Virran vierestä

Blogin nimi tulee siitä että monet ajattelemani ja tekemäni asiat eivät ole valtavirtaa. Liikkumistapani, paastoiluni, meditointini eivät tavanomaisia, eivätkä mielipiteeni asioiden omistamisen haitoista, epämukavuuden hyödyistä tai kenkien vaarallisuudesta ole kaikille helposti ymmärrettäviä.

Vaikka välillä teen asioita joita pidetään erikoisina tai jopa äärimmäisinä, en ole äärimmäinen ihminen. Vältän ääripäitä ja uskon hulluissa tavoissani enemmän pienten päivittäisten tekojen voimaan kuin suurien spektaakkelien mahtiin. 

Kuljen mieluummin päivittäisellä reitilläni metsäpolulla kuin katoan viikoksi erämaahan. Istun mieluummin kymmenen minuuttia aamulla tuijottaen kaapin ovea kuin lähden kuukauden retriitille. 

Haluan mieluummin olla hieman vinossa, kyetä kaikesta huolimatta elämään keskiluokkaista, normaalia elämää, kuin elää täysin omilla ehdoillani, ulkona muun yhteiskunnan menosta.

Olen mieluummin virran vieressä ja potkin ajoittain vettä virtaamaan eri suuntiin kuin että olisin täysin kuivin jaloin jossain kaukana virtaavasta vedestä. Uskon että pienet turbulenssit saavat muutoksen aikaan helpommin kuin väkisin kaivetut uudet uomat.

Täysikuu osuu tänään kevätpäiväntasausta seuraavalle päivälle. Luonnon silmissä tämä päivä on uuden vuoden ensimmäinen päivä, päivä jolloin alkaa taas uusi kevään ja kasvun aika. Tuntuukin sopivalta antaa tämän päivän myötä tämän blogin kuolla. Jotta uutta pääsee kasvamaan.

Aioin yrittää mikroyrittämistä. Joten siirrän kirjoitteluni osoitteeseen www.jarskiliikkuu.com palvelemaan toiminimeni markkinoinnissa. Tämä sivusto pysyy tässä vuoden loppuun.

Advertisements

Viimeinen uusi kuu

Olen päättänyt pudottaa blogin julkaisutahdin puoleen, joten näillä näkymin tämä on viimeinen uuden kuun aikaan ilmestyvä kirjoitus. Tärkeimpänä syynä päätökseen on ajanhallinta. Muiden vastuiden lisäksi olen alkanut vetämään viikottaisia liikkuvuusharjoittelutunteja, ja niiden suunnittelulle pitää varata viikosta aikaa. Lisäksi haluan päästä kirjoittamaan keskeneräisiä fiktiivisiä tarinoitani jotta näen minne ne menevät. Jos menevät minnekään.

Haluan myös päästä kokeilemaan enemmän kirjoitustapaa jossa kumoan aluksi kaiken pääni sisällön aiheesta paperille ja alan vasta sen jälkeen louhimaan syntyneestä kuonasta jotain järkevää. Jotain joka olisi tiiviimpää, selkeämpää ja sujuvampaa kuin toistaiseksi aikaansaamani tekstit. Haluaisin kirjoituksieni olevan enemmän sellaisia kuin haluan muidenkin asioiden elämässäni olevan, yksinkertaisia ja vailla turhaa.

Minimalistisempia.

Vanhemman pahin painajainen

Jokainen vanhempi pelkää eniten sitä että omalle lapselle sattuu jotain. Että lapsi loukkaantuu tai sairastuu. Minä koin tämän pelon kun poikani joutui sairaskohtauksen vuoksi tehohoitoon. Hän makasi pienenä ja avuttomana aikuisten sängyssä, koneen hengittäessä hänen puolestaan, kanyyleiden, katetrin ja monitorijohtojen syleilyssä.

Minulle tämä painajainen ei kuitenkaan ollut yhtä kauhea kuin monille muille vanhemmille. Olen koulutukseltani ensihoitaja ja ammatiltani sairaanhoitaja. Yli kymmenen vuoden ajan olen itse laittanut samanlaisia kanyyleita, katetreja ja johtoja toisiin ihmisiin. Ambulanssin tullessa kotiimme tunsin meille saapuneet ensihoitajat. Kun poikani keuhkoihin ujutettiin hengitysletku, tunsin kaikki toimenpiteeseen osallistuneet työntekijät ja se tapahtui huoneessa jossa olen viettänyt enemmän aikaa kuin omassa talossani.

Kun tilanne oli rauhoittunut ja pääsin soittamaan vaimolleni väliaikatietoja, hän kysyi minulta miten minä voin. Vastasin ettei minulla ollut hätää. Eikä ollutkaan, minä olin kotona. Minä olin omassa ympäristössäni ja omieni parissa. Vaikka olinkin siellä muussa roolissa kuin yleensä, koin olevani turvassa ja tiesin että poikani oli hyvissä käsissä.

Koulutukseni ja ammattini vuoksi pelkoni oli varmasti vain desimaaleja siitä mitä se olisi voinut olla. Tiesin ettei tilanne ollut niin vakava kuin miltä se näytti, enkä suotta pelästynyt tehohoitoon päätymistä. Parempaa työsuhde-etua en voi kuvitella.

Silti ambulanssiin istuessani mieleen tulvi kaikki mahdolliset syyt kohtaukselle. Mitä jos pojallani olikin vakava sairaus joka vaatisi vuosien hoidon? Tai jopa parantumaton tila? Mitä jos jokin meneekin pieleen ja hoidon komplikaationa poikani vammautuu pysyvästi tai menehtyy? Näiden ajatusten virta kuitenkin tyrehtyi nopeasti kun ymmärsin lakata murehtimasta asioita jotka eivät olleet tässä ja nyt. Tunnistin huoleni, ymmärsin mistä ne tulevat ja annoin niiden mennä. Kuten olen tuntikausia harjoitellut.

Olen kiitollinen siitä että kaikki meni hyvin. Saamamme hoito oli ensiluokkaista. Poika toipui tilanteesta nopeasti. Olen myös kiitollinen siitä että oman työkokemukseni ja zazen-harjoitteluni avulla tämä painajainen ei ollut läheskään niin pelottava kuin se olisi voinut olla.

Vahvuus

Olin poikalapsi 1980-luvulla. Sankareitani oli He-Man, Arnoldin ja Stallonen elokuvahahmot, Marvelin supersankarit ja videopelien päähenkilöt. Kasvoin ihaillen lihaksikkaita ja suurikokoisia mieshahmoja jotka suunnattomilla voimillaan taistelivat vääryyttä vastaan ja tekivät maailmasta parempaa paikkaa.

Lihakset eivät kuitenkaan kasvaneet minulle itselleni osmoosin voimalla, vaan teini-ikäisenä kroppani näytti juuri niin atleettiselta kuin sarjakuvia lukemalla ja peliohjainta rämpyttämällä voi saavuttaa. 

En edelleenkään ole suurikokoinen tai lihaksikas. Vaikka harrastankin liikuntaa nykyään eksponentiaalisesti enemmän kuin lapsuudessani, harjoitteluni ei tähtää lihashypertrofiaan. En haaveile olevani supersankareiden näköinen, sillä käsitykseni siitä mitä on todellinen vahvuus ja voima on muuttunut. Enkä viittaa mihinkään henkiseen voimaan tai luonteen sitkeyteen. Puhun nimenomaan fyysisistä ominaisuuksista ja siitä mitä todellinen ruumiillinen vahvuus on.

Lapsuuteni sankareiden lihaksekas ulkomuoto ei kerro vielä varsinaisesta voimasta mitään. Koko ei kerro kaikkea tehosta, vaikka jokainen joka omaa suuret lihakset, omaa myös voimaa. Siis sellaista voimaa jolla liikutetaan suuria määriä massaa. Mutta todellisessa elämässä suurien kuormien liikuttelu ei kuitenkaan ole se kaikkein tärkein ominaisuus.

Minun elämässäni tärkeää voimaa on se että jaksan kantaa väsähtäneen poikani kaupasta kotiin vaikka takana olisi työpäivä. Minulle vahvuus on sitä että voin siirtää lounaalle lähtöäni tunnilla eteenpäin jos tilanne töissä ei salli syömistä aiemmin. Voin kulkea portaita, voin nukkua vieraalla patjalla, voin kiivetä hakemaan puusta sinne juuttuneen frisbeen. Minulle vahvuutta on se että pärjään arjessani ja että tiedän pärjääväni myös silloin kun maailma heittää kapuloita arjen rattaisiin ja tekee asioista vaikeampia.

Ja sen kaltaisen voiman saavuttamiseksi minä juoksen, kiipeilen, loikin, vääntäydyn vaikeisiin asentoihin, kuljen paljain jaloin, istun lattialla ja nukun ilman tyynyä. Ja toki myös nostan painavaa.

(Voi myös olla tämä kaikki luonnollinen liikkuminen ja ”haluan pärjätä arjessa” -höpinät ovat vain defenssejä mieheltä joka ei koskaan saanut aikaiseksi pumpata itseään lihaksikkaaksi. Mutta mitään en myönnä.)

Juhlapyhät

Viikko sitten oli kesäpäivänseisaus. Aurinkokalenterin merkkipäivät, seisaus- ja tasauspäivät, ovat minulle juhlapyhiä. Ne eivät sisällä mitään perinteitä tai tapoja, enkä tarkoita että niissä olisi mitään taianomaista, mutta pyrin pitämään auringon vaiheiden merkkipäivät vapaapäivinä ja tekemään jotakin merkityksellistä niinä päivinä. Useimmiten vietän näinä päivinä zazenkain, muttei sekään mikään kiveen kirjoitettu perinne ole. Kuun vaiheet ovat minulle pienempiä merkkipäiviä, joiden mukaan määräytyy muun muassa tämän blogin julkaiseminen.

Kuun ja auringon vaiheiden mukaan asioiden ajoittaminen tuntuu järkevämmältä kuin kalenterin tuijottaminen, koska taivaankappaleiden liikkeillä on enemmän konkreettista merkitystä kuin kalenterin päivillä. Enkä tarkoita nyt mitään esoteerisia energiavaikutuksia ihmisiin. Tarkoitan sitä, että kun katson taivaalle ja seuraan näiden kappaleiden liikettä, voin oikeasti todeta sen että on täysikuu tai noin viikko kesäpäivänseisauksesta. Mikään muu kuin kalenterin tarkastaminen ei kerro minulle että tänään on kesäkuun 28. päivä.

Juhlapyhillä on koko aikuisuuteni ajan ollut minulle vain hyvin pieni merkitys. Kristilliset pyhät kaatuvat siihen etten usko Jeesuksen jumalallisuuteen, pakanallista alkuperää olevat tavat juhlia eivät tunnu sen enempää omilta. Eivätkä modernit merkkipäivät ole sen parempia: Vaikka vanhempien merkityksen muistaminen on kannatettava asia, en välttämättä näe syytä äitien- ja isienpäiville. Mielestäni vanhempiaan olisi hyvä kunnioittaa useamminkin kuin vain yhtenä päivänä vuodessa. Syntymäpäivistäni en välitä.

Osa juhlapyhiin liittyvistä tavoista on hauskoja, ja haluan että lapseni saavat osansa juhlaperinteiden luomista kollektiivisista muistoista, joten tulee merkkipäiviä vietettyä välillä perinteisin menoin. Mutta ei minun elämäni mene pilalle vaikken pääsisikään viettämään juhlapyhiä lainkaan.

Kalenteriin merkityt merkkipäivät, tai oikeastaan koko gregoriaaninen kalenteri, eivät ole minulle tärkeitä asioita. Koko kalenteri on vain ihmisten kesken sovittu tapa jäsentää ajan kulkua joka ei, vuoden päivien lukumäärää lukuunottamatta, perustu mihinkään todelliseen. Pakkohan minunkin on kalenteria käyttää, se on se kieli jolla ajan kulumisesta voi muiden tämän maailman ihmisten kanssa keskustella. Mutta henkilökohtaisessa ajantajussani tukeudun mieluummin siihen minkä voin itse todeta. Luotan mieluummin planeettamme liikkeeseen tähtensä ympäri ja kiertolaisemme vaiheisiin pallomme ympäri kuin ihmisten rakentamiin taulukkoihin.

Kahvi

Olen kahvinörtti. Haen pienpaahtimoiden myymälöistä tilakahvia papuina. Jauhan ne käsin juuri ennen uuttoa, jottei hapettuminen pilaa kahvin makua. Punnitsen kahvin ja veden määrän, seuraan veden lämpötilaa ja uuttoaikaa ja yritän löytää käytössä olevalle kahville optimaaliset yhdistelmät.

Kahvifanitukseni ei aina näy ulospäin, sillä en juo kahvia kovinkaan paljoa. Kaksi kuppia päivässä on keskiarvo, kolmea kuppia enempää en juo kuin poikkeustapauksissa. Haluan keskittyä laatuun, en niinkään määrään. Koko kahvinörtteilyni lähti aikoinaan liikkeelle siitä että vatsani ei kestänyt suuria määriä kahvia, ja päätin alkaa panostamaan kahvin laatuun määrän sijaan. Aluksi ostin hieman parempaa kahvia, mutta nopeasti hankin kahvimyllyn ja siirryin hankkimaan kahvini papuina. Ja siitä touhu eskaloitui nopeasti nykyisenlaiseen kikkailuun.

Pidän tavastani suhtautua kahviin. Suomalaiset kuluttavat hirmuiset määrät kahvia, mutta suurin osa kahvinjuonnista on rutiinia, tavan mukaan ja ajattelematta suoritettua. Aamukahvi ja töihin, töissä kahvitauot, kotona vielä iltakahvit illallisen päälle. Vuodesta toiseen samaa merkkiä, halvalla hamstrattua ja vanhentunutta. Likaisella keittimellä uutettuna ja lämpölevyllä kitkeröitynä. Emme edes huomaa miltä kahvimme maistuu, emmekä miten se vaikuttaa vireystilaamme kun unohdamme nautiskelun ja automatisoimme kahvinjuontimme.

Minä haluan keskittyä kahviini. Tietää mitä se on ja miten se on tehty, etsiä eri kahveille omat valmistustavat ja päästä tekemään mahdollisimman paljon itse siinä prosessissa missä kahvihedelmän paahdetut siemenet uutetaan juomaksi. Haluan uusia makuja ja uusia tapoja tehdä asioita. En halua kahvinjuonnistani automaatiota tai rutiinia.

Haluaisin suhtautua useampiin asioihin elämässäni kuten suhtaudun kahviin. Ehkä jopa kaikkeen. Haluaisin tehdä asioita samalla keskittymisellä, olla muissakin asioissa yhtä tarkka laadun suhteen. Haluaisin tehdä vain niitä asioita joihin tunnen samankaltaista intohimoa. Haluaisin osata keskittyä muihinkin elämän hetkiin, eritoten niihin pieniin ja jokapäiväisiin, samalla tarkkuudella kuin osaan keskittyä kahvihetkeeni.

Teemme liikaa asioita automaattisesti. Ajattelematta. Arvostamatta. Kulutamme ajattelematta, viihdymme ajattelematta. Apaattisina seuraamme viihdettä joka ei oikeasti viihdytä meitä, syöden ruokaa joka ei ravitse ja ostamme tavaroita jotka unohdamme kohta hankkimisen jälkeen. Maailma voisi olla parempi paikka jos osaisimme tehdä enemmän asioita ajatellen, keskittyen.

Oma elämäni olisi onnellisempaa jos osaisin uppoutua kaikkeen tekemiseen kuten kahvin valmistukseen. 

Leikki

Pelkäämme liian paljon epäonnistumista. Pelkäämme ettemme osaa ja että joku muu näkee kun epäonnistumme. Pelkäämme yrittää jotain josta emme tiedä tarkalleen miten se kuuluisi tehdä. Ja pelkäämme tehdä asioita joiden tarkoitusta emme pysty tarkkaan selittämään.

Olemme aikuisina masentavan kykenemättömiä tekemään asioita vain koska niiden tekeminen tuntuu hyvältä ja oikealta. Liikkumisella pitää aina olla jokin järkevä tarkoitus, sen pitää viedä jonnekin tai kehittää kykyjämme. Emme temppuile kehoillamme vain temppuilun ilosta tai kokeile päästä paikasta toiseen epätavallisia reittejä vain nähdäksemme pystymmekö.

Silti teemme paljon asioita vain siksi että ne tuntuvat hyviltä. Asioita jotka kehittävät meitä paljon vähemmän kuin kehoillamme leikkiminen. Katselemme televisiota, luemme kirjoja, pelaamme pelejä ja kuuntelemme musiikkia. Tietyt tavat kuluttaa aikaansa ovat aikuisille hyväksyttävämpää toimintaa kuin leikkiminen, vaikka hyötyä ei näistä toiminnoista ole sen enempää.

Minä leikin. Kokeilen näkemiäni temppuja, luon omia liikeyhdistelmiä ja kuljen ympäristöni halki muitakin kuin niitä ilmiselviä reittejä. Improvisoin ja kokeilen. Kiipeilen kallioilla ja puissa, tasapainoilen puunrungoilla ja loikin esteiden yli. Usein epäonnistun yrityksissäni, kaadun selälleni tai putoan maahan. Ja naurahdan, mietin mikä meni pieleen ja yritän uudelleen.

Se tunne kun saa liikuttaa kehoaan on yksi parhaista kokemuksista. On hienoa osata kulkea läpi maailman omalla voimallaan ja haastaa itsensä tekemään jotain mitä ei ole aiemmin kokeillut. Ja puhdas liikkumisen ilo tekee epäonnistuneet yrityksetkin kokeilemisen arvoisiksi.

En ole immuuni ihmisten ihmettelylle. Naamioin leikkihetkeni usein treenien yhteyteen lämmittelyiksi ja jäähdyttelyiksi tai poikkean polulta vain syvällä metsässä, piilossa toisten katseilta. Joskus käytän lapsiani savuverhona. Toisten aikuisten kummastelevat katseet, tai oikeastaan oma kuvitelmani näistä katseista, lannistaa liian usein omat leikkihaluni.

Tavoitteenani on unohtaa useammin muut ja leikkiä silloin kun leikityttää. Olla rohkeammin sitä mitä haluan olla. Ja mitä haluaisin muidenkin olevan.