Keskiluokan munkki

Vaikka en pidäkään itseni lokeroimisesta, koen silti kuuluvani monen eri määritelmän piiriin: minimalisti, zen-buddhisti, paljasjalkailija, liikkuja.

Mutta olenko todella mitään näistä? Asun omakotitalossa ja ajan omalla autollani, omistan esineitä joita en käytä joka päivä, olenko kunnon minimalisti? Minulla on perhe ja paljon muita asioita kiintymyskohteenani, kuinka buddhistista se on? Suurimman osan ajasta käytän jalkineita ulkosalla, ja monena päivänä vuodessa en liiku enempää kuin muutkaan, olenko mitään mitä väitän olevani?

Uskon että tekemisilläni on enemmän arvoa kun en vie niitä äärimmäisyyksiin. Vaikka tarkoitukseni ei olekaan käännyttää muita tapoihini, uskon niiden olevan minulle hyödyllisiä. Joten luonnollisesti toivon että muutkin voisivat integroida niistä osasia parantamaan omaa elämäänsä. Harva kuitenkaan tuntee vetoa äärimmäisyyksiin. Harva haluaa poiketa kovinkaan paljoa nykynormien mukaiselta polulta. Harva haluaa olla -isti tai munkki. Tai omituinen.

Mutta entä jos voisi karsia omaisuudestaan turhaa pois silti antaa perheensä elää lähestulkoon normaalia elämää? Entä jos voisi hyödyntää zenin oppeja lähiössä, luostarin sijaan? Olisiko helpompi ottaa esimerkkiä ihmiseltä joka elää pääsääntöisesti ja pintapuolisesti hyvinkin normaalia elämää, kuin tyhjässä huoneessa asuvalta askeetilta tai luolassa meditoivalta munkilta?

Tämä saattaa olla vain defenssi, egoni keino suojata itseään. Tai tekosyy tehdä asioita kevyemmällä panoksella. Mutta olen tyytyväinen rooliini. Olen mielelläni keskiluokkainen munkki.

Liikaa

Kuinka moni länsimainen ongelma johtuu siitä että meillä on liikaa? Meillä on tarjolla liikaa liian energiatiheää ruokaa. Meillä on liikaa liian helppoja tapoja liikkua paikasta toiseen ja suorittaa askareita. Meillä on liikaa aikaa kuluttaa liian monen ajanvietetavan kanssa. Meillä on liikaa lääkkeitä ongelmiin jotka eivät välttämättä vaatisi lääkkeitä. Meillä on liikaa kontrollia elinympäristöjemme olosuhteisiin. Liikaa tavaraa. Ja liikaa viestejä joilla pyritään saamaan meidät haluamaan lisää tavaraa.

Joten lihomme, laiskistumme, sairastumme. Tylsistymme viihteen keskellä, jämähdämme seuraamaan ohjelmia joita emme oikeasti halua katsoa tai selaamaan sosiaalisen median loputonta uutisseinää. Ravintomme ja ajanvietteemme koostuu sisällöttömästä hötöstä. Kotimme ovat täynnä tavaraa, mutta silti joka näyttö ja äänilähde kertoo meille ettei meillä ole tarpeeksi. Joten ahdistumme ja masennumme.

Mutta siihen että ongelmamme johtuvat liiasta pitäisi suhtautua positiivisesti.  Koska näin voimme itse ratkaista ongelmiamme. Voimme itse päättää kuinka paljon liikaa siedämme. Voimme itse päättää syödä ravinteikkaampaa ruokaa ja kuluttaa aikaamme sisältörikkaampien ajanvietteiden kanssa. Voimme itse päättää liikkua ja tehdä askareita oman kehomme voimin. Voimme itse päättää mitä tavaraa tuomme elämäämme ja mitä viestejä uskomme.

Liian vähästä olisi hankala saada tarpeeksi. Mutta kun meillä on liikaa, onnemme on oman kontrollimme varassa.

Minimalismi

En osannut lukioikäisenä haaveilla suuresta kodista ja isosta omaisuudesta. Haaveissani asuin aina pienissä ja yksinkertaisissa asunnoissa. Ellen sitten haaveillut kierteleväni paikasta toiseen kantaen koko omaisuuttani mukanani.

En unelmoinut paljosta, koska en halunnut omistaa turhaa. En halunnut tuhlata tilaa, luonnonvaroja tai rahojani asioihin joita en oikeasti tarvitsisi. Ja halusin olla kykenevä pärjäämään vähällä.

Kun sitten armeijan jälkeen omaan kotiin muuttaminen oli edessä, tilanne oli muuttunut. Olin parisuhteessa, ja uusi koti ei ollutkaan vain minun. Uuteen kotiin tarvitsimme kaiken sen mitä kaksi ihmistä, sekä kissa, tarvitsi. Ja se oli enemmän kuin se mitä vain minä olisin tarvinnut. Uuteen kotiin myös päätyi paljon kaikkea sellaista jota muut ihmiset pitivät tarpeellisina, jopa välttämättöminä. Kukaan ei vain ollut pysähtynyt miettimään tarvitseeko niitä tavaroita todella. Enkä pysähtynyt minäkän.

Ja sitten elämä vei eteenpäin. Lukioikäisen minun haaveet yksinkertaisuudesta jäivät ympäristön normien ja markkinakoneiston propagandan alle. Omaisuutta alkoi karttua. Huonekaluja, cd-levyjä, dvd-elokuvia ja kaikenlaisia käytännöllisiä tavaroita. Vaikken ollut kovin kiinnostunut ulkonäöstäni enkä välitä muodista, silti vaatehuoneen hyllyt olivat täynnä vaatteitani. Viitisentoista vuotta myöhemmin kotimme oli kuten muidenkin, täynnä tavaraa joiden tarpeellisuutta ei kukaan edes kyseenalaistanut.

Taisin etsiä internetistä paljasjalka- eli minimalisitijalkineita kun osuin vahingossa The Minimalists-kaksikon sivulle. Jäin lueskelemaan Joshua Fields Millburnin ja Ryan Nicodemuksen esseitä yksinkertaisemmasta ja onnellisemmasta elämästä ilman ylimääräistä tavaraa.

Ensireaktioni Atlantin takaiseen uuteen elämäntapatrendiin, minimalismiin, oli laimea. Asiat eivät tuntuneet vierailta tai vääriltä, päinvastoin. Minimalistien ajattelumallit resonoivat hyvin ajatusteni kanssa. Mutta ihmettelin tarvitaanko moista -ismiä? Kulutushullut amerikkalaiset olivat vihdoin tajunneet elämäntapansa hulluuden. Ei suomalaisen pikkuperheen tarvitse ottaa opikseen tällaisesta elämänfilosofiasta. Eihän minulla niin paljoa tavaraa ole.

Eihän?

Aloin kuitenkin tarkastella kaappejani. Miksi minulla on puolenkymmentä paria farkkuja? Varsinkaan kun niistä puolet eivät sovi kunnolla päälleni joten en juurikaan käytä niitä. Tarvitsenko oikeasti kahtakymmentä t-paitaa? Kannattaako kaikki ne työvälineet säästää joita ei ole vuosiin käyttänyt, vain koska ne saattavat joskus helpottaa jossain tehtävässä? Tarvitsiko minun todellakin omistaa CD-levyjä niin paljon että voisin kuunnella levyjäni yhtajaksoisesti kahden viikon ajan? Olin kevyesti ekotietoinen kuluttaja, ostin paljon tavaroitani kirpputoreilta ja pyrin suosimaan kestävyyttä tuotteissa. Enkä shoppaillut ajanvietteeksi. Mutta silti minulla oli enemmän omaisuutta kuin osasin luetella. Tavaroita ja vaatekappaleita joita en muistanut omistavani.

En halua sanoa että minusta tuli minimalisti, mutta kyseisen elämäntavan löytyminen ja nimeäminen antoi omille sisälläni kyteville asenteille validaation. Omien arvojensa mukaan eläminen oli helpompaa kun sitä pystyi kutsumaan nimellä.

Minimalismille elämäntapana on monia eri määritelmiä ja monia eri toteuttajia, mutta sen ytimenä on pyrkimys säilyttää elämässään vain niitä asioita ja esineitä joilla on oikeasti käyttöä tai jotka tuovat onnea. Se ei tarkoita x-määrää esineitä eikä kärsimykseen asti vietyä asketismia. Minulle minimalismi on sitä että pyrin arvioimaan elämässäni olevien tavaroiden, asioiden ja ajankäyttökohteitteni tarkoituksenmukaisuutta ja luopumaan siitä mikä on turhaa.

Luovun esineistä joita en enää tarvitse. Luovun esineistä joita saattaisin tarvita joskus, mutta sellaista tilannetta ei ole ollut aikoihin enkä näe sellaista hetkeä tulevaisuudessa. Luovun esineistä joiden tarkoituksen voin täyttää muilla esineilläni. Ja mikä tärkeintä, en osta uusia esineitä miettimättä samoja tarkoituksenmukaisuuksia.

Olen hitaasti vähentänyt omaisuuteni määrää. Kehitys on ollut hidasta osaksi koska en siedä haaskausta. Joten osa t-paidoista on päätynyt treenipaidoiksi ennen hävittämistä enkä ole halunnut heittää käyttökelpoisia sukkia menemään vain tyhjentääkseni sukkalaatikkoani. Monta romulaatikkoa ja varastohyllyä on vielä läpikäymättä vain siitä syystä ettei sen urakan suorittaminen ole innostanut. On liian helppoa jättää tavarat lojumaan niille sijoilleen poissa silmistä..

Vaikeimpia hävitettäviä asioita ovat ne joiden perusteella olen jollain tavoin määritellyt itseni. Siksi minulla on vielä kasa CD-levyjä joita en ole kuunnellut vuosiin ja potkunyrkkeilysuojat joita en ole tarvinnut aikoihin. Esineistä irti päästäminen on helppoa kun sitä vertaa omasta identiteetistään irti päästämiseen. Olenko enää (entinen) kamppailulajiharrastaja jos luovun nyrkkeilyhanskoistani? Olenko Stam1na-fani jos en omista yhtään bändin levyä?

Paljon on siis vielä tehtävää. Mutta en ota siitä paineita. Louhin pikkuhiljaa tavaravuortani pienemmäksi. Koska minimalismi on elämäntapa jossa ei ole päätepistettä kuitenkaan. Vaikka kaikki ylimääräinen tavarani häviäisi taikaiskusta nyt, joutuisin silti arvioimaan asioiden tarpeellisuutta jatkossakin. Elämä muuttuu jatkuvasti, ja minun täytyy sopeuttaa omaisuuteni vastaamaan tarpeitani. Sillä esineiden, asioiden ja jopa ajatusten arvo ei ole niissä itsessään, vaan siinä minkä tarkoituksen ne täyttävät.

Halpuus

Ihmiset ympärilläni keskustelevat usein siitä kuinka halpaa jokin on ollut. He ovat innoissaan kun ovat löytäneet edullisen myymälän tai nettikaupan. En koskaan osaa ottaa osaa siihen keskusteluun. En osaa innostua halvasta tavarasta. Halvassa tavarassa on aina jotain epäilyttävää.

Miksi se on niin halpaa? Missä on säästetty? Kuinka hyvin se kestää? Kuka sen halpuuden maksaa? Jääkö erotus jossain kaukana olevien ihmisten maksettavaksi? Vaiko luonnon, eläinten ja ympäristön harteille? Vai maksaako loppulaskun omat lapseni, sitten joskus, vuosien päästä. Kuka maksaa sen että minä saan ostaa jotain halvalla?

Ei minulla liikaa rahaa ole. Mutta koska olen minimalisti, minun ei tarvitse ostaa paljoa. Joten silloin kun jotain ostan, voin tehdä sen ajatuksella. Keskittyä siihen että ostan laadukasta, ympäristölle parempaa ja eettisempää. Ja yrityksiltä joiden toimintaa haluan tukea. Vaikka se sitten maksaisikin minulle hieman enemmän.