Tapojen vanki

Omat paradigmat istuvat tiukassa. On helpompaa kaivautua omaan poteroonsa heittelemään kiviä toisten juoksuhautoihin, kuin yrittää ymmärtää miksi toiset toimivat eri tavalla.

Itsessäni huomaan tämän kun näen salilla jonkun itseäni isomman ja lihaksekkaamman miehen tekemässä hauiskääntösarjaansa. Ensireaktio kumpuaa jostain alkukantaisesta ja se väittää minun olevan kauempana alfa-asemasta kuin tuo fyysisesti kookkaampi yksilö. Mutta lähes välittömästi egon suojamekanismit lähtevät käyntiin ja alkavat pönkittää epävarmaa egoa väittämällä ettei hauiskäännöt auta pätkääkään oikeassa elämässä, ettei lihasten koko kerro vielä kaikkea toimintakyvystä, että minun treenini tähtää funktioon eikä ulkonäköön. Ei tuo mies taatusti osaa tehdä pistoolikyykky-luistelijankyykky -kombinaatiota tai juokse puolimaratonia yhtä lujaa kuin minä.

Yritän saada itseni kiinni kun ajattelen näin. Toisten ihmisten tekemisten vähättely ei ole terveellistä toimintaa eikä se ole sitä mitä haluan tehdä. Eikä ole oman treeninkään kannalta järkevää käyttää omaa energiaansa toisten harjoitusten seuraamiseen kun pitäisi keskittyä omaan tekemiseensä.

Mutta näin ajattelumme toimii. Meillä on omat tapamme tehdä asioita, omat uskomuksemme. Ja tietenkin ne ovat niitä parhaita, ainakin omasta mielestämme. Emmehän me muuten niihin uskoisi. Ja toisenlaiset tavat treenata tai syödä, erilaiset ajatukset maailman toiminnasta ja muiden elämänkatsomukset ovat uhka egollemme. Miten joku voi saavuttaa parempia treenituloksia väärillä tavoilla tai menestyä elämässä uskoen vääriin asioihin?

Yritän muistaa että nämä toisten tekemistä vähättelevät ajatukset ovat vain ajatuksia. Eivät totuuksia, eivätkä välttämättä edes todellisia syvimpiä tuntojani. Ne saavat nousta, mutta jos en anna niille enempää voimaa, ne häviävät. Kun ymmärrän ajatusteni kumpuavan omista epävarmuuksistani voin antaa niiden mennä.

Minun pitää ymmärtää ettei oma tapani treenata ole se ainoa ja oikea. Että toiset treenaavat saavuttaakseen jotain muuta kuin minä, ja se on oikein. Varsinkin kun he silti treenaavat. Kaikkein typerintä on kun ihmiset alkavat kiistelemään niitä vastaan joiden kanssa heillä on enemmän yhteistä kuin eroa. Paleoruokailijat ja vegaanit sotivat keskenään, vaikka molemmissa ruokavalioissa syödään suurimmaksi osaa samoja asioita ja kuormitetaan ympäristöä ja terveyttä vähemmän kuin tavallisen väestön syömätavoilla. Crossfittaajat ja bodarit väittelevät treeniensä paremmuudesta maailmassa jossa liikkumattomuus aiheuttaa miljardien eurojen kustannuksia. Vakaumukselliset ihmiset kiistelevät siitä kumman jumala on todellinen, huomaamatta että valtaosa heidän noudattamistaan hyvän elämän ohjeista ovat samoja, huolimatta siitä minkä nimiseltä jumaluudelta ne ovat peräisin.

Uskon omiin treeneihini, ruokavalioajatuksiini ja elämänfilosofioihin. Luotan siihen että ne ovat parasta minulle. Mutta samalla yritän muistaa että muidenkin tavat voivat olla heille parhaita. Eikä ole minun tehtävä eikä oikeus arvostella heidän tekemisiään. Sitä paitsi, voin oppia hyödyllisiä asioita muilta, kunhan vain jätän egoni kuiskuttelut omaan arvoonsa ja pidän mieleni avoimena sekä mielipiteeni joustavina.

Erilainen

Olen aina ollut hieman erilainen monissa tavoissani tehdä asioita. En juurikaan mieti miten minusta ajatellaan silloin kun teen asioita jotka ovat mielestäni oikein, siitä huolimatta miten niihin suhtaudutaan.

En koe että haluaisin tavoitella tietynlaista imagoa tai kerätä määrättyä mainetta toimimalla joissain asioissa vinosti. En voi kuitenkaan väittää olevani immuuni muiden reaktioille ja myönnän että välillä saan kiksejä siitä että ihmiset kummastelevat tekojani. Mutta varon tekemästä asioita vain koska ne ovat erilaisia. Kaikella pitää olla minulle arvokas syy.

Mutta pystyn olemaan se tyyppi jonka touhuja kummastellaan. Olen kykenevä erilaisuuteen.

Ihmiset liikkuvat liian vähän ja se on ongelma. Enkä tarkoita vain sitä liikkumista mikä tapahtuu lenkkipoluilla ja liikuntasaleilla. En vaikka siihen yhdistettäisiin pyöräillyt työmatkat ja kävellyt portaat. Liikuntaharrastuksissa ja hyötyliikunnassa olisi monilla lisättävää, mutta sen lisäksi ihmiset ovat liian paikallaan silloin kun ovat paikallaan j

a ovat liian paikallaan jopa liikkuessaan.

Tarvitsemme lisää liikettä. Meidän pitää lisätä aikaa jolloin liikumme, meidän pitää lisätä tapoja joilla liikumme ja meidän pitää lisätä kehomme liikkuvia osia. Ja viimeinen kohta on oikeasti se helpoin, koska liikkuvien kehonosien lisäämiseksi meidän ei välttämättä tarvitse käyttää enempää aikaa.

Jalkaterämme liikkuvat enemmän kun emme sulje niitä kovapohjaisiin kenkiin. Käsivartemme ja kämmenemme liikkuvat kun kannamme asioita ja kannamme niitä muutoinkin kuin vain kahvoista kiinni pitämällä. Koko kehomme joutuu tekemään työtä pitääkseen meidät pystyssä jos poikkeamme päällystetyltä tieltä epätasaisempaan maastoon. Ihomme pienet lihakset liikkuvat kun altistamme itsemme kylmälle, kuumalle tai viimalle.

Voimme lisätä liikettä kehoihimme kuluttamatta aikaa tai rahaa. Lisäliikkeen hintana on pieni epämukavuus ja se, että monien muiden silmissä vaikutamme oudoilta. Erilaisilta.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen käyttää kykyäni erilaisuuteen olemalla esimerkkinä liikkumisen lisäämisestä. Kuljen rumissa varvaskengissäni tai avojaloin, tasapainoilen reunakivetyksillä, loikin esteiden yli, kiipeilen leikkipuistoissa ja puissa, istun lattioilla. Yritän liikkua mahdollisimman paljon, mahdollisimman usein ja mahdollisimman suurella osalla itseäni, silloinkin kun se saa muut ihmiset epäilemään mielenterveyttäni. Voi olla ettei kukaan koskaan ota mallia, voi olla että teen itsestäni narrin ilman sen suurempaa hyötyä ihmisille ympärilläni.

Mutta se riittää. Koska tiedän kykeneväni olemaan se narri. Se on pieni hinta paremmasta toimintakyvystä.

Lihasta vai taitoja

Käyn epäsäännöllisesti, mutta tasaisen varmasti kuntosalilla. Salitreenini koostuu lähinnä levytangolla tehtävistä painonnosto- ja voimanostoliikkeistä. Oikeastaan en siis salia tarvitsisi, leytanko ja vaatimaton kasa painoja riittäisi. Mutta koska työmaallani on edullinen kuntosali, hoidan voimaharjoitteluni mieluummin siellä kuin varastoin kotiini tilaa vieviä välineitä.

Maustan treenejäni salilta löytyvillä voimistelurenkailla, leuanvetotangolla,  tasapainolaudalla ja hyppyboksilla. Mutta kaikki ne koneet ja taljat jäävät minulta käyttämättä.

Kuntosalit on täytetty koneilla jotka ohjaajat meitä liikuttamaan kuormaa tarkkaan rajattuja liikeratoja pitkin. Enkä halua niitä liikaa ruoskia, kyllä niillä paikkansa on. Ne ohjaavat tekemään liikkeitä turvallisia ratoja myöten ja helpottavat isoloimaan liikkeen juuri tietyille lihaksille. Niillä saa kohdennettua treeninsä sinne minne haluaa, voi pitää tänään ojentajapäivän ja tehdä lähentäjät eri kerralla. Ja kun tavoitteena on saada lihaksiin kokoa ja näköä se on järkevää.

Mutta minä en halua mennä salilla harjoittamaan lihaksiani. Minä en halua treenata hauiksiani tai etureisiäni. Minä haluan oppia tekemään. Haluan oppia nostamaan taakkaa maasta ja siitä edelleen rinnalle ja jopa pääni yläpuolelle. Haluan oppia vetämään kehoni tangon päälle ja kannatella painoani käsivarsillani. Haluan saada voimaa ja taitoa nostaa painavaa, koska elämä heittää välillä eteen tilanteita joissa raskas kuorma täytyy saada liikkeelle. Ja silloin minun ei ole järkeä yrittää liikuttaa kuormaa vain hauiksiani supistamalla, vaan käyttää koko kehon voimaa työn suoritukseen. Oikeassa elämässä yksittäisten lihasten voimalla on harvoin merkitystä.

Siksi nostan mieluummin vapaata painoa, vaikka en silloin uskalla nostaa yhtä suurta taakkaaa kuin telineen tukemana. Siksi en käytä liinoja helpottamaan otettani, koska jos en jaksa pitää kiinni pelkillä sormillani en oikeasti pysty nostamaan kuormaa. Siksi en mieti ”mihin tämä liike ottaa” vaan ”missä tilanteessa tarvitsen tällaista tekniikkaa”. Haluan harjoitella tavoilla jotka haastavat muutakin kuin vain muutamaa lihasta. Haluan opettaa kehoni eri osat toimimaan yhdessä jotta saisin mahdollisimman paljon tehoa irti silloin kuin sitä tarvitsee. Ja haluan kehittää myös niitä pieniä, liikettä tukevia juttuja: liikkumisen mahdollistavia sidekudoksia ja tasapainoa tukevia pikkulihaksia.

Olisin varmasti isompi ja kauniimpi jos pumppaisin isoloituja liikkeitä koneilla. Mutta en, varsinkaan tässä vaiheessa elämää, osaa antaa ulkomuodolleni suurempaa arvoa kuin toimintakyvylleni. Joten harjoittelen mieluummin taitoja, ulkomuotoni tulkoon perässä.

Kotikissa

Ihmiskunta on kesyttänyt itsensä. Olemme rakentaneet itsellemme keinotekoisen elinympäristön, tehneet teitä, autoja ja taloja jotta säätilat tai maaston muodot eivät hankaloittaisi elämistämme. Syömme keinotekoista ruokaa jonka alkuperää tai tarinaa emme tunne. Olemme kehittäneet työkalumme niin tehokkaiksi että jos niin päätämme, meidän ei tarvitse lainkaan liikkua.

Olemme kuin eläimet eläintarhassa. Keinotekoisessa ympäristössä, syömässä sitä mitä eteemme kannetaan. Kuten eläintarhan apinoiden kiipeilytelineet tai tiikereiden raapimispuut, meilläkin on mahdollisuus harjoittaa lajillemme tyypillistä liikkumista, mutta ne hetket ovat ohikiitäviä ja harvassa.

Häviävän pieni osa ihmiskunnasta on vielä vapaana. Villinä. Mutta näitä metsästäjä-keräilijöitä on aina vain vähemmän. Saattaa olla että jo elinaikanani viimeisetkin villit ihmiset katoavat. Kuolevat sukupuuttoon tai muuttavat elintapansa vastaamaan meidän muiden, kesyihmisten, tapaa elää.

Metsästäjä-keräilijöiden taitojen arvokkuuteen on onneksi herätty, ja ympäri maailmaa löytyy ihmisiä jotka opettelevat hakemaan ruokaansa luonnosta, sytyttämään tulen kitkan avulla tai tekemään työkaluja ja suojia luonnon antimista. Nämä ihmiset tekevät tärkeää työtä säilyttäen ihmiskunnan tärkeimpiä taitoja. Mutta hekin ovat kesyihmisiä. He ovat kuten omistajaltaan karannut lemmikki joka oppii uudelleen elämään luonnossa. Feraaleja. Villiintyneitä.

Itse en ole villiintynyt. En lähelläkään. Mutta ehkä olen kuten kotikissa. Syön keinotekoista ruokaa, ja asun suojassa elementeiltä talon sisällä. Mutta loikin ja leikin sen mitä pystyn rajoitetussa elinympäristössäni. Välillä pääsen pihamaalle, nakertamaan ruohonkorsia. Ja ajamaan takaa perhosia. Vaikka tuskin tietäisin mitä sillä perhosella tekisi, jos sen vahingossa saisi kiinni.

Olen kotikissa, kesytetty, mutta leikin villiä.

Enkä tiedä haluanko ollakaan enempää.

Treenaus vs. liikkuminen

En ole osannut keskittyä mihinkään tiettyyn urheilulajiin tai tapaan liikkua sellaisella omistautumisella että olisin saavuttanut ikinä mitään urheilussa. Mutta olen liikkunut paljon aikuiselämäni aikana. Ja usein kovaa. Pitää puhua puuskuttamatta ei päde juoksulenkeilläni ja painomäärä levytangossa ovat (minulle) isot. Olen halunnut treeniaikani olevan tehokasta tekemistä. Ja hyötyliikunta ei minua kiinnostanut. Liikuin jo monta kertaa viikossa ja kovalla temmolla, mitä lisäarvoa heikkotehoisesta arkiliikkumisesta olisi minulle?

Sitten sain lapsen. Aikaa treenamiselle ei enää ollutkaan samalla lailla, eikä varsinkaan samalla säännöllisyydellä. Kun se toinenkin lapsi syntyi, aika kaventui entisestään. Tai oikeastaan aikaa on saman verran, mutta sitä kaikkea ei pysty käyttämään vain omaan treeninsä. Uskon että muista huolehtiminen vaatii sen että pitää ensin huolta itsestään, mutta missä vaiheessa se alkaa olla vain itsekästä?

Kun vielä löysin Katy Bowmanin podcastin ja kirjat, aloin ymmärtää kaiken liikkeen merkityksen. En vain niiden isojen ja tehokkaiden, vaan myös pienten ja huomaamattomien. Ja tajusin ettei ydin ole välttämättä liikunnan tehossa vaan siinä miten paljon ajasta on liikkumatta. Ymmärsin että kovakin tunnin treeni viisi kertaa viikossa on murto-osa kaikesta siitä mitä teen. Vaikka haastaisin itseni treenatessa ja liikkuisin kovaa, loppupäivä ei saa kulua paikallaan istuen.

Se määrä liikkumista mitä nyky-yhteiskunta pitää riittävänä on paljon vähemmän kuin liikkuminen joka esi-isiemme päiviin kuului. Istumme, kuljemme matkamme moottoriajoneuvoilla, syömme ruokaa jonka kerääminen ja prosessointi on ulkoistettu muualle ja suojaamme itsemme ympäristöltä vaatteilla. Emme vääntäydy epämukaviin asentoihin päivittäisissä toimissamme, emme kulje epätasaisilla pinnoilla. Paljon pienen pientä liikettä jää kehoissamme tekemättä vain koska meidän ei tarvitse puhdistaa tai kuoria ruokiamme, hienontaa niitä käsiemme tai leukojemme lihasvoimalla tai säädellä kehomme lämpötilaa ympäristön mukaan.

Nykyään pyrin liikkumaan pitkin päivää, kaiken aikaa. Tekemään pieniä valintoja päivissäni jotta kehoni saisi enemmän liikettä. Osa valinnoistani on niitä perinteisiä hyötyliikunnan keinoja. Matkojen kulkemista lihasvoimalla, asioiden (ja lasten) kantamista käsillä eikä kärryillä. Osa on pieniä treenihetkiä joita voi istuttaa päiviinsä huomaamatta, kuten pihapuussa tehdyt leuanvedot, lasten nostelut ja kiipeilyt leikkipuistojen telineissä. Mutta ennen kaikkea teen kaikkea pientä, kaikkea sellaista jota en ennen edes ajatellut liikuntana. Istun nytkin lattialla jotta en pysty pysymään samassa asennossa pitkään. Opettelin nukkumaan ilman tyynyä samalla logiikalla. Tiputan itseni syväkyykkyyn aina kun minun tarvitsee kerätä jotain lasten pudottamaa lattialta. En paloittele tai kypsennä pehmeäksi kaikkia kasviksia joita syön. Etsin hankalia kulkureittejä kävellessäni. Tasapainoilen hiekkalaatikkojen reunoilla ja puunrungoilla. Ja altistan itseni ajoittain tarkoituksella kylmälle tai kuumalle jotta kehoni joutuu itse säätämään lämpötilaansa.

Pidän edelleen siitä kun saan treenata kovaa. Haluan jatkossakin tehdä hapottavia lihaskuntopiirejä ja juosta itseni läkähdyksiin. Ja uskon niiden olevan tarpeellisia. Välillä pitää mennä rajoilleen jotta tietää kuinka pitkälle voi mennä. Mutta terveyden kannalta oleellisempaa on pitää keho liikkeessä, monipuolisesti ja moniakselisesti, pitkin päivää.

Liikkuminen on muutakin kuin vain treenausta, harjoittelua ja harrastamista. Liikkumista tapahtuu muuallakin kuin kuntosaleilla, lenkkipoluilla ja tietyn harjoitusajan aikana. Helpoin tapa lisätä liikuntaa päiviinsä ei ole lisätä treenitunteja vaan muuttaa passiivisemmat hetket liikkuvammiksi.

Pyöräily

Suhteeni polkupyörään ja pyöräilyyn on mielenkiintoisen kahtiajakoinen. Toisaalta pidän pyöräilystä tapana kulkea, ajan satoja kilometrejä kesässä ja toivoisin että useampi ihminen ajaisi enemmän pyörällä. Mutta toisaalta en osaa arvostaa sitä liikuntana enkä halua suositella sitä treeniksi kenellekään.

Pyörällä ajo on hyvä tapa liikkua paikasta A paikkaan B silloin kun matka ei ole ylivoimainen, aika riittää hieman pidempään matkustamiseen, kuljetettavana ei ole kuin minä itse eikä kohteessa ole tarpeen olla siisteimmillään (tai on mahdollista peseytyä). Se on ekologinen tapa matkustaa joka antaa lisäksi keholle sen kovasti kaipaamaa liikettä.

Pyöräily on lisäksi ensimmäinen liikuntaharrastus joka minulla itselläni oli. Varhaisnuoruudessani olin fyysisesti hyvin laiska ja kulutin aikani lähinnä videopelien ja sarjakuvien parissa. Pyöräily oli kuitenkin minulle tapa tyydyttää seikkaluhaluani. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin ajamaan jonnekin päin, mielenkiintoisten risteysten eteen tullessa lähdin tutkimaan uusia teitä ja uusia alueita. Saatoin ajella parisen tuntia pitkin lähialueita, eksyen uusiin paikkoihin vain jotta näkisin mitä tien mutkan takaa paljastui. Edelleen olen sitä mieltä että polkupyörä tarjoaa hyvän kompromissin ketteryytensä ja toimintasäteensä puolesta juuri tällaiseen seikkailuun, vaikka omalla kohdalla juoksukunnon kehittyminen ja tiettömien metsikköjen lumo on siirtänyt seikkailut jalan metsäpoluilla tehtäviksi.

Mutta pyöräilyn kehuminen hyväksi liikunnaksi on outoa. Hiki tulee kyllä, kaloreita palaa varmasti. Mutta istuminen satulassa ja jalkojen liikuttaminen kevyttä vastusta vastaan ei ole hyvä eikä luonnollinen tapa liikkua. Nykyihminen viettää jo normaalielämässään liikaa istuma-asennossa, onko liikkuessa pakko olla samassa asennossa? Jalat kyllä pyörivät, mutta jalat eivät liiku koko luonnollisella radallaan ja voimaa tuotetaan tasaisesti koko liikkeen ajan, ei vain pinnalta ylös työntäessä kuten juostessa tai kävellessä. Yläkroppa joutuu tekemään vain hyvin vähän työtä. Liike tapahtuu lähinnä yhdessä suunnassa, kehon ei tarvitse kiertyä, taipua tai edes liikkua sivusuunnassa. Pyöräily vaatii tasapainoa, mutta ei samanlaista herkkyyttä ja samanlaisia korjausliikkeitä kuin kävellen tai juosten horjuessa. Luita ja niveliä vahvistava tärinä jää puuttumaan. Lantio ja selkäranka jämähtää helposti pitkiksi ajoiksi huonoon asentoon. Keuhkojen toiminnan kannalta optimaalinen rintakehän toiminta joudutaan uhraamaan aerodynamiikan alttarille. Pieniä puutteita ja poikkeamia siihen kuinka kehomme kuuluisi liikkua.

Pyöräilyn kehuminen hyväksi liikuntaharrastukseksi on kuin osallistumispalkinnot. Et voittanut, et edes suoriutunut järin hyvin, mutta hienoa että otit osaa. Lihaksesi liikkuivat, kalorit paloivat ja verenkiertoelimistösi teki töitä, ja se riittää. Minulle tämä kertoo siitä kuinka paikalleen jämähtänyttä elämää elämme, kuinka tottuneita olemme olemaan paikallamme, jos kaikki edellä mainitsemani pyöräilyn puutteet voidaan sivuuttaa. Ainakin teit jotain, tuossa mitali.

En halua kritisoida Pyöräiljöitä. Ymmärrän hyvin miten pyöräilyyn voi rakastua. Siinä ei ole mitään väärää. Olen pahoillani siitä mitä tästä maailmasta on tullut. Kritisoin elämäntapamme liikkumattomuutta, pyöräilyn korottaminen Hyväksi Treeniksi on oire syvemmästä ongelmasta länsimaisessa elämäntavassamme. Jos liikunnalla halutaan vain polttaa kaloreita ja kehittää lihaksia, pyöräily on hyvää liikuntaa. Mutta toivoisin että liikunnalla tavoiteltaisiin muutakin, terveyttä, toimintakykyä ja taitoja joita pystyy hyödyntämään elämässä.

Mutta silti olen valmis korottamaan yksivaihteiseni viiden tärkeimmän omistamani esineen joukkoon. Minimalismistani huolimatta omistan silti kaksi polkupyörää. Silti toivon että kaikki ihmiset voisivat kulkea ainakin jonkin osan nyt autoilla tekemistään matkoistaan polkien.

Toivoisin että pyöräilyyn suhtauduttaisiin hyvänä tapana matkata paikasta toiseen, muttei välttämättä hyvänä tapana harjoittaa kehoaan. Ja että he jotka rakastavat pyöräilyä liikuntamuotona, ymmärtäisivät sen puutteet ja kompensoisivat niitä liikkumalla myös muilla tavoilla.

Epämukavuuden ohikiitävät häivähdykset

Luin tuohtuneen kommentin ihmiseltä jonka parkkipaikka oli siirretty. Uusi alue oli päällystämätön parkkitila, ja kirjoittaja oli pahoillaan siitä että nyt hän joutuu kulkemaan nilkat muljuen autoltaan työpaikalleen.

Itse kuljen tarkoituksella epätasaisilla reiteillä. Kuljen pienten metsikköjen läpi, tasapainoilen reunakivillä ja oikaisen polkujen ja nurmikoiden kautta. Vain koska tiedän noilla haastavammilla reiteillä vahvistavani jalkojani ja parantavani tasapainoani. Ja koska kulkeminen tasaisuudeltaan, kovuudeltan ja pinnan muodoiltaan vaihtelevilla pinnoilla on mielekkäämpää ja hauskempaa kuin tasaisena ja samanlaisena, sekä äärimmäisen tylsänä, pysyvän asfalttipinnan päällä kävely.

Olin pahoillani kun pieni metsikkö kaadettiin reitiltäni parkkipaikalta työpaikalleni. Se pieni kävelymatka jonka sain kulkea arvaamattomalla maanpinnalla oli hartaasti odottamani ohikiitävä liikkumishetki niinä päivinä joina työskentely tasaisuuden keskellä kaappasi suurimman osan päivästä.

Tasaisella pinnalla kävely on helpompaa ja mukavampaa. Se antaa mahdollisuuden keskittyä johonkin muuhun, ajatella tai haltioitua älylaitteesta. Kulkeminen juuria väistellen, pehmeältä pinnalta ponnistaen on hankalampaa. Epämukavampaa. Mutta tarvitseeko epämukavuuteen suhtautua aina negatiivisesti?

Olisiko elämän vastoinkäymiset helpompia sietää jos epämukavuudet voisikin ottaa vastaan avosylin? Jos voisi mennä päin niitä pystypäin, tietäen tulevansa vahvempana niiden toiselle puolelle. Ajatella epäkunnossa olevan hissin olevan tilaisuus vahvistaa jalkojaan ja raskaan taakan olevan mahdollisuus harjoitella kantamaan painavaa.

Eihän epämukavuudesta voi nauttia. Eihän se olisi enää epämukavuutta jos näin kävisi. Eikä tiettyjä asioita tee mukavaksi mikään palkkio minkä niiden avulla voi saavuttaa.

Mutta kun kyseessä ovat pienen pienet epämukavuuden häivähdykset. Ne jotka ovat ohi hetkessä. Niistä voi oppia nauttimaan. Niistä voi oppia näkemään ne positiiviset puolet. Niiden pienten epämukavuuksien ei tarvitse pilata päivää.