Energiapalkki

Videopeleissä, varsinkin vanhemmissa, pelihahmon elinvoimaa kuvataan energiapalkilla. Tämä palkki vähenee aina kun hahmo ottaa osumaa vihollisiltaan ja palkin loppuessa hahmo kuolee. Menetettyä palkkia on mahdollista palauttaa kentistä löytyvillä taikajuomilla, ensiapupakeilla tai erilaisilla ruoka-annoksilla. 

Todellinen maailma ei toimi näin. Haavat eivät parane välittömästi vaikka söisi kuinka monta omenaa, eikä sideharsolla saa lisää jaksamista kesken juoksulenkin. Eikä ihminen pysy yhtä tehokkaasti toimintakykyisenä kuolemankielissä kuin täysissä voimissa ollessaan. Peleissä tämä epärealistisuus on hyväksyttyä, viihdyttäväksi rakennettu pelimekaniikka on tärkeämpää kuin todellisuuden tarkka kuvaus. Ja kaikki ymmärtävät ettei ihminen toimi yhtä yksinkertaisesti kuin pelihahmot.

Silti monet käyttäytyvät kuin heillä olisi videopelimäinen energiapalkki joka vähenee kun rasittaa itseään ja jota voi palauttaa vain lepäämällä. Raskaan työpäivän jälkeen ilta istutaan sohvalla, vaikka työssä ei joutuisikaan rasittamaan ruumistaan hiirikäden rannetta enempää. Liikuntaa ei jaksa harrastaa. Tai oikeastaan jaksaa on väärä verbi. Usein taustalla on pelko siitä että liikunta kuluttaisi energiamme loppuun emmekä pystyisi toimimaan enää seuraavana päivänä. Energian loppumisen pelko estää liikkumisen, ei niinkään todellinen väsymys.

Oikeasti meillä ei ole yhtä energiapalkkia joka vähenee ja palautuu lineaarisesti. Oikeasti kunnon treeni työpäivän päätteeksi saa meidät jaksamaan paremmin. Sohvan nurkkaan käpertyminen sitä vaston vain väsyttää meitä entisestään. 

Toki joskus olemme väsyneitä ruumiillisen rasituksen vuoksi. Ja välillä olemme väsyneitä koska kehomme koittaa kertoa meille jonkin olevan pielessä, ja silloin kehoa pitäisi totella. Mutta jos energiapalkkimme tuntuu aina tyhjältä, ilman ruumiillista rasitustakin, kannattaa muistaa että kehomme myös tottuu siihen mitä sillä tehdään. Sohvan mukavuuteen tottunut vartalo ei halua lähteä liikkumaan. Ja on helppo sekoittaa vastahankaisen kehon viestit väsymykseen.

Monesti ajatusteni ummehtuneisuus on helpottanut lenkkipolulla, orastavat päänsäryt unohtuneet liikkumalla ja aikaisen aamuherätyksen pöhnä kadonnut levytangon kanssa riehuessa. Ideoita kirjoituksiin, perheen kanssa tekemisiin ja elämään on syntynyt hikipisaroiden vanavedessä, treenien aikaan tai niiden jälkeen.

Toivoisin että useampi tajuaisi tämän ja pakottaisi itsensä liikkumaan enemmän, vaikka motivaatio olisikin kateissa. Sillä montaa kertaa ei tarvitse lähteä liikkeelle hampaat irvessä kun huomaa kuinka paljon pirteämmäksi se tekee.

Videopelilogiikan vastaisesti meidän energiapalkkimme täyttyy liikkuen, ei leväten.

Leikki

Pelkäämme liian paljon epäonnistumista. Pelkäämme ettemme osaa ja että joku muu näkee kun epäonnistumme. Pelkäämme yrittää jotain josta emme tiedä tarkalleen miten se kuuluisi tehdä. Ja pelkäämme tehdä asioita joiden tarkoitusta emme pysty tarkkaan selittämään.

Olemme aikuisina masentavan kykenemättömiä tekemään asioita vain koska niiden tekeminen tuntuu hyvältä ja oikealta. Liikkumisella pitää aina olla jokin järkevä tarkoitus, sen pitää viedä jonnekin tai kehittää kykyjämme. Emme temppuile kehoillamme vain temppuilun ilosta tai kokeile päästä paikasta toiseen epätavallisia reittejä vain nähdäksemme pystymmekö.

Silti teemme paljon asioita vain siksi että ne tuntuvat hyviltä. Asioita jotka kehittävät meitä paljon vähemmän kuin kehoillamme leikkiminen. Katselemme televisiota, luemme kirjoja, pelaamme pelejä ja kuuntelemme musiikkia. Tietyt tavat kuluttaa aikaansa ovat aikuisille hyväksyttävämpää toimintaa kuin leikkiminen, vaikka hyötyä ei näistä toiminnoista ole sen enempää.

Minä leikin. Kokeilen näkemiäni temppuja, luon omia liikeyhdistelmiä ja kuljen ympäristöni halki muitakin kuin niitä ilmiselviä reittejä. Improvisoin ja kokeilen. Kiipeilen kallioilla ja puissa, tasapainoilen puunrungoilla ja loikin esteiden yli. Usein epäonnistun yrityksissäni, kaadun selälleni tai putoan maahan. Ja naurahdan, mietin mikä meni pieleen ja yritän uudelleen.

Se tunne kun saa liikuttaa kehoaan on yksi parhaista kokemuksista. On hienoa osata kulkea läpi maailman omalla voimallaan ja haastaa itsensä tekemään jotain mitä ei ole aiemmin kokeillut. Ja puhdas liikkumisen ilo tekee epäonnistuneet yrityksetkin kokeilemisen arvoisiksi.

En ole immuuni ihmisten ihmettelylle. Naamioin leikkihetkeni usein treenien yhteyteen lämmittelyiksi ja jäähdyttelyiksi tai poikkean polulta vain syvällä metsässä, piilossa toisten katseilta. Joskus käytän lapsiani savuverhona. Toisten aikuisten kummastelevat katseet, tai oikeastaan oma kuvitelmani näistä katseista, lannistaa liian usein omat leikkihaluni.

Tavoitteenani on unohtaa useammin muut ja leikkiä silloin kun leikityttää. Olla rohkeammin sitä mitä haluan olla. Ja mitä haluaisin muidenkin olevan.

Urheilu

Liikkuminen ja liikunta ovat minulle tärkeitä asioita. Ja koska olen miespuoleinen ja mieltymykseni liikuntaan tulee helposti esille, minun oletetaan usein seuraavan urheilua. Minulta kysellään päivänpolttavan pelin tuloksista tai yritetään saada analysoimaan jonkun urheilijan suoritusta. Yleensä joudun vastaamaan ettei minulla ole mitään tietoa asiasta.

En ole penkkiurheilija. Mikään suosituimmista lajeista ei kiinnosta minua. Eivätkä edes ne minua kiinnostavat lajit saa minua liimaantumaan tuntikausiksi niitä seuraamaan. En pidä urheilun seuraamista erityisen kiinnostavan toimintana. Tottakai on hienoa katsella huippuunsa harjoitettujen yksilöiden suorittamista ja miettiä miksi tekniikat ovat muodostuneet sellaisiksi kuin ovat. Mutta tuntien uhraaminen pelien tai kisojen seuraamiselle ei innosta. Vapaaottelua seurasin joskus aktiivisesti, mutta lasten myötä vähentyneen vapaa-ajan myötä se harrastuneisuus sai jäädä.

Syynä on kaiketi se että olen myöhäisherännäinen liikunnan suhteen. En ollut hyvä liikunnassa kouluaikana. Liikuntatuntien pallopelijoukkueisiin minut valittiin viimeisten joukossa. 1990-luvun koululiikunta koostui lähinnä niistä pallopeleistä joita iso osa ikätovereista pelasi vapaa-ajallaan, joten onnistumisen kokemukset jäivät osaltani vähälle noiden tuntien aikana. Liikunnan ja sen ilon teini-ikäisenä löysin vasta teini-ikäisenä, omin avuin. Treenailin itsekseni, juoksin ja löin nyrkkeilysäkkiä. Sitten löysin capoeiran, kamppailu-urheilun, kahvakuulan ja paljasjalkajuoksun ja tajusin pitäväni liikkumisesta enemmän kuin yhdestäkään urheilulajista.

Lajitaustani on siis täynnä omituisia marginaalilajeja, eikä mikään niistä ole koskaan kiinnostanut niin kauaa että olisin koskaan saavuttanut mitään kummoista tasoa. En myöskään ole järin kilpailuhenkinen, joten kisoihin osallistuminen ei ole koskaan ollut tärkein motivaattori. Television ja lähiareenojen urheilutarjonta koostuu lajeista joista en pidä, lajeja joissa olen lähinnä kokenut parempien jalkoihin jäämistä kouluaikoina. Eikä kilpailemisesta minulla ei ole mitään käsitystä. Samastumispintaa urheiluun on siis vähän.

Utopiassani ammattiurheilua ei olisi olemassakaan. Mielestäni maailman resursseja hukataan liikaa koko massiivisen urheilukoneiston pyörittämiseen ja ihmisten huomio keskittyy epäsuhtaisen paljon urheiluun, ottaen huomioon kuin tärkeää se kaikki oikeasti on. Utopiassani ihmiset liikkuisivat omaksi ilokseen, ilman että nuoret miljonäärit näyttävät esimerkkiä ja antavat raaka-aineita haaveisiin. Utopiassani ihmiset puskisivat ihmiskehon rajoja pidemmälle vaikkei se antaisikaan heille loputonta mainetta ja kunniaa.

Mutta ei maailma toimi kuten minä haluaisin. Ehkä se esimerkki ja mahdollisuus leveästä elämästä on se mitä tarvitaan että ihmiset liikkuvat. Ehkä altruistinen ihmiskunnan parantaminen ei ole riittävä syy rikkoa itseään jotta näkisi mitä kaikkea ihmiskeho kykenee tekemään. Kuinka monta potentiaalista jenginuorta on pelastanut väkivaltaiselta elämältä kyky luoda ura jonkun lajin parissa? Kuinka suuria tunteita, niin henkilökohtaisia kuin koko kansakunnan yhteisiä, ihmiset ovat urheilun ansiosta kokeneet? Kuinka moni on saanut kipinän alkaa liikkumaan kun on nähnyt urheilijoiden upeita suorituksia?

En minä ammattiurheilua lopettaisi vaikka siihen pystyisin. Mutta en panisi pahakseni jos urheilun pöhöttyneimpiä palkkiota supistettaisiin.

Enkä edelläänkään tule tietämään miten Suomen pelissä kävi.

Kupla

Näin sattumalta ostos-televisiossa kuntoilulaitteen mainoksen. Kyseisen laitteen luvattiin mahdollistavan painonpudotus ja tiukkojen vatsalihasten hankkiminen vähäisellä treenimäärällä. Tämä todistettiin näyttämällä kuinka paljon vatsalihakset tuottivat lämpöä laitteella harjoiteltaessa. Ja kaiken luvattiin tapahtuvan mukavasti istuen.

Minulle mainoksessa oli monia punaisia lippuja. Lyhytaikainen harjoittelu ei pelasta terveyttä jos koko muu elämä on liikkumatonta. Sixpack ei vielä takaa toimintakykyä vaikka seksikkäältä näyttääkin. Lämmöntuotto harjoitellessa kertoo kyllä lihasten aktivaatiosta, mutta se ei vielä takaa että lihakset kehittyvät siinä mihinkään. Ja varsinkaan se ei kerro siitä että harjoitellessa oppisi uusia taitoja. Ja pahin kirosana oli mukavuus: mukavasti istuminen on se syy miksi meidän tarvitsee liikkua, ei ratkaisu siihen.

Mutta enemmän jäin pohtimaan sitä olenko itse kuplassa? Onko omat mieltymykseni koko kehoa kuormittavaan harjoitteluun ja oikeasti käyttökelpoisten taitojen opetteluun niin erilaisia kuin valtaosalla. Olenko itse altistanut itseni jo niin kauan toiminnalliselle harjoittelulle, kahvakuulalle, paljasjalkailulle, Joelle, Idolle, Erwanille ja Katylle etten ymmärrä ettei suurin osa ihmisistä katso mainosta samoin kuin minä. Että suurimmalle osalle ihmisistä lupaukset kuluvista kaloreista ja tiukkenevasta vatsasta mukavasti istuen on vetoava ajatus.

Olenko minä liian syvällä kuplassani, vai oliko tuo mainos tehty vanhentuneilla ideoilla?

Lattialla istuminen

Liikkuminen on parhaita tapoja pitää terveydestään huolta. Tai oikeastaan asia on päinvastoin, liikkumattomuus on suurimpia terveytemme uhkia. Kun puhun liikkumisesta, en kuitenkaan tarkoita vain liikuntaa. En tarkoita vain että meidän tulisi treenata säännöllisesti ja monipuolisesti, vaikka se onkin tärkeää. Meidän pitäisi liikkua enemmän myös silloin kun emme treenaa. Ja meidän pitäisi liikkua myös muilla kuin niillä ilmiselvillä osillamme.

Ihminen on ollut hyvä tekemään elämästään mukavampaa. Käytännössä tämä mukavuus tarkoittaa liikkumisen, varsinkin pienten liikkeiden, vähentymistä. Ruokaa ei tarvitse itse etsiä, kerätä, pilkkoa tai edes kypsentää, työkalut toimivat ulkoisella energialla lihasvoiman sijaan ja kulkeminen voidaan hoitaa moottoroidusti. Jalkateriemme ei tarvitse joustaa kun kenkämme tekevät sen niiden puolesta eikä kehomme joudu säätelemään lämpötilaansa tasalämpöisissä huoneissamme. Ja kaikki on niin ergonomista ettei mitään askareita tarvitse tehdä epätavallisissa asennoissa.

Ja valitettavan usein se tavallinen asento on istuma-asento. Joten päädymme syömään, matkustamaan, työskentelemään ja rentoutumaan lähes identtisessä asennossa. Väittävät että istuminen tappaa, mutta oikeastaan se tappaja on samassa asennossa pysyttely, siitä huolimatta mikä se asento on. Luomassamme maailmassa se asento sattuu olemaan istuma-asento.

Oma ratkaisuni istumisen vähentämiseksi on ollut siirtyä istumaan lattialla. Kotona välttelen tuoleissa istumista. Perheen kesken aterioimme pöydän ääressä ja lasten nukahtamista odottaessa löhöämme usein vaimon kanssa sohvalla. Mutta itsekseni syödessä tai telkkaria katsoessa ja lasten kanssa touhutessa siirryn lattialle. Tätä kirjoittamistakin harrastan lattialla istuen.

Se on ollut loistava keino säilyttää jalkojen, etenkin lonkkien liikkuvuus. Lattialla on mahdotonta löytää asentoa jossa olisi mukavaa olla pitkään, joten asentoa tulee vaihdettua usein. Istun eriasteisissa lootusasennoissa, seizassa tai jalat suorana edessäni. Välillä olen ”pieni merenneito” -asennoissa tai syväkyykkyilen.

Lattialla istuminen on asentojen vaihtamisen vuoksi dynaamisempaa ja selkänojan puuttuminen pakottaa aktivoimaan keskivartaloa. Lisäksi lattialla ollessa tulee helpommin innostuttua venyttelemään tai tekemään pieniä kehonpainoiluja. Lisäksi lattialla istuminen pakottaa nousemaan ylös lattialta useita kertoja päivässä, joka on äärimmäisen tärkeä taito jokaiselle ihmiselle.

Helpoin keino lisätä liikettä elämäänsä on ujuttaa sitä normaaliin arkeen. Uudet tavat tehdä jokapäiväisiä asioita eivät syö arvokasta aikaamme tai kuluta rahojamme. On helpompaa parantaa liikkuvuuttaan ja lisätä aktiivisuuttaan vaihtamalla sohva lattiaan kuin yrittää tunkea kiireisiin päiviinsä lisää treenikertoja.

Tapojen vanki

Omat paradigmat istuvat tiukassa. On helpompaa kaivautua omaan poteroonsa heittelemään kiviä toisten juoksuhautoihin, kuin yrittää ymmärtää miksi toiset toimivat eri tavalla.

Itsessäni huomaan tämän kun näen salilla jonkun itseäni isomman ja lihaksekkaamman miehen tekemässä hauiskääntösarjaansa. Ensireaktio kumpuaa jostain alkukantaisesta ja se väittää minun olevan kauempana alfa-asemasta kuin tuo fyysisesti kookkaampi yksilö. Mutta lähes välittömästi egon suojamekanismit lähtevät käyntiin ja alkavat pönkittää epävarmaa egoa väittämällä ettei hauiskäännöt auta pätkääkään oikeassa elämässä, ettei lihasten koko kerro vielä kaikkea toimintakyvystä, että minun treenini tähtää funktioon eikä ulkonäköön. Ei tuo mies taatusti osaa tehdä pistoolikyykky-luistelijankyykky -kombinaatiota tai juokse puolimaratonia yhtä lujaa kuin minä.

Yritän saada itseni kiinni kun ajattelen näin. Toisten ihmisten tekemisten vähättely ei ole terveellistä toimintaa eikä se ole sitä mitä haluan tehdä. Eikä ole oman treeninkään kannalta järkevää käyttää omaa energiaansa toisten harjoitusten seuraamiseen kun pitäisi keskittyä omaan tekemiseensä.

Mutta näin ajattelumme toimii. Meillä on omat tapamme tehdä asioita, omat uskomuksemme. Ja tietenkin ne ovat niitä parhaita, ainakin omasta mielestämme. Emmehän me muuten niihin uskoisi. Ja toisenlaiset tavat treenata tai syödä, erilaiset ajatukset maailman toiminnasta ja muiden elämänkatsomukset ovat uhka egollemme. Miten joku voi saavuttaa parempia treenituloksia väärillä tavoilla tai menestyä elämässä uskoen vääriin asioihin?

Yritän muistaa että nämä toisten tekemistä vähättelevät ajatukset ovat vain ajatuksia. Eivät totuuksia, eivätkä välttämättä edes todellisia syvimpiä tuntojani. Ne saavat nousta, mutta jos en anna niille enempää voimaa, ne häviävät. Kun ymmärrän ajatusteni kumpuavan omista epävarmuuksistani voin antaa niiden mennä.

Minun pitää ymmärtää ettei oma tapani treenata ole se ainoa ja oikea. Että toiset treenaavat saavuttaakseen jotain muuta kuin minä, ja se on oikein. Varsinkin kun he silti treenaavat. Kaikkein typerintä on kun ihmiset alkavat kiistelemään niitä vastaan joiden kanssa heillä on enemmän yhteistä kuin eroa. Paleoruokailijat ja vegaanit sotivat keskenään, vaikka molemmissa ruokavalioissa syödään suurimmaksi osaa samoja asioita ja kuormitetaan ympäristöä ja terveyttä vähemmän kuin tavallisen väestön syömätavoilla. Crossfittaajat ja bodarit väittelevät treeniensä paremmuudesta maailmassa jossa liikkumattomuus aiheuttaa miljardien eurojen kustannuksia. Vakaumukselliset ihmiset kiistelevät siitä kumman jumala on todellinen, huomaamatta että valtaosa heidän noudattamistaan hyvän elämän ohjeista ovat samoja, huolimatta siitä minkä nimiseltä jumaluudelta ne ovat peräisin.

Uskon omiin treeneihini, ruokavalioajatuksiini ja elämänfilosofioihin. Luotan siihen että ne ovat parasta minulle. Mutta samalla yritän muistaa että muidenkin tavat voivat olla heille parhaita. Eikä ole minun tehtävä eikä oikeus arvostella heidän tekemisiään. Sitä paitsi, voin oppia hyödyllisiä asioita muilta, kunhan vain jätän egoni kuiskuttelut omaan arvoonsa ja pidän mieleni avoimena sekä mielipiteeni joustavina.

Erilainen

Olen aina ollut hieman erilainen monissa tavoissani tehdä asioita. En juurikaan mieti miten minusta ajatellaan silloin kun teen asioita jotka ovat mielestäni oikein, siitä huolimatta miten niihin suhtaudutaan.

En koe että haluaisin tavoitella tietynlaista imagoa tai kerätä määrättyä mainetta toimimalla joissain asioissa vinosti. En voi kuitenkaan väittää olevani immuuni muiden reaktioille ja myönnän että välillä saan kiksejä siitä että ihmiset kummastelevat tekojani. Mutta varon tekemästä asioita vain koska ne ovat erilaisia. Kaikella pitää olla minulle arvokas syy.

Mutta pystyn olemaan se tyyppi jonka touhuja kummastellaan. Olen kykenevä erilaisuuteen.

Ihmiset liikkuvat liian vähän ja se on ongelma. Enkä tarkoita vain sitä liikkumista mikä tapahtuu lenkkipoluilla ja liikuntasaleilla. En vaikka siihen yhdistettäisiin pyöräillyt työmatkat ja kävellyt portaat. Liikuntaharrastuksissa ja hyötyliikunnassa olisi monilla lisättävää, mutta sen lisäksi ihmiset ovat liian paikallaan silloin kun ovat paikallaan j

a ovat liian paikallaan jopa liikkuessaan.

Tarvitsemme lisää liikettä. Meidän pitää lisätä aikaa jolloin liikumme, meidän pitää lisätä tapoja joilla liikumme ja meidän pitää lisätä kehomme liikkuvia osia. Ja viimeinen kohta on oikeasti se helpoin, koska liikkuvien kehonosien lisäämiseksi meidän ei välttämättä tarvitse käyttää enempää aikaa.

Jalkaterämme liikkuvat enemmän kun emme sulje niitä kovapohjaisiin kenkiin. Käsivartemme ja kämmenemme liikkuvat kun kannamme asioita ja kannamme niitä muutoinkin kuin vain kahvoista kiinni pitämällä. Koko kehomme joutuu tekemään työtä pitääkseen meidät pystyssä jos poikkeamme päällystetyltä tieltä epätasaisempaan maastoon. Ihomme pienet lihakset liikkuvat kun altistamme itsemme kylmälle, kuumalle tai viimalle.

Voimme lisätä liikettä kehoihimme kuluttamatta aikaa tai rahaa. Lisäliikkeen hintana on pieni epämukavuus ja se, että monien muiden silmissä vaikutamme oudoilta. Erilaisilta.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen käyttää kykyäni erilaisuuteen olemalla esimerkkinä liikkumisen lisäämisestä. Kuljen rumissa varvaskengissäni tai avojaloin, tasapainoilen reunakivetyksillä, loikin esteiden yli, kiipeilen leikkipuistoissa ja puissa, istun lattioilla. Yritän liikkua mahdollisimman paljon, mahdollisimman usein ja mahdollisimman suurella osalla itseäni, silloinkin kun se saa muut ihmiset epäilemään mielenterveyttäni. Voi olla ettei kukaan koskaan ota mallia, voi olla että teen itsestäni narrin ilman sen suurempaa hyötyä ihmisille ympärilläni.

Mutta se riittää. Koska tiedän kykeneväni olemaan se narri. Se on pieni hinta paremmasta toimintakyvystä.