Lahjat

Joulu on taas uhkaavan lähellä. En löydä mitään itseäni miellyttävää syytä joulun vietolle, etsi syitä sitten kristillisistä juurista, kaupallisista tavoista tai visuaalisesta ilmeestä, joten en odota juhlapyhiä innolla. Lisääntynyt vapaa-aika perheen parissa on toki mukavaa, mutta työni vaatiessa tekijöitä kaikkina vuoden päivinä, ei joulun vapauskaan ole aina varmaa.

Pahinta joulussa on kuitenkin lahjat. En pidä lahjoista. En pidä lahjojen antamisesta, siitä miettimisestä mitä läheiseni tarvitsisivat ja mitä heille voisi antaa. Suurimmalla osalla meistä on jo kaikkea eikä minulla ole keinoja tai resursseja hankkia mitään mitä läheiseni eivät voisi itse hankkia. Vuosittain ehkä muutamalle keksii jonkun hienon elämää rikastuttavan kokemuksen, mutta suurimmaksi osaksi lahjat päätyvät alkuhuuman jälkeen jonnekin varaston nurkkaan viemään tilaa ja mielen nurkkaan painamaan. Minä joudun stressaamaan, miettimään ja kuluttamaan omia resurssejani lahjoihin, jotka eivät lopulta ilostuta kuin niiden myynnistä voittoja kääriviä tahoja.

Lahjojen antamista enemmän inhoan niiden saamista. En tarvitse oikeastaan mitään, ja sen mitä tarvitsen voin yleensä ostaa itse. Silloin saan esineitä joita oikeasti käytän ja jotka oikeasti ovat ulkonäöltään ja tuotantotavoiltaan minua miellyttäviä. Pääosa saamistani lahjoista aiheuttaa minulle vain huonoa omaatuntoa kun tiedän toisten nähneen vaivaa ja kuluttaneen rahaa johonkin minulle turhaan. Ja omiin nurkkiini päätyy turhia esineitä tai syötävää jota en kaipaa. Viimeisenä niittinä tämä kaikki on pakattu papereihin ja naruihin joita en voi polttaa, kompostoida tai kierrättää.

Ymmärrän antamisen ilon. Mutta minä koen sen ilon silloin kun voin antaa pois jotain itselleni turhaa jollekin joka sitä kaipaa. Silloin kun käyttämätön esine päätyy taas käyttöön, kaatopaikan täyttämisen sijaan. Saan myös saman ilon kun teen muille ruokaa tai autan omilla taidoillani jossain askareessa.

Mutta lahjojen antaminen silloin kun se on tapojen mukaan pakotettua, sosiaalisen normin vuoksi, saisi loppua. Varsinkin maailmassa jossa olemme kovaa vauhtia kuluttamassa itseämme hengiltä.

Olen silti itse edelleen kiinni tässä perinteessä. Rakkaimpieni loukkaaminen on vielä tuntunut liian suurelta hinnalta maksaa tavan katkaisemisesta. Mutta aina joulukuun lähestyessä alan pohtia pitäisikö vain kadota jonnekin, erakoitua kuukaudeksi ja antaa muun maailman lahjoa itseään.

Vai pitäisikö yrittää näyttää esimerkkiä, pikkuhiljaa muuttaa lähipiirinsä tapoja lahjojen antamisessa pienimuotoisempaan ja ekologisempaan suuntaan? Onko sittenkin arvokkaampaa yrittää muuttaa maailmaa kuin mennä sitä pakoon?

 

Tapojen vanki

Omat paradigmat istuvat tiukassa. On helpompaa kaivautua omaan poteroonsa heittelemään kiviä toisten juoksuhautoihin, kuin yrittää ymmärtää miksi toiset toimivat eri tavalla.

Itsessäni huomaan tämän kun näen salilla jonkun itseäni isomman ja lihaksekkaamman miehen tekemässä hauiskääntösarjaansa. Ensireaktio kumpuaa jostain alkukantaisesta ja se väittää minun olevan kauempana alfa-asemasta kuin tuo fyysisesti kookkaampi yksilö. Mutta lähes välittömästi egon suojamekanismit lähtevät käyntiin ja alkavat pönkittää epävarmaa egoa väittämällä ettei hauiskäännöt auta pätkääkään oikeassa elämässä, ettei lihasten koko kerro vielä kaikkea toimintakyvystä, että minun treenini tähtää funktioon eikä ulkonäköön. Ei tuo mies taatusti osaa tehdä pistoolikyykky-luistelijankyykky -kombinaatiota tai juokse puolimaratonia yhtä lujaa kuin minä.

Yritän saada itseni kiinni kun ajattelen näin. Toisten ihmisten tekemisten vähättely ei ole terveellistä toimintaa eikä se ole sitä mitä haluan tehdä. Eikä ole oman treeninkään kannalta järkevää käyttää omaa energiaansa toisten harjoitusten seuraamiseen kun pitäisi keskittyä omaan tekemiseensä.

Mutta näin ajattelumme toimii. Meillä on omat tapamme tehdä asioita, omat uskomuksemme. Ja tietenkin ne ovat niitä parhaita, ainakin omasta mielestämme. Emmehän me muuten niihin uskoisi. Ja toisenlaiset tavat treenata tai syödä, erilaiset ajatukset maailman toiminnasta ja muiden elämänkatsomukset ovat uhka egollemme. Miten joku voi saavuttaa parempia treenituloksia väärillä tavoilla tai menestyä elämässä uskoen vääriin asioihin?

Yritän muistaa että nämä toisten tekemistä vähättelevät ajatukset ovat vain ajatuksia. Eivät totuuksia, eivätkä välttämättä edes todellisia syvimpiä tuntojani. Ne saavat nousta, mutta jos en anna niille enempää voimaa, ne häviävät. Kun ymmärrän ajatusteni kumpuavan omista epävarmuuksistani voin antaa niiden mennä.

Minun pitää ymmärtää ettei oma tapani treenata ole se ainoa ja oikea. Että toiset treenaavat saavuttaakseen jotain muuta kuin minä, ja se on oikein. Varsinkin kun he silti treenaavat. Kaikkein typerintä on kun ihmiset alkavat kiistelemään niitä vastaan joiden kanssa heillä on enemmän yhteistä kuin eroa. Paleoruokailijat ja vegaanit sotivat keskenään, vaikka molemmissa ruokavalioissa syödään suurimmaksi osaa samoja asioita ja kuormitetaan ympäristöä ja terveyttä vähemmän kuin tavallisen väestön syömätavoilla. Crossfittaajat ja bodarit väittelevät treeniensä paremmuudesta maailmassa jossa liikkumattomuus aiheuttaa miljardien eurojen kustannuksia. Vakaumukselliset ihmiset kiistelevät siitä kumman jumala on todellinen, huomaamatta että valtaosa heidän noudattamistaan hyvän elämän ohjeista ovat samoja, huolimatta siitä minkä nimiseltä jumaluudelta ne ovat peräisin.

Uskon omiin treeneihini, ruokavalioajatuksiini ja elämänfilosofioihin. Luotan siihen että ne ovat parasta minulle. Mutta samalla yritän muistaa että muidenkin tavat voivat olla heille parhaita. Eikä ole minun tehtävä eikä oikeus arvostella heidän tekemisiään. Sitä paitsi, voin oppia hyödyllisiä asioita muilta, kunhan vain jätän egoni kuiskuttelut omaan arvoonsa ja pidän mieleni avoimena sekä mielipiteeni joustavina.

Maitovamma

Joskus kymmenen- tai yksitoistavuotiaana aloin saada vatsakipukohtauksia. Vatsani oli aina ollut herkkä, vauvana koliikkioireideni vuoksi minulta jopa tutkittiin keliakiaa. Gluteenia suolistoni todettiin sietävän, mutta toista ravintoainetta elimistöni ei osannut enää käsitellä. Laktoosia.

Minulla on todettiin laktoosi-intoleranssi. Siirryin käyttämään Hyla-tuotteita ja aloin mainita olevani laktoosivammainen aina silloin kun ruokavaliorajoituksia kyseltiin. Minulla oli vaiva, sairaus, joka rajoitti elämääni ja jonka vuoksi jouduin käyttämään erikoistuotteita ruokanani.

Suhtautumiseni laktoosi-intoleranssiin oli väärä. Se oli suhtautuminen joka minulle annettiin, jota yhteiskunta ja ihmiset ympärilläni viestivät. Esitin sairauden uhrin osaani kuten minun oletettiin. Mutta aikuisena ymmärsin etten ollut uhri eikä laktoosi-intoleranssi ollut sairaus.

Lehmän maito on ravintoa vasikoille. Täysikasvuisen toisen lajin edustajan ei kuulu käyttää sitä ravintonaan. Maito on ravinnerikasta tavaraa josta saa helposti arvokkaita kaloreita ja proteiineja, ei siis ihme että ihminen sitä ravintonaan käyttää. Ja vuosituhansien aikana ruokakulttuuri on rakentunut maitotuotteiden ympärille, varsinkin täällä lännessä. Mutta tästä kaikesta huolimatta maitoa ei ole mikään pakko käyttää ravintonaan. Lähes 300 000 vuotta lajimme selvisi ilman että aikuiset ihmiset käyttivät maitoa ravintonaan.

Laktoosi-intoleranssi on ihmisen normaali ominaisuus. Ne jotka sietävät laktoosia ovat mutatoituneiden yksilöiden jälkeläisiä. Heillä on ylimääräinen ominaisuus joka sallii heille maidon käytön ravintonaan. Ja se ominaisuus on säilynyt, koska siitä on ollut etua evoluutiossa. Mutta se ei ole välttämätön ominaisuus, ei varsinkaan länsimaisessa yltäkylläisyydessä eläville.

Laktoosi-intoleranssi ei ole sairaus tai vamma. Laktoosi-intolerantikot eivät tarvitse lääkitystä tai erikoistuotteita. Meidän ei tarvitse sääliä itseämme ja ihmetellä oman osamme epäreiluutta. Joudumme maksamaan suuremman hinnan, joko rahalla tai epämukavuudella, jos haluamme syödä kaikkea mitä maailmamme meille koittaa tarjota. Meijeriteollisuus ja lääketehtaat kehittelevät vaivaamme helpottavia tuotteita ja myyvät niitä meille hyvällä hinnalla. Voimme elää kuten muutkin, kuten “terveet”, kunhan ostamme oikeita tuotteita tai lääkkeitä.  Tai sitten voimme elää elämäämme ominaisuuteemme sopeutuen, sen sijaan että nielisimme kaiken sen mitä halutaan syöttää.

Suosikki

Mikä on lempivärisi? Mikä on lempiruokasi? Mikä bändi on paras, mikä elokuva suosikkisi?

Lapsena kierrätetyissä kaverikirjoissa oli aina vastaavia kysymyksiä, ja silloin kai sain niihin aina jotain raapustettua. Mutta koin suosikkien nimeämisen hankalaksi. En myöskään kyennyt tekemään tarkkoja listoja suosikkiohjemistani, peleistäni tai sarjakuvahahmoista, kun sitä joskus lapsuuden ystäväni innoittamana yritin.

En osaa irrottaa asioita hetkestä. Miten koen minkäkin asian on aina sidoksissa siihen tilanteeseen jossa ne koen. Voin juuri nyt sanoa lempiruoakseni sushin, mutta huomenna saatan haluta jotain tuhdimpaa. Iron Maiden on yksi suosikkibändeistäni, mutta välillä sitä haluaa kuulla jotain kevyempää. Tai raskaampaa. Kaikki varmasti kokevat saman. Mutta minä en osannut edes lapsena nostaa mitään yhtään asiaa ylitse muiden kaltaistensa. En osannut tehdä listoja tai olla fani.

Iän myötä olen ymmärtänyt ettei minun tarvitse. Kaverikirjoihin ei enää kysellä vastauksia, eikä kukaan painosta tekemään omia listauksiani. Lisäksi olen ymmärtänyt asioiden paremmuusjärjestyksen olevan vielä monimutkaisempi juttu kuin lapsena tajusi. Sillä siihen miten asiat koemme, vaikuttaa monet muutkin asiat kuin vain sen hetkiset mieltymyksemme.

Hyvänä esimerkkinä toimii suhtautumiseni elokuvaan The Matrix. Se on yksi suosikeistani, mutta olen ymmärtänyt että mieltymykseni perustuu pitkälti siihen että olin oikea ihminen näkemään elokuvan, näin sen oikealla hetkellä elämässäni ja ensimmäinen katselukokemus oli täydellinen.

En halua pilata elokuvaa keneltäkään, joten en paljasta juonesta mitään. Elokuvan nähneet ymmärtänevät kuinka vaikuttava se on teini-ikäiselle toimintaelokuvien kanssa varttuneelle, kungfu-leffojen estetiikkaa ihailevalle nuorukaiselle joka on juuri lukion filosofian innoittamana innostunut pohtimaan mikä kaikki onkaan totta. Kaiken lisäksi näin elokuvan parhaalla mahdollisella tavalla, tietämättä mitään elokuvasta etukäteen.

Jos elokuva olisi tehty ennen lukioaikaani, en olisi osannut arvostaa sen ontologisia pohdintoja. Jos elokuva olisi julkaistu myöhemmin, poikamainen innostukseni räiskeeseen ja toimintaan olisi saattanut jo laimeta. Ilman sitä määrää taistelulajeja sisältävää viihdettä jota olin kuluttanut, en olisi osannut arvostaa The Matrixin toimintaa. Yksikin nähty traileri tai juonipaljastus olisi pilannut elokuvan minulta.

The Matrix oli paras elokuva seitsemäntoistavuotiaalle minulle. Se ei ole paras elokuva absoluuttisesti, se ei ole paras elokuva kenelle tahansa, se ei ole paras elokuva 35-vuotiaalle minulle.

En halua elää elämääni pitäen kirjaa siitä mitkä ovat olleet parhaita kokemuksiani. En halua verrata kaikkea kokemaani johonkin hataraan muistikuvaani. Haluan pyrkiä siihen että suosikki ruokani on se mitä juuri nyt syön, että suosikkielokuvani on se mitä juuri nyt katselen. Että jokainen ohikiitävä hetki on se paras koskaan.

Koska oikeasti se onkin. Sillä muita hetkiä ei ole olemassa.

Erilainen

Olen aina ollut hieman erilainen monissa tavoissani tehdä asioita. En juurikaan mieti miten minusta ajatellaan silloin kun teen asioita jotka ovat mielestäni oikein, siitä huolimatta miten niihin suhtaudutaan.

En koe että haluaisin tavoitella tietynlaista imagoa tai kerätä määrättyä mainetta toimimalla joissain asioissa vinosti. En voi kuitenkaan väittää olevani immuuni muiden reaktioille ja myönnän että välillä saan kiksejä siitä että ihmiset kummastelevat tekojani. Mutta varon tekemästä asioita vain koska ne ovat erilaisia. Kaikella pitää olla minulle arvokas syy.

Mutta pystyn olemaan se tyyppi jonka touhuja kummastellaan. Olen kykenevä erilaisuuteen.

Ihmiset liikkuvat liian vähän ja se on ongelma. Enkä tarkoita vain sitä liikkumista mikä tapahtuu lenkkipoluilla ja liikuntasaleilla. En vaikka siihen yhdistettäisiin pyöräillyt työmatkat ja kävellyt portaat. Liikuntaharrastuksissa ja hyötyliikunnassa olisi monilla lisättävää, mutta sen lisäksi ihmiset ovat liian paikallaan silloin kun ovat paikallaan j

a ovat liian paikallaan jopa liikkuessaan.

Tarvitsemme lisää liikettä. Meidän pitää lisätä aikaa jolloin liikumme, meidän pitää lisätä tapoja joilla liikumme ja meidän pitää lisätä kehomme liikkuvia osia. Ja viimeinen kohta on oikeasti se helpoin, koska liikkuvien kehonosien lisäämiseksi meidän ei välttämättä tarvitse käyttää enempää aikaa.

Jalkaterämme liikkuvat enemmän kun emme sulje niitä kovapohjaisiin kenkiin. Käsivartemme ja kämmenemme liikkuvat kun kannamme asioita ja kannamme niitä muutoinkin kuin vain kahvoista kiinni pitämällä. Koko kehomme joutuu tekemään työtä pitääkseen meidät pystyssä jos poikkeamme päällystetyltä tieltä epätasaisempaan maastoon. Ihomme pienet lihakset liikkuvat kun altistamme itsemme kylmälle, kuumalle tai viimalle.

Voimme lisätä liikettä kehoihimme kuluttamatta aikaa tai rahaa. Lisäliikkeen hintana on pieni epämukavuus ja se, että monien muiden silmissä vaikutamme oudoilta. Erilaisilta.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen käyttää kykyäni erilaisuuteen olemalla esimerkkinä liikkumisen lisäämisestä. Kuljen rumissa varvaskengissäni tai avojaloin, tasapainoilen reunakivetyksillä, loikin esteiden yli, kiipeilen leikkipuistoissa ja puissa, istun lattioilla. Yritän liikkua mahdollisimman paljon, mahdollisimman usein ja mahdollisimman suurella osalla itseäni, silloinkin kun se saa muut ihmiset epäilemään mielenterveyttäni. Voi olla ettei kukaan koskaan ota mallia, voi olla että teen itsestäni narrin ilman sen suurempaa hyötyä ihmisille ympärilläni.

Mutta se riittää. Koska tiedän kykeneväni olemaan se narri. Se on pieni hinta paremmasta toimintakyvystä.

Kataklysmi

Tulevaisuus näyttää synkältä: Ilmasto muuttuu, eliölajeja häviää kiihtyvällä tahdilla, ympäristömme myrkyllisyys lisääntyy. Kehittelemme tappajakoneita, ihmisälyn ylittävää tekoälyä ja nanoteknologiaa eikä kukaan osaa ennustaa minne nämä polut lajimme vievät. Osa maapallosta muuttuu elämisen kannalta hankalaksi, joten ihmiset lähtevät etsimään elintilaa muualta, jolloin kulttuurit kohtaavat, mahdollisesti väkivaltaisesti. Työtehtävät automatisoituvat, monia töitä häviää, joten talousjärjestelmän pitää muuttua. Ihmiset kärsivät enenevästi psykiatrisista sairauksista, tuki- ja liikuntaelinvaivoista, syövistä, sydän- ja verisuonitaudeista.

Tuleeko maailmanloppu? Pitääkö valmistautua elämään omillaan? Tehdä itselleen suojia ja hätävarastoja? Vai heittääkö kaiken lekkeriksi, todeta että peli on pelattu, pitää kivaa niin kauan kuin mahdollisuuksia siihen riittää?

En halua olla maailmanlopun saarnaaja. Mutta jotain isoa ja epämiellyttävää on tulossa. Maailmassa on niin paljon pielessä, niin paljon minkä pitää muuttua, että jossain vaiheessa tilanne tulee muuttumaan dramaattisesti. Ehkä se on globaali sota, ehkä se on suunnaton luonnonmullistus, ehkä pandemia. Tai talousjärjestelmän romahdus, tappajarobottien invaasio tai jokin jota emme vielä kykene edes ennustamaan. Todennäköisimmin tuleva kataklysmi koostuu monista pienistä katastrofeista.

Mutta asiat tulevat menemään huonompaan suuntaan ennen kuin ne alkavat paranemaan. Jos ne paranevat.

Kaikesta tästä pessimismistä huolimatta en suostu vellomaan surkeudessa tai luovuttamaan. En ala varastoida ruokaa ja tarvikkeita pommisuojaan, en ala varastoimaan arvometalleja talouden romahdusta silmällä pitäen. En opeta lapsistani sissejä, en vie perhettäni asumaan omavaraisesti eristyksiin.

Elämäni on kaunista nyt. Minulla on kaksi ihanaa lasta, vaimo jota rakastan ja koti jossa voimme elää. On työ jossa koen tekeväni jotain tärkeää, harrastuksia jotka koen mielekkäiksi ja arvokkaiksi. Asun maassa joka kaikesta huolimatta on turvallinen, jossa on vielä paljon luontoa lähellä ja jossa pääosin tehdään asioita omien arvojeni mukaisesti. Välillä lapset ovat raivostuttavia, vaimo nalkuttaa, työ tuntuu raskaalta ja palkka pieneltä, aika loppuu kesken kun pitäisi tehdä yhtä vaikka haluaa toista. Mutta se on elämää, ei se ole täydellistä. Mutta kuitenkin niin kaunista että nautin mieluummin tästä päivästä kuin murehdin huomisen huolia.

Yritän tehdä arjessani ratkaisuja jotka kuormittavat luontoa vähemmän. Yritän opetella taitoja ja tapoja jotka auttavat minua pärjäämään mahdollisissa tulevissa haasteissa. Yritän opettaa lapsilleni samoja taitoja. Ja muutenkin kasvattaa heistä ihmisiä jotka tuottavat ympäristölleen enemmän kuin kuluttavat. Yritän pitää mieleni avoimena, valmiina muuttumaan ja pärjäämään muissakin tilanteissa kuin missä nyt olen.

Haluan muistaa tämän kaiken väliaikaisuuden. Että koska tahansa tämän hetkinen idyllini voi murskautua. Maailma voi muuttua nopeasti, väkivaltaisesti. Ja elämäni siinä mukana. Mutta voin menettää kaiken vaikkei mitään kataklysmia tapahtuisikaan. Jokin arkipäiväinen tragedia voi tehdä minulle saman. Voin sairastua vakavasti, loukkaantua onnettomuudessa tai pilata ihmissuhteeni. Henkilökohtainen maailmani voi loppua vaikkei muu maailma edes huomaisi sitä.

Joten en aio valmistautua hypoteettiseen tulevaisuuteen, positiiviseen tai negatiiviseen. Yritän pitää mieleni ja kehoni valmiina vastaamaan minkälaisiin haasteisiin tahansa. Mutta aion tehdä sen nauttien tästä hetkestä. Nauttien matkasta.

Treenaus vs. liikkuminen

En ole osannut keskittyä mihinkään tiettyyn urheilulajiin tai tapaan liikkua sellaisella omistautumisella että olisin saavuttanut ikinä mitään urheilussa. Mutta olen liikkunut paljon aikuiselämäni aikana. Ja usein kovaa. Pitää puhua puuskuttamatta ei päde juoksulenkeilläni ja painomäärä levytangossa ovat (minulle) isot. Olen halunnut treeniaikani olevan tehokasta tekemistä. Ja hyötyliikunta ei minua kiinnostanut. Liikuin jo monta kertaa viikossa ja kovalla temmolla, mitä lisäarvoa heikkotehoisesta arkiliikkumisesta olisi minulle?

Sitten sain lapsen. Aikaa treenamiselle ei enää ollutkaan samalla lailla, eikä varsinkaan samalla säännöllisyydellä. Kun se toinenkin lapsi syntyi, aika kaventui entisestään. Tai oikeastaan aikaa on saman verran, mutta sitä kaikkea ei pysty käyttämään vain omaan treeninsä. Uskon että muista huolehtiminen vaatii sen että pitää ensin huolta itsestään, mutta missä vaiheessa se alkaa olla vain itsekästä?

Kun vielä löysin Katy Bowmanin podcastin ja kirjat, aloin ymmärtää kaiken liikkeen merkityksen. En vain niiden isojen ja tehokkaiden, vaan myös pienten ja huomaamattomien. Ja tajusin ettei ydin ole välttämättä liikunnan tehossa vaan siinä miten paljon ajasta on liikkumatta. Ymmärsin että kovakin tunnin treeni viisi kertaa viikossa on murto-osa kaikesta siitä mitä teen. Vaikka haastaisin itseni treenatessa ja liikkuisin kovaa, loppupäivä ei saa kulua paikallaan istuen.

Se määrä liikkumista mitä nyky-yhteiskunta pitää riittävänä on paljon vähemmän kuin liikkuminen joka esi-isiemme päiviin kuului. Istumme, kuljemme matkamme moottoriajoneuvoilla, syömme ruokaa jonka kerääminen ja prosessointi on ulkoistettu muualle ja suojaamme itsemme ympäristöltä vaatteilla. Emme vääntäydy epämukaviin asentoihin päivittäisissä toimissamme, emme kulje epätasaisilla pinnoilla. Paljon pienen pientä liikettä jää kehoissamme tekemättä vain koska meidän ei tarvitse puhdistaa tai kuoria ruokiamme, hienontaa niitä käsiemme tai leukojemme lihasvoimalla tai säädellä kehomme lämpötilaa ympäristön mukaan.

Nykyään pyrin liikkumaan pitkin päivää, kaiken aikaa. Tekemään pieniä valintoja päivissäni jotta kehoni saisi enemmän liikettä. Osa valinnoistani on niitä perinteisiä hyötyliikunnan keinoja. Matkojen kulkemista lihasvoimalla, asioiden (ja lasten) kantamista käsillä eikä kärryillä. Osa on pieniä treenihetkiä joita voi istuttaa päiviinsä huomaamatta, kuten pihapuussa tehdyt leuanvedot, lasten nostelut ja kiipeilyt leikkipuistojen telineissä. Mutta ennen kaikkea teen kaikkea pientä, kaikkea sellaista jota en ennen edes ajatellut liikuntana. Istun nytkin lattialla jotta en pysty pysymään samassa asennossa pitkään. Opettelin nukkumaan ilman tyynyä samalla logiikalla. Tiputan itseni syväkyykkyyn aina kun minun tarvitsee kerätä jotain lasten pudottamaa lattialta. En paloittele tai kypsennä pehmeäksi kaikkia kasviksia joita syön. Etsin hankalia kulkureittejä kävellessäni. Tasapainoilen hiekkalaatikkojen reunoilla ja puunrungoilla. Ja altistan itseni ajoittain tarkoituksella kylmälle tai kuumalle jotta kehoni joutuu itse säätämään lämpötilaansa.

Pidän edelleen siitä kun saan treenata kovaa. Haluan jatkossakin tehdä hapottavia lihaskuntopiirejä ja juosta itseni läkähdyksiin. Ja uskon niiden olevan tarpeellisia. Välillä pitää mennä rajoilleen jotta tietää kuinka pitkälle voi mennä. Mutta terveyden kannalta oleellisempaa on pitää keho liikkeessä, monipuolisesti ja moniakselisesti, pitkin päivää.

Liikkuminen on muutakin kuin vain treenausta, harjoittelua ja harrastamista. Liikkumista tapahtuu muuallakin kuin kuntosaleilla, lenkkipoluilla ja tietyn harjoitusajan aikana. Helpoin tapa lisätä liikuntaa päiviinsä ei ole lisätä treenitunteja vaan muuttaa passiivisemmat hetket liikkuvammiksi.