jumalallisuuteen, pakanallista alkuperää olevat tavat juhlia eivät tunnu sen enempää omilta. Eivätkä modernit merkkipäivät ole sen parempia: Vaikka vanhempien merkityksen muistaminen on kannatettava asia, en välttämättä näe syytä äitien- ja isienpäiville. Mielestäni vanhempiaan olisi hyvä kunnioittaa useamminkin kuin vain yhtenä päivänä vuodessa. Syntymäpäivistäni en välitä.

Osa juhlapyhiin liittyvistä tavoista on hauskoja, ja haluan että lapseni saavat osansa juhlaperinteiden luomista kollektiivisista muistoista, joten tulee merkkipäiviä vietettyä välillä perinteisin menoin. Mutta ei minun elämäni mene pilalle vaikken pääsisikään viettämään juhlapyhiä lainkaan.

Kalenteriin merkityt merkkipäivät, tai oikeastaan koko gregoriaaninen kalenteri, eivät ole minulle tärkeitä asioita. Koko kalenteri on vain ihmisten kesken sovittu tapa jäsentää ajan kulkua joka ei, vuoden päivien lukumäärää lukuunottamatta, perustu mihinkään todelliseen. Pakkohan minunkin on kalenteria käyttää, se on se kieli jolla ajan kulumisesta voi muiden tämän maailman ihmisten kanssa keskustella. Mutta henkilökohtaisessa ajantajussani tukeudun mieluummin siihen minkä voin itse todeta. Luotan mieluummin planeettamme liikkeeseen tähtensä ympäri ja kiertolaisemme vaiheisiin pallomme ympäri kuin ihmisten rakentamiin taulukkoihin.