Vahvuus

Olin poikalapsi 1980-luvulla. Sankareitani oli He-Man, Arnoldin ja Stallonen elokuvahahmot, Marvelin supersankarit ja videopelien päähenkilöt. Kasvoin ihaillen lihaksikkaita ja suurikokoisia mieshahmoja jotka suunnattomilla voimillaan taistelivat vääryyttä vastaan ja tekivät maailmasta parempaa paikkaa.

Lihakset eivät kuitenkaan kasvaneet minulle itselleni osmoosin voimalla, vaan teini-ikäisenä kroppani näytti juuri niin atleettiselta kuin sarjakuvia lukemalla ja peliohjainta rämpyttämällä voi saavuttaa. 

En edelleenkään ole suurikokoinen tai lihaksikas. Vaikka harrastankin liikuntaa nykyään eksponentiaalisesti enemmän kuin lapsuudessani, harjoitteluni ei tähtää lihashypertrofiaan. En haaveile olevani supersankareiden näköinen, sillä käsitykseni siitä mitä on todellinen vahvuus ja voima on muuttunut. Enkä viittaa mihinkään henkiseen voimaan tai luonteen sitkeyteen. Puhun nimenomaan fyysisistä ominaisuuksista ja siitä mitä todellinen ruumiillinen vahvuus on.

Lapsuuteni sankareiden lihaksekas ulkomuoto ei kerro vielä varsinaisesta voimasta mitään. Koko ei kerro kaikkea tehosta, vaikka jokainen joka omaa suuret lihakset, omaa myös voimaa. Siis sellaista voimaa jolla liikutetaan suuria määriä massaa. Mutta todellisessa elämässä suurien kuormien liikuttelu ei kuitenkaan ole se kaikkein tärkein ominaisuus.

Minun elämässäni tärkeää voimaa on se että jaksan kantaa väsähtäneen poikani kaupasta kotiin vaikka takana olisi työpäivä. Minulle vahvuus on sitä että voin siirtää lounaalle lähtöäni tunnilla eteenpäin jos tilanne töissä ei salli syömistä aiemmin. Voin kulkea portaita, voin nukkua vieraalla patjalla, voin kiivetä hakemaan puusta sinne juuttuneen frisbeen. Minulle vahvuutta on se että pärjään arjessani ja että tiedän pärjääväni myös silloin kun maailma heittää kapuloita arjen rattaisiin ja tekee asioista vaikeampia.

Ja sen kaltaisen voiman saavuttamiseksi minä juoksen, kiipeilen, loikin, vääntäydyn vaikeisiin asentoihin, kuljen paljain jaloin, istun lattialla ja nukun ilman tyynyä. Ja toki myös nostan painavaa.

(Voi myös olla tämä kaikki luonnollinen liikkuminen ja ”haluan pärjätä arjessa” -höpinät ovat vain defenssejä mieheltä joka ei koskaan saanut aikaiseksi pumpata itseään lihaksikkaaksi. Mutta mitään en myönnä.)

Maailman paras kuntosali

Kaupungit ovat täynnä kuntosaleja, pelikenttiä ja muita liikuntapaikkoja. Silti ajan puute on monilla ihmisillä syy, tai ainakin tekosyy, siihen että liikkuminen jää vähäiseksi. Aika on resurssi jota on lähes mahdotonta saada lisää  ja meillä työssäkäyvillä ja perhettä omaavilla se on kroonisesti lopussa.

Paras tapa löytää aikaa liikkumiselle on mielestäni integroida liikkumista mahdollisimman paljon jokapäiväiseen elämäämme. Mutta silti tarvitaan erillisiä treenejä. Välillä pitää saada liikkua kovaa ja kunnolla, sekä keskittyä jonkin uuden asian opetteluun, sen sijaan että vain hyötyliikkuisi ja välttelisi tuoleja.

Silloin pitää löytää jokin paikka jossa liikkua. Jokin tila jossa on omaan liikkumiseen tarvittavaa välineistöä tai ympäristö. Ja jossa on hyväksyttyä harrastaa liikkumista. Ja siksi liikunta vie vielä enemmän aikaa. Mutta tarvitseeko liikkumisen tapahtua aina liikkumispaikoilla?

Minulle paras kuntosali löytyy heti oveni ulkopuolelta. Kilometritolkulla teitä, ulkoilureittejä ja polkuja joita juosta, järvi jossa uida ja puita ja kallioita joilla kiipeillä. Leikkipuistoja joissa voi tasapainoilla hiekkalaatikkojen reunoilla ja vetää leukoja keinutelineissä, kiviä ja tukkeja joita nostella. Voin helposti tehdä kokonaisvaltaisen harjoituksen vain astumalla ovestani ulos ja leikkimällä ympäristössäni.

Tiedän että sub-urbaani elinympäristöni omaa paremman tarjonnan kaikelle tekemiselle kuin moni muu paikka. Mutta mahdollisuuksia liikkumiseen löytyy silti myriadeja, odotti ulkona sitten kaupunki, maaseutu, tai jotain siltä väliltä. 

Olemme liian ehdollistuneita harjoittelemaan liikkumista vain sille varatuilla paikoilla. Emme kehtaa harjoitella pihapuissa tai puiston penkeillä. Tai sitten emme uskalla, pelkäämme tekevämme jotain väärin. Emme uskalla leikkiä.

Toisaalta on totta ettei kaikki treeni ulkona onnistu samoin kuin liikuntapaikoilla. Poluilla ja liukkaalla juostessa ei saa revittyä samanlaisia nopeuksia kuin radalla, puunrunkoja nostamalla ei painoa voi lisätä kahden ja puolen kilon intervallein eikä puunoksasta saa samanlaista otetta kuin leuanvetotangosta. Mutta näillä seikoilla ei ole niin suurta merkitystä muille kuin niille jotka harjoittelevat tavoitteellisesti, jotain tiettyä lajia varten. Jos tarkoitus on kilpailla, pitää tietenkin treenata kilpailusuoritusta varten.

Mutta meille tavallisille kuolevaisille olisi hyödyllisempää treenata todellisen maailman kaaoksessa. Kun olosuhteet eivät ole optimoidut, pitää kehon sopeutua toimimaan myös hankalammissa tilanteissa. Ja sitähän liikunnan harjoittamisella haetaan, kykyä toimia kaikenlaisissa tilanteissa mitä elämä heittää eteen.

Avaa ensin mielesi, sitten ovesi. Astu maailmaan ja ala etsiä mahdollisuuksia liikuttaa kehoasi sen lävitse. Unohda häpeä ja leiki rohkeasti, liiku maailman parhaalla kuntosalilla.

Vaivat

Länsimainen lääketiede on hieno asia. Lääketieteen kehitys on tehnyt monista ihmiskuntaa harventaneista infektioista hoidettavia ja monet vammat jotka olisivat ennen vieneet hautaan tai invalidiksi voidaan hätätoimenpiteillä hoitaa. Ja vaikkei kaikkien vaivojen suhteen länsimainen lääketiede olekaan löytänyt parhaita hoitomuotoja, kehitys jatkuu edelleen.

Lääketieteessä on tapana määritellä ja luokitella vaivat. Kaikelle löytyy ICD-luokitus ja diagnoosi. Tämä on tärkeää jotta tutkimiseen ja hoitoon saadaan tarvittavaa rakennetta ja systemaattisuutta, mutta luokittelu on myös muuttanut sitä miten ihmiset käsittävät erilaiset vaivat.

Kaikki vaivat ajatellaan sairauksina. On likinäköä, lättäjalkaa ja huonoa ääreisverenkiertoa. On nivelten jäykistymistä nilkoissa, lonkissa ja olkapäissä, lyhentyneitä lihaksia pohkeissa ja huonoja selkiä. On vilukissoja, huono ryhtisiä ja länkisäärisiä.

Ihmisillä on lukematon määrä erilaisia vaivoja joiden ajatellaan johtuvan jostain niistä kärsivien henkilöiden heikkouksista. Fatalistisesti he hyväksyvät kohtalonsa vajavaisina ihmisinä ja yrittävät etsiä lääketieteeltä ulkoisia tukia, leikkaushoitoja tai lääkityksiä joilla elämänlaatuaan parantaisi. Mutta monesti vaivat eivät ole heikkouksia tai sairauksia. Ne ovat mukautumisia. 

Kaikki elävä tarvitsee energiaa toimiakseen. Joten miljoonien vuosien evoluutio on karsinut pois niitä toimintoja jotka kuluttavat turhaan energiaa. Jos jotkin toiminnot voidaan suorittaa käyttämällä hyväksi normaalia päivittäistä liikettämme, miksi tuhlata siihen arvokkaita kaloreita? Ongelma ei ole meidän heikkoudessamme tai väärin rakentuneissa osissamme, vaan luomassamme elinympäristössä.

Nivelet ovat jäykkiä koska ne ovat vuosia olleet vähällä liikkeellä ja sekin vain kapeilla liikeradoilla. Jalkojemme luontainen holvikaari ei ole tarpeen kävellessämme pehmustetuilla ja tuetuilla jalkineilla tasaisilla alustoilla. Pohjelihakset pidetään lyhentyneinä jatkuvasti kantakorkojen avulla jolloin ne sopeutuvat uuteen normaalipituuteensa. Emme näe kauas koska vietämme päivämme katsellen seiniä muutaman metrin päässä. Kehojemme ei tarvitse säädellä lämpötilaansa kun termostaatti säätää huonelämmön puolestamme. 

Olemme sopeutuneet elämään niissä olosuhteissa joissa elämme. Mutta sopeutumisesta johtuvat muutokset muuttuvat vaivoiksi silloin kun joudumme toimimaan erilaisessa ympäristössä kuin olemme sopeutuneet elämään. Eli kaikkialla missä ihminen ei ole vielä ehtinyt tasoittamaan kulkureittejä, rakentamaan kattoja suojaksi ja asentamaan tuoleja istuttavaksi joka paikkaan. Tai sitten sopeutuminen alkaa vaivaamaan kun täysin toisenlaista elämää varten kehittyneet rakenteemme eivät kestäkään näitä uusia toimintamalleja.

Ongelmia tuottavia sopeutumismalleja on vaikea lääkitä pois tai operoida kuntoon. Ne eivät ole kuten antibiooteilla tuhottavat taudinaiheuttajat tai paikalleen asetettavat murtuneet luut. Kyllä lääketiede niihinkin ratkaisuja pyrkii löytämään, ja välillä joten kuten onnistuukin. Turhan usein ratkaisut kuitenkin lisäävät ongelmia tai siirtävät vaivan toiseen paikkaan. Ulkoinen tukeminen vie viimeisetkin kyvyt kehon rakenteilta toimia oikein ja toimintojen dramaattinen muuttaminen leikkaushoidoin siirtää rasituksen toimintaketjun johonkin muuhun lenkkiin. Helpompaa olisi jos niitä vaivoja ei pääsisi muodostumaan lainkaan.

Opimme olemaan hyviä siinä mitä teemme. Eli olemme mestareita istumaan tuoleilla, kävelemään jalka plantaarifleksiossa ja viettämään aikaa tasaisessa, tyynessä 22 asteen lämmössä. Jotta elämämme luonnottomuuteen sopeutuminen ei aiheuttaisi niin paljoa ongelmia, meidän tulisi mahdollisimman usein muistuttaa kehoamme siitä että sen pitää pystyä enempään kuin mitä päivittäinen ympäristömme vaatii. Pitäisi tukahduttaa halumme mukavuuteen ja kärsiä hieman päivittäin ettei myöhemmin tarvitse kärsiä paljoa.

Rajat

Olen keväiseen tapaani osallistunut polkujuoksukilpailuihin. Talvena juoksukilometrejä kertyi vähänlaisesti ja kisat ovat minulle lähinnä harjoituslenkkeinä. Kilpailutilanne ja muut samalla reitillä juoksevat kisaajat saavat minut puskemaan eteenpäin huomattavasti lujempaa kuin itsenäisesti juoksemalla. Ja vaikkei tasoni ole lähelläkään kärjen juoksijoita, pääsen lähelle omia rajojani.

Viimeisimmän kilpailun reitti kulki harjun päällä, jonne johtavilla portailla oli jokin porukka juoksemassa rapuissa. Yksi treenaajista oli puskenut itsensä rajoille ja niiden yli ja oli joutunut pysähtymään portaiden yläpäähän tyhjentämään mahalaukkuaan. 

Välillä on syytä mennä treenissään rajoille. Välillä pitää puskea niin pitkälle kuin pystyy. Muutoin ei koskaan tiedä missä kohtaa ne todelliset rajat ovat. Useimmiten se todellinen raja ei ole vielä siinä missä se tuntuu olevan. Sen ensimmäisen seinän läpi pääsee vielä, mahdollisesti vielä muutaman sen jälkeenkin. Ja jostain sieltä toiselta puolelta löytyy se todellinen muuri.

Siitä syystä osallistun kilpailuihin. Talven vähäiset juoksut ovat tehneet minusta juoksun suhteen löysän. Omilla lenkeillä on ollut liian helppoa hidastaa kun tuntuu pahalta, liian helppoa kääntyä aikaisemmasta risteyksestä kotiinpäin. Mutta Suomen kesä on täynnä hienoja juoksutapahtumia, ja haluan osallistua edes osaan niistä. Ja haluan pystyä juoksemaan niissä kunnolla. Joten minun täytyy uudelleen löytää rajani, todelliset rajani, jotten hellitä pienten seinämien edessä.

Uskon treenamisen suhteen enemmän maltilla tekemiseen. Aina täysillä tekeminen ei ole järkevää. En halua vain rääkätä kehoani vaan oppia uusia taitoja, ja silloin hermostoa ei voi ajaa loppuun treenin aikana. Teen mieluummin vähän mutta laadulla ja jätän tankkiini sen verran polttoainetta että voin tehdä seuraavana päivänäkin saman treenin jos niikseen tulee. 

Tänään käyn silti vielä kokeilemassa rajojani. Juoksen metsän keskelle minua nopeampien perässä ja pyrin kalibroimaan omat rajani uudelleen. 

Energiapalkki

Videopeleissä, varsinkin vanhemmissa, pelihahmon elinvoimaa kuvataan energiapalkilla. Tämä palkki vähenee aina kun hahmo ottaa osumaa vihollisiltaan ja palkin loppuessa hahmo kuolee. Menetettyä palkkia on mahdollista palauttaa kentistä löytyvillä taikajuomilla, ensiapupakeilla tai erilaisilla ruoka-annoksilla. 

Todellinen maailma ei toimi näin. Haavat eivät parane välittömästi vaikka söisi kuinka monta omenaa, eikä sideharsolla saa lisää jaksamista kesken juoksulenkin. Eikä ihminen pysy yhtä tehokkaasti toimintakykyisenä kuolemankielissä kuin täysissä voimissa ollessaan. Peleissä tämä epärealistisuus on hyväksyttyä, viihdyttäväksi rakennettu pelimekaniikka on tärkeämpää kuin todellisuuden tarkka kuvaus. Ja kaikki ymmärtävät ettei ihminen toimi yhtä yksinkertaisesti kuin pelihahmot.

Silti monet käyttäytyvät kuin heillä olisi videopelimäinen energiapalkki joka vähenee kun rasittaa itseään ja jota voi palauttaa vain lepäämällä. Raskaan työpäivän jälkeen ilta istutaan sohvalla, vaikka työssä ei joutuisikaan rasittamaan ruumistaan hiirikäden rannetta enempää. Liikuntaa ei jaksa harrastaa. Tai oikeastaan jaksaa on väärä verbi. Usein taustalla on pelko siitä että liikunta kuluttaisi energiamme loppuun emmekä pystyisi toimimaan enää seuraavana päivänä. Energian loppumisen pelko estää liikkumisen, ei niinkään todellinen väsymys.

Oikeasti meillä ei ole yhtä energiapalkkia joka vähenee ja palautuu lineaarisesti. Oikeasti kunnon treeni työpäivän päätteeksi saa meidät jaksamaan paremmin. Sohvan nurkkaan käpertyminen sitä vaston vain väsyttää meitä entisestään. 

Toki joskus olemme väsyneitä ruumiillisen rasituksen vuoksi. Ja välillä olemme väsyneitä koska kehomme koittaa kertoa meille jonkin olevan pielessä, ja silloin kehoa pitäisi totella. Mutta jos energiapalkkimme tuntuu aina tyhjältä, ilman ruumiillista rasitustakin, kannattaa muistaa että kehomme myös tottuu siihen mitä sillä tehdään. Sohvan mukavuuteen tottunut vartalo ei halua lähteä liikkumaan. Ja on helppo sekoittaa vastahankaisen kehon viestit väsymykseen.

Monesti ajatusteni ummehtuneisuus on helpottanut lenkkipolulla, orastavat päänsäryt unohtuneet liikkumalla ja aikaisen aamuherätyksen pöhnä kadonnut levytangon kanssa riehuessa. Ideoita kirjoituksiin, perheen kanssa tekemisiin ja elämään on syntynyt hikipisaroiden vanavedessä, treenien aikaan tai niiden jälkeen.

Toivoisin että useampi tajuaisi tämän ja pakottaisi itsensä liikkumaan enemmän, vaikka motivaatio olisikin kateissa. Sillä montaa kertaa ei tarvitse lähteä liikkeelle hampaat irvessä kun huomaa kuinka paljon pirteämmäksi se tekee.

Videopelilogiikan vastaisesti meidän energiapalkkimme täyttyy liikkuen, ei leväten.

Leikki

Pelkäämme liian paljon epäonnistumista. Pelkäämme ettemme osaa ja että joku muu näkee kun epäonnistumme. Pelkäämme yrittää jotain josta emme tiedä tarkalleen miten se kuuluisi tehdä. Ja pelkäämme tehdä asioita joiden tarkoitusta emme pysty tarkkaan selittämään.

Olemme aikuisina masentavan kykenemättömiä tekemään asioita vain koska niiden tekeminen tuntuu hyvältä ja oikealta. Liikkumisella pitää aina olla jokin järkevä tarkoitus, sen pitää viedä jonnekin tai kehittää kykyjämme. Emme temppuile kehoillamme vain temppuilun ilosta tai kokeile päästä paikasta toiseen epätavallisia reittejä vain nähdäksemme pystymmekö.

Silti teemme paljon asioita vain siksi että ne tuntuvat hyviltä. Asioita jotka kehittävät meitä paljon vähemmän kuin kehoillamme leikkiminen. Katselemme televisiota, luemme kirjoja, pelaamme pelejä ja kuuntelemme musiikkia. Tietyt tavat kuluttaa aikaansa ovat aikuisille hyväksyttävämpää toimintaa kuin leikkiminen, vaikka hyötyä ei näistä toiminnoista ole sen enempää.

Minä leikin. Kokeilen näkemiäni temppuja, luon omia liikeyhdistelmiä ja kuljen ympäristöni halki muitakin kuin niitä ilmiselviä reittejä. Improvisoin ja kokeilen. Kiipeilen kallioilla ja puissa, tasapainoilen puunrungoilla ja loikin esteiden yli. Usein epäonnistun yrityksissäni, kaadun selälleni tai putoan maahan. Ja naurahdan, mietin mikä meni pieleen ja yritän uudelleen.

Se tunne kun saa liikuttaa kehoaan on yksi parhaista kokemuksista. On hienoa osata kulkea läpi maailman omalla voimallaan ja haastaa itsensä tekemään jotain mitä ei ole aiemmin kokeillut. Ja puhdas liikkumisen ilo tekee epäonnistuneet yrityksetkin kokeilemisen arvoisiksi.

En ole immuuni ihmisten ihmettelylle. Naamioin leikkihetkeni usein treenien yhteyteen lämmittelyiksi ja jäähdyttelyiksi tai poikkean polulta vain syvällä metsässä, piilossa toisten katseilta. Joskus käytän lapsiani savuverhona. Toisten aikuisten kummastelevat katseet, tai oikeastaan oma kuvitelmani näistä katseista, lannistaa liian usein omat leikkihaluni.

Tavoitteenani on unohtaa useammin muut ja leikkiä silloin kun leikityttää. Olla rohkeammin sitä mitä haluan olla. Ja mitä haluaisin muidenkin olevan.

Urheilu

Liikkuminen ja liikunta ovat minulle tärkeitä asioita. Ja koska olen miespuoleinen ja mieltymykseni liikuntaan tulee helposti esille, minun oletetaan usein seuraavan urheilua. Minulta kysellään päivänpolttavan pelin tuloksista tai yritetään saada analysoimaan jonkun urheilijan suoritusta. Yleensä joudun vastaamaan ettei minulla ole mitään tietoa asiasta.

En ole penkkiurheilija. Mikään suosituimmista lajeista ei kiinnosta minua. Eivätkä edes ne minua kiinnostavat lajit saa minua liimaantumaan tuntikausiksi niitä seuraamaan. En pidä urheilun seuraamista erityisen kiinnostavan toimintana. Tottakai on hienoa katsella huippuunsa harjoitettujen yksilöiden suorittamista ja miettiä miksi tekniikat ovat muodostuneet sellaisiksi kuin ovat. Mutta tuntien uhraaminen pelien tai kisojen seuraamiselle ei innosta. Vapaaottelua seurasin joskus aktiivisesti, mutta lasten myötä vähentyneen vapaa-ajan myötä se harrastuneisuus sai jäädä.

Syynä on kaiketi se että olen myöhäisherännäinen liikunnan suhteen. En ollut hyvä liikunnassa kouluaikana. Liikuntatuntien pallopelijoukkueisiin minut valittiin viimeisten joukossa. 1990-luvun koululiikunta koostui lähinnä niistä pallopeleistä joita iso osa ikätovereista pelasi vapaa-ajallaan, joten onnistumisen kokemukset jäivät osaltani vähälle noiden tuntien aikana. Liikunnan ja sen ilon teini-ikäisenä löysin vasta teini-ikäisenä, omin avuin. Treenailin itsekseni, juoksin ja löin nyrkkeilysäkkiä. Sitten löysin capoeiran, kamppailu-urheilun, kahvakuulan ja paljasjalkajuoksun ja tajusin pitäväni liikkumisesta enemmän kuin yhdestäkään urheilulajista.

Lajitaustani on siis täynnä omituisia marginaalilajeja, eikä mikään niistä ole koskaan kiinnostanut niin kauaa että olisin koskaan saavuttanut mitään kummoista tasoa. En myöskään ole järin kilpailuhenkinen, joten kisoihin osallistuminen ei ole koskaan ollut tärkein motivaattori. Television ja lähiareenojen urheilutarjonta koostuu lajeista joista en pidä, lajeja joissa olen lähinnä kokenut parempien jalkoihin jäämistä kouluaikoina. Eikä kilpailemisesta minulla ei ole mitään käsitystä. Samastumispintaa urheiluun on siis vähän.

Utopiassani ammattiurheilua ei olisi olemassakaan. Mielestäni maailman resursseja hukataan liikaa koko massiivisen urheilukoneiston pyörittämiseen ja ihmisten huomio keskittyy epäsuhtaisen paljon urheiluun, ottaen huomioon kuin tärkeää se kaikki oikeasti on. Utopiassani ihmiset liikkuisivat omaksi ilokseen, ilman että nuoret miljonäärit näyttävät esimerkkiä ja antavat raaka-aineita haaveisiin. Utopiassani ihmiset puskisivat ihmiskehon rajoja pidemmälle vaikkei se antaisikaan heille loputonta mainetta ja kunniaa.

Mutta ei maailma toimi kuten minä haluaisin. Ehkä se esimerkki ja mahdollisuus leveästä elämästä on se mitä tarvitaan että ihmiset liikkuvat. Ehkä altruistinen ihmiskunnan parantaminen ei ole riittävä syy rikkoa itseään jotta näkisi mitä kaikkea ihmiskeho kykenee tekemään. Kuinka monta potentiaalista jenginuorta on pelastanut väkivaltaiselta elämältä kyky luoda ura jonkun lajin parissa? Kuinka suuria tunteita, niin henkilökohtaisia kuin koko kansakunnan yhteisiä, ihmiset ovat urheilun ansiosta kokeneet? Kuinka moni on saanut kipinän alkaa liikkumaan kun on nähnyt urheilijoiden upeita suorituksia?

En minä ammattiurheilua lopettaisi vaikka siihen pystyisin. Mutta en panisi pahakseni jos urheilun pöhöttyneimpiä palkkiota supistettaisiin.

Enkä edelläänkään tule tietämään miten Suomen pelissä kävi.