Analogisuus digitaalisessa maailmassa

Ihmiset liikkuvat lihasten supistumisen liikuttaessa jänteiden välityksellä luita suhteessa toisiinsa. Kolme erilaista kudosta kiinnittyneenä toisiinsa. Miten kolme erilaista kudosta pysyvät kiinni toisissaan? Luisilla nauloilla? Liimaavalla väliaineella? Jollain magnetismilla?

Todellisuudessa kudoksemme vaihtuvat toisiksi analogisesti. Lihas muuttuu pikkuhiljaa jänteisemmäksi kunnes sitä ei voi enää sanoa lihakseksi, edelleen eteenpäin mentäessä jänne alkaa olemaan tiiviimpi ja luisempi kunnes sitä pitää alkaa kutsua luuksi. Sama asteittaisuus toistuu muissa kudoksissamme, kasveissa ja kaikessa orgaanisessa.

Mutta elämme maailmassa jossa mekaaniset liitokset pitävät kasassa työtä tekevät laitteet ja digitaaliset järjestelmät siirtävät tietoa. Ympärillämme ruuvit liittävät erilaiset materiaalit yhteen ja ykköset ja nollat luovat tietoverkkomme.

Silloin on helppo unohtaa ettemme ole digitaalisia. Ettei todellinen maailma ole vain ykkösiä ja nollia tai mustaa ja valkoista.

Ravintomme voi olla hyödyllistä tai myrkkyä, tai kaikkea siltä väliltä. Liikkumistapamme voivat kehittää meitä tai rikkoa meidät. Lääkkeet voivat pelastaa meidät yhdeltä uhkalta, mutta altistaa meidät toisille. Kansalliseen kulttuuriimme kuuluvaksi mielletyt asiat vaihtelevat maantieteen ja ajan myötä. Edes minuus ei ole pysyvää, vaan muuttuu koko ajan.

Olisi helpompaa elää maailmassa joka olisi digitaalinen, maailmassa jossa asiat olisivat selkeästi joko niin tai näin. Olisi oikeita ja vääriä asioita, ja ne olisivat pysyvästi sitä mitä ne ovat.

Mutta niin ei ole. Maailma on harmaasävyinen ja murtolukuinen, paikallaan pysymätön ja kaoottinen. On pakko ottaa huomioon katsantokannat ja erilaiset tilanteet. On pakko arvioida omia ajatuksiaan ja mielipiteitään ja olla valmis muuttamaan niitä jos niin täytyy tehdä. Ei voi tuudittautua digitaalisuuteen vaikka se tuntuisi mukavammalta ja helpommalta, koska kaikesta luomastamme digitaalisuudesta huolimatta olemme silti analogisia olentoja analogisessa maailmassa.

Kataklysmi

Tulevaisuus näyttää synkältä: Ilmasto muuttuu, eliölajeja häviää kiihtyvällä tahdilla, ympäristömme myrkyllisyys lisääntyy. Kehittelemme tappajakoneita, ihmisälyn ylittävää tekoälyä ja nanoteknologiaa eikä kukaan osaa ennustaa minne nämä polut lajimme vievät. Osa maapallosta muuttuu elämisen kannalta hankalaksi, joten ihmiset lähtevät etsimään elintilaa muualta, jolloin kulttuurit kohtaavat, mahdollisesti väkivaltaisesti. Työtehtävät automatisoituvat, monia töitä häviää, joten talousjärjestelmän pitää muuttua. Ihmiset kärsivät enenevästi psykiatrisista sairauksista, tuki- ja liikuntaelinvaivoista, syövistä, sydän- ja verisuonitaudeista.

Tuleeko maailmanloppu? Pitääkö valmistautua elämään omillaan? Tehdä itselleen suojia ja hätävarastoja? Vai heittääkö kaiken lekkeriksi, todeta että peli on pelattu, pitää kivaa niin kauan kuin mahdollisuuksia siihen riittää?

En halua olla maailmanlopun saarnaaja. Mutta jotain isoa ja epämiellyttävää on tulossa. Maailmassa on niin paljon pielessä, niin paljon minkä pitää muuttua, että jossain vaiheessa tilanne tulee muuttumaan dramaattisesti. Ehkä se on globaali sota, ehkä se on suunnaton luonnonmullistus, ehkä pandemia. Tai talousjärjestelmän romahdus, tappajarobottien invaasio tai jokin jota emme vielä kykene edes ennustamaan. Todennäköisimmin tuleva kataklysmi koostuu monista pienistä katastrofeista.

Mutta asiat tulevat menemään huonompaan suuntaan ennen kuin ne alkavat paranemaan. Jos ne paranevat.

Kaikesta tästä pessimismistä huolimatta en suostu vellomaan surkeudessa tai luovuttamaan. En ala varastoida ruokaa ja tarvikkeita pommisuojaan, en ala varastoimaan arvometalleja talouden romahdusta silmällä pitäen. En opeta lapsistani sissejä, en vie perhettäni asumaan omavaraisesti eristyksiin.

Elämäni on kaunista nyt. Minulla on kaksi ihanaa lasta, vaimo jota rakastan ja koti jossa voimme elää. On työ jossa koen tekeväni jotain tärkeää, harrastuksia jotka koen mielekkäiksi ja arvokkaiksi. Asun maassa joka kaikesta huolimatta on turvallinen, jossa on vielä paljon luontoa lähellä ja jossa pääosin tehdään asioita omien arvojeni mukaisesti. Välillä lapset ovat raivostuttavia, vaimo nalkuttaa, työ tuntuu raskaalta ja palkka pieneltä, aika loppuu kesken kun pitäisi tehdä yhtä vaikka haluaa toista. Mutta se on elämää, ei se ole täydellistä. Mutta kuitenkin niin kaunista että nautin mieluummin tästä päivästä kuin murehdin huomisen huolia.

Yritän tehdä arjessani ratkaisuja jotka kuormittavat luontoa vähemmän. Yritän opetella taitoja ja tapoja jotka auttavat minua pärjäämään mahdollisissa tulevissa haasteissa. Yritän opettaa lapsilleni samoja taitoja. Ja muutenkin kasvattaa heistä ihmisiä jotka tuottavat ympäristölleen enemmän kuin kuluttavat. Yritän pitää mieleni avoimena, valmiina muuttumaan ja pärjäämään muissakin tilanteissa kuin missä nyt olen.

Haluan muistaa tämän kaiken väliaikaisuuden. Että koska tahansa tämän hetkinen idyllini voi murskautua. Maailma voi muuttua nopeasti, väkivaltaisesti. Ja elämäni siinä mukana. Mutta voin menettää kaiken vaikkei mitään kataklysmia tapahtuisikaan. Jokin arkipäiväinen tragedia voi tehdä minulle saman. Voin sairastua vakavasti, loukkaantua onnettomuudessa tai pilata ihmissuhteeni. Henkilökohtainen maailmani voi loppua vaikkei muu maailma edes huomaisi sitä.

Joten en aio valmistautua hypoteettiseen tulevaisuuteen, positiiviseen tai negatiiviseen. Yritän pitää mieleni ja kehoni valmiina vastaamaan minkälaisiin haasteisiin tahansa. Mutta aion tehdä sen nauttien tästä hetkestä. Nauttien matkasta.

Kotikissa

Ihmiskunta on kesyttänyt itsensä. Olemme rakentaneet itsellemme keinotekoisen elinympäristön, tehneet teitä, autoja ja taloja jotta säätilat tai maaston muodot eivät hankaloittaisi elämistämme. Syömme keinotekoista ruokaa jonka alkuperää tai tarinaa emme tunne. Olemme kehittäneet työkalumme niin tehokkaiksi että jos niin päätämme, meidän ei tarvitse lainkaan liikkua.

Olemme kuin eläimet eläintarhassa. Keinotekoisessa ympäristössä, syömässä sitä mitä eteemme kannetaan. Kuten eläintarhan apinoiden kiipeilytelineet tai tiikereiden raapimispuut, meilläkin on mahdollisuus harjoittaa lajillemme tyypillistä liikkumista, mutta ne hetket ovat ohikiitäviä ja harvassa.

Häviävän pieni osa ihmiskunnasta on vielä vapaana. Villinä. Mutta näitä metsästäjä-keräilijöitä on aina vain vähemmän. Saattaa olla että jo elinaikanani viimeisetkin villit ihmiset katoavat. Kuolevat sukupuuttoon tai muuttavat elintapansa vastaamaan meidän muiden, kesyihmisten, tapaa elää.

Metsästäjä-keräilijöiden taitojen arvokkuuteen on onneksi herätty, ja ympäri maailmaa löytyy ihmisiä jotka opettelevat hakemaan ruokaansa luonnosta, sytyttämään tulen kitkan avulla tai tekemään työkaluja ja suojia luonnon antimista. Nämä ihmiset tekevät tärkeää työtä säilyttäen ihmiskunnan tärkeimpiä taitoja. Mutta hekin ovat kesyihmisiä. He ovat kuten omistajaltaan karannut lemmikki joka oppii uudelleen elämään luonnossa. Feraaleja. Villiintyneitä.

Itse en ole villiintynyt. En lähelläkään. Mutta ehkä olen kuten kotikissa. Syön keinotekoista ruokaa, ja asun suojassa elementeiltä talon sisällä. Mutta loikin ja leikin sen mitä pystyn rajoitetussa elinympäristössäni. Välillä pääsen pihamaalle, nakertamaan ruohonkorsia. Ja ajamaan takaa perhosia. Vaikka tuskin tietäisin mitä sillä perhosella tekisi, jos sen vahingossa saisi kiinni.

Olen kotikissa, kesytetty, mutta leikin villiä.

Enkä tiedä haluanko ollakaan enempää.

Epämukavuuden ohikiitävät häivähdykset

Luin tuohtuneen kommentin ihmiseltä jonka parkkipaikka oli siirretty. Uusi alue oli päällystämätön parkkitila, ja kirjoittaja oli pahoillaan siitä että nyt hän joutuu kulkemaan nilkat muljuen autoltaan työpaikalleen.

Itse kuljen tarkoituksella epätasaisilla reiteillä. Kuljen pienten metsikköjen läpi, tasapainoilen reunakivillä ja oikaisen polkujen ja nurmikoiden kautta. Vain koska tiedän noilla haastavammilla reiteillä vahvistavani jalkojani ja parantavani tasapainoani. Ja koska kulkeminen tasaisuudeltaan, kovuudeltan ja pinnan muodoiltaan vaihtelevilla pinnoilla on mielekkäämpää ja hauskempaa kuin tasaisena ja samanlaisena, sekä äärimmäisen tylsänä, pysyvän asfalttipinnan päällä kävely.

Olin pahoillani kun pieni metsikkö kaadettiin reitiltäni parkkipaikalta työpaikalleni. Se pieni kävelymatka jonka sain kulkea arvaamattomalla maanpinnalla oli hartaasti odottamani ohikiitävä liikkumishetki niinä päivinä joina työskentely tasaisuuden keskellä kaappasi suurimman osan päivästä.

Tasaisella pinnalla kävely on helpompaa ja mukavampaa. Se antaa mahdollisuuden keskittyä johonkin muuhun, ajatella tai haltioitua älylaitteesta. Kulkeminen juuria väistellen, pehmeältä pinnalta ponnistaen on hankalampaa. Epämukavampaa. Mutta tarvitseeko epämukavuuteen suhtautua aina negatiivisesti?

Olisiko elämän vastoinkäymiset helpompia sietää jos epämukavuudet voisikin ottaa vastaan avosylin? Jos voisi mennä päin niitä pystypäin, tietäen tulevansa vahvempana niiden toiselle puolelle. Ajatella epäkunnossa olevan hissin olevan tilaisuus vahvistaa jalkojaan ja raskaan taakan olevan mahdollisuus harjoitella kantamaan painavaa.

Eihän epämukavuudesta voi nauttia. Eihän se olisi enää epämukavuutta jos näin kävisi. Eikä tiettyjä asioita tee mukavaksi mikään palkkio minkä niiden avulla voi saavuttaa.

Mutta kun kyseessä ovat pienen pienet epämukavuuden häivähdykset. Ne jotka ovat ohi hetkessä. Niistä voi oppia nauttimaan. Niistä voi oppia näkemään ne positiiviset puolet. Niiden pienten epämukavuuksien ei tarvitse pilata päivää.

Paljaat jalat

Muistan kuinka lapsena kesäisin tuli kuljeskeltua paljain jaloin. Ja myöhemmin saatoin talvellakin käydä postilaatikolla ilman kenkiä. Myös treenaamiseni olen suorittanut pääsääntöisesti paljain jaloin. Olen pitänyt eniten kevyistä ja pehmeistä kengistä, en halunnut jalkoihin painavia ja jäykkiä, kömpelöitä kenkiä.

Mutta olin silti yllättänyt kuin luin talvella 2011-2012 FightSport-lehden artikkelin paljasjalkajuoksusta. Voiko paljain jaloin muka juosta? Olivatko ne minimalistiset kengät soveltuvat lenkkipoluille? Olin nähnyt Vibramin FiveFingersejä, mutta en ymmärtänyt että ihmiset juoksevat ne jalassa, puhumattakaan että juoksisivat paljain jaloin.

Tietenkin paljain jaloin voi juosta. Lajimme on juossut lähes 200 000 vuotta ilman kenkiä tai hyvin vähäiset suojukset jaloissaan. Nyt se tuntuu päivänselvältä, mutta silloin tuo artikkeli avasi ajatteluni aivan uudelle tasolle. Päätin että kesän tullessa alan tutustumaan paljasjalkajuoksuun ja minimalistisiin kenkiin.

2012 vuoden ExtremeRun on viimeinen matka jonka olen juossut kantakorotetuilla kengillä. Heti seuraavalla viikolla lähdin testaamaan uusia Vivojani.

Tiesin että totuttelu uusii kenkiin ja uuteen tekniikkaan pitäisi aloittaa rauhallisesti, joten suunnittelin neljän kilometrin lenkin, josta kävelisin pääosan. Lähdin kävelemään, mutten malttanut kävellä pitkään kun piti jo päästä kokeilemaan juoksuaskeleita.

Juokseminen ohutpohjaisilla, kantakorottomilla ja kevyillä kengillä oli niin kevyttä ja hauskaa että päädyin juoksemaan kilometrin verran enemmän kuin olin suunnitellut. Sen seurauksena pohkeeni olivat jumissa viikon. Mutta olin vakuuttunut.

Olen käynyt juoksulenkeillä aina kuusitoistavuotiaasta saakka, mutta vasta nyt aloin kiinnittämään huomiota tekniikkaani ja ryhtiini. Jätin pois kuulokkeet ja musiikin, jotta pystyin kuuntelemaan mitä kehoni minulle kertoo. En ollut enää lenkkeilijä tai hölkkääjä. Minusta tuli juoksija.

Viiden vuoden aikana olen juossut ensimmäisen puolimaratonini, monta puolikasta sen jälkeen, ensimmäisen maratonini ja paljon lyhyempiä lenkkejä. Olen vaihtanut koko kenkävalikoimani, juhlakenkiä lukuunottamatta, minimalistisiin kenkiin. Kesät olen kulkenut mahdollisimman paljon paljain jaloin. Jalkateräni ovat vahvistuneet, leventyneet ja jalkapohjieni tuntoaisti sekä liikkumiskyky on parantunut.

Paljasjalkajuoksun aloittaminen teki minusta paremman juoksijan ja sysäsi minut etsimään muitakin luonnollisempia tapoja liikkua ja elää tätä elämää. Juokseminen on jatkunut, mutta nykyään minua kiinnostaa enemmän lyhyemmät matkat ja haastavammat maastot. Paljasjalkailu on tehnyt minusta terveemmän ja vahvemman, mutta terveyshyödyt eivät ole pääsyy paljasjalkailuuni.

Parasta paljain jaloin kulkiessa on kaikki se tuntemuksien ja informaation tulva joka jää kokematta kun jalat ovat pakattuna kenkien suojaan. Kengät jalassa kulkeminen on kuin kulkisi harmaa harso silmien edessä tai nyrkkeilyhanskat kädessä. Kaikki tuntuu harmaalta, tylsältä ja samalta, jalat ovat kömpelöt ulokkeet, eivätkä näppärät ja vikkelästi reagoivat raajat kuten niiden kuuluisi. Tunnen maanpinnan lämmön tai viileyden, pienet kivet ja oksat. Reagoin nopeammin siihen mitä allani on. En tallaa tunteettomasti maanpintaa vaan tiedän missä kuljen. Ja olen paremmin hetkessä, olen läsnä kulkemisessani. Paljain jaloin kulkiessa maailma tuntuu paljon elävämmältä, paljon täydellisemmältä kuin kengät jalassa.

Hiekoitus

Joka talvi miestyötunteja ja rahaa polttaen teille kaadetaan tonnikaupalla soraa. Soraa joka puhkoo polkupyörien renkaat ja rikkoo lasten pulkanpohjat. Soraa joka sotkee julkiset tilat ja raapii lattiapinnat. Soraa joka lisää katupölyä ja aiheuttaa hengitystieoireita ihmisille, varsinkin kun se keväällä, miestyötunteja ja rahaa polttaen, pitää kerätä pois väyliltä.

Mutta se on välttämätöntä. Koska muutoin ihmiset liukastelevat, murtavat ranteensa, nilkkansa tai lonkkansa, ja aiheuttavat vielä suuremmat kustannukset yhteiskunnalle. Ja kokevat suuremman kärsimyksen.

En toivo hiekoituksen loppuvan, mutta onhan se älytöntä. Se on hyvä esimerkki ihmisten tavasta yrittää päästä pois ojasta ohjaamalla kurssi kohti allikkoa.

Lanaamme kaikki kulkureitit tasaisiksi ja kävelemme niillä satojen ihmisten voimin, pakaten lumen tiukaksi ja tasaiseksi pinnaksi. Ja se pinta on liukas. Toisaalta tukahdutamme jalkateriemme tuntoaistin sullomalla ne kenkiin. Samalla surkastuu myös jalkojemme lihaksisto. Kantapäätä korottamalla keikautamme koko kehomme tasapainopisteen väärään kohtaan. Sitten kuvittelemme että meillä on jokin kiistämätön oikeus kulkea tiettyä vauhtia tai tietyllä tavalla vallitsevista olosuhteista huolimatta. Ja kiinnitämme huomiomme mieluummin puhelinkeskusteluihin tai hauskoihin videoklippeihin. Ja kun väistämätön tapahtuu ja kaadumme, ovat kenkien tukahduttamat nilkkamme tai tietokonehiirellä harjoitetut ranteemme niin hauraita että jotain hajoaa.

Hiekoittaminen on pieni ongelma kaikkien maailman murheiden keskellä. Enkä minä keksi parempaa tapaa estää ihmisten liukastelu. Toivoisin että keksisin.

Mutta on hyvä muistaa että syyt hiekoituksen tarpeellisuudelle ovat omassa toiminnassamme. Ettei metsästäjä-keräilijöiden tarvinnut miettiä vastaavia asioita. Olemme itse luoneet maailman jossa kulkureittien liukkaus on suurempi ongelma kuin kaikki ne hiekoituksen tuottamat harmit. Ne ovat osa sitä hintaa jonka joudumme maksamaan nykyaikaisesta, sivistyneestä elämästämme.

Onko kaikki tämä sivistys kaikkien niiden sen mukana tulleiden ongelmien arvoinen?