Liikuntatunti

En pitänyt koulun liikuntatunneista. Olin hidas ja kömpelö, usein se joka valittiin joukkueeseen viimeisenä. Kuitenkin siitä pojasta kasvoi nykyinen minä, mies jonka päivissä liikkuminen ja liikunta on jatkuvasti läsnä. Liikun paljon, enkä vain sille allokoituina treeniaikoina, pohdin liikkumista ja kirjoitan siitä sekä koetan innostaa muitakin liikkumaan sosiaalisen median ja pitämieni liikkuvuustuntien myötä.

Tämä kehitys on ollut mahdollista, koska koulun liikuntatunnit eivät nimestään huolimatta opettaneet mitään liikunnasta. Opimme pelien sääntöjä, urheilulajien tekniikoita, hikoilimme ja pinnistelimme, mutta liikkumista meille ei opetettu. Lähes joka tunnilla juostiin ainakin jonkin verran, mutta juoksutekniikasta ei puhuttu mitään. Muutaman kerran pääsi punttisalille, mutta laitteiden käyttöä tai nostotekniikoita ei kukaan opettanut. Puhumattakaan vielä tärkeämmistä liikkumistekniikoista, niistä joita teemme päivittäin: kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta ja niistä toisiinsa siirtymisistä.

Meille opetettiin paljon urheilusta ja liikuimme. Mutta jos äidinkielessä opetettaisiin vain runouden tekniikkaa ja kirjoitettaisiin huonoja riimejä, oppisiko kukaan kirjoittamaan tarinoita tai virallisia kirjeitä? Urheilu on vain pieni, erikoistunut osa liikkumista. Edes laajalla lajikirjolla urheilun opettaminen ei ole tehokas tapa opettaa liikkumista, varsinkaan jos tekniikkoihin ei missään vaiheessa kiinnitetä huomiota.

Joskus silloin kun lasten arjessa oli paljon liikettä ja työtä tehtiin ruumiillisesti, urheilun opettaminen koulussa tarjosi lapsille uusia taitoja ja tarpeellisen virkistystauon muiden oppiaineiden välissä. Ja vaikka minunkin lapsuuteni vapaa-ajassa oli paljon leikkiä ulkona ja kavereiden kanssa pelailtuja pihapelejä, koostui merkittävä osa siitä myös television edessä istumisesta, liikuttaen ainoastaan peukaloita Nintendon ohjaimella. Istuimme sentään lattialla. 

Ja minun lapsuuteni jälkeen uusia tapoja viihtyä liikkumatta on tullut tuhottomasti lisää. Hyvin harva, minä mukaan luettuna, liikkuu tarpeeksi. Eikä ratkaisu ole se että pistetään lapset juoksemaan pallon (ja niiden neljän peliä osaavan oppilaan) perässä parina tuntina viikossa. Ihmiset kaipaisivat enemmän keinoja taistella tuolien, kenkien, huonojen asentojen ja tekniikoiden, autojen, tietokoneiden, kännyköiden, sisätilojen ja tasaisten pintojen aiheuttamia ongelmia vastaan. 

Ja helpointa sitä olisi opettaa jo ennen kuin vuosien huonot tavat rikkovat mitään pysyvästi, opettaa lapset liikkumaan alusta alkaen niin hyvin kuin mahdollista ja antaa heille keinot parantaa itse omaa terveyttään liikunnan keinoin.

Omat lapseni eivät vielä ole koulussa, joten en tiedä mikä tilanne nykyään on. Toivottavasti tämä kirjoitus ei ole enää ajankohtainen, toivottavasti koululiikunnassa on herätty todellisuuteen ja tajuttu ettei loputon salibandyn ja koripallon pelaaminen ole sitä koululaisten kehot oikeasti kaipaavat. 

Advertisements

Mukavuus

Ihminen on nerokas eläin. Olemme mestareita keksimään työkaluja. Tämä taito on vienyt lajimme planeetan joka kolkkaan ja edesauttanut selviytymään erilaisissa ympäristöissä. Ja kiihtyvällä tahdilla olemme keksineet työkaluja helpottamaan elämäämme. Tekemään olostamme mukavampaa.

Mukavuus ympäröi meitä. Meillä on lämpöä, valoa, ruokaa ja viihdettä aina ulottuvillamme. Meillä on pehmeitä alustoja istua tai maata, ja aikaa tehdä näin. Ja uusia mukavuuksia innovoidaan nerokkaiden yksilöiden toimesta joka hetki.

Mukavuus on, paremman sanan puutteessa, mukavaa. Mutta se myös turruttaa. Kun perustarpeet on tyydytetty, unohtaa kuinka hienoa on olla mukavuuden keskellä. Ja silloin pienetkin kolhut perusmukavuudessa tuntuvat kohtuuttoman suurilta.

Epämukavuuteen totuttelussa on arvoa. Fyysinen harjoittelu, meditointi, kylmässä tai kuumassa oleilu ja paastoaminen ovat kaikki pohjimmiltaan itsensä asettamista vapaaehtoisesti epämukaviin oloihin. Ja näiden tapojen on todettu olevan terveydelle edullisia. Kuinka paljon terveyshyödyt perustuvat siihen että simuloimme epämukavuuksia joita esi-isämme kohtasivat säännöllisesti ja joiden kohtaamiseen lajimme on kehittynyt? Kuinka paljon arvoa on epämukavuuteen totuttautumisessa?

Tiede selittää teknisellä tasolla miksi itsensä epämukavuuteen asettaminen on terveydelle edullista. Miten fyysinen rasitus, positiiviset stressireaktiot tai hiljaa paikallaan oleminen kehittävät kehojamme. Ja on helppoa ymmärtää epämukavuuteen tottumisen hyödyt mahdollisissa kriisitilanteissa. Mutta epämukavuutta sietämällä parantaa myös arkensa elämänlaatua. Yllättävät rasitukset, tylsät odottelut, haastavat säätilat tai ruokailemisen viivästyminen eivät tunnu läheskään niin suurilta ongelmilta kun niissä tilanteissa on ollut satoja kertoja aiemmin vapaaehtoisesti.

Vahvuus

Olin poikalapsi 1980-luvulla. Sankareitani oli He-Man, Arnoldin ja Stallonen elokuvahahmot, Marvelin supersankarit ja videopelien päähenkilöt. Kasvoin ihaillen lihaksikkaita ja suurikokoisia mieshahmoja jotka suunnattomilla voimillaan taistelivat vääryyttä vastaan ja tekivät maailmasta parempaa paikkaa.

Lihakset eivät kuitenkaan kasvaneet minulle itselleni osmoosin voimalla, vaan teini-ikäisenä kroppani näytti juuri niin atleettiselta kuin sarjakuvia lukemalla ja peliohjainta rämpyttämällä voi saavuttaa. 

En edelleenkään ole suurikokoinen tai lihaksikas. Vaikka harrastankin liikuntaa nykyään eksponentiaalisesti enemmän kuin lapsuudessani, harjoitteluni ei tähtää lihashypertrofiaan. En haaveile olevani supersankareiden näköinen, sillä käsitykseni siitä mitä on todellinen vahvuus ja voima on muuttunut. Enkä viittaa mihinkään henkiseen voimaan tai luonteen sitkeyteen. Puhun nimenomaan fyysisistä ominaisuuksista ja siitä mitä todellinen ruumiillinen vahvuus on.

Lapsuuteni sankareiden lihaksekas ulkomuoto ei kerro vielä varsinaisesta voimasta mitään. Koko ei kerro kaikkea tehosta, vaikka jokainen joka omaa suuret lihakset, omaa myös voimaa. Siis sellaista voimaa jolla liikutetaan suuria määriä massaa. Mutta todellisessa elämässä suurien kuormien liikuttelu ei kuitenkaan ole se kaikkein tärkein ominaisuus.

Minun elämässäni tärkeää voimaa on se että jaksan kantaa väsähtäneen poikani kaupasta kotiin vaikka takana olisi työpäivä. Minulle vahvuus on sitä että voin siirtää lounaalle lähtöäni tunnilla eteenpäin jos tilanne töissä ei salli syömistä aiemmin. Voin kulkea portaita, voin nukkua vieraalla patjalla, voin kiivetä hakemaan puusta sinne juuttuneen frisbeen. Minulle vahvuutta on se että pärjään arjessani ja että tiedän pärjääväni myös silloin kun maailma heittää kapuloita arjen rattaisiin ja tekee asioista vaikeampia.

Ja sen kaltaisen voiman saavuttamiseksi minä juoksen, kiipeilen, loikin, vääntäydyn vaikeisiin asentoihin, kuljen paljain jaloin, istun lattialla ja nukun ilman tyynyä. Ja toki myös nostan painavaa.

(Voi myös olla tämä kaikki luonnollinen liikkuminen ja ”haluan pärjätä arjessa” -höpinät ovat vain defenssejä mieheltä joka ei koskaan saanut aikaiseksi pumpata itseään lihaksikkaaksi. Mutta mitään en myönnä.)

Maailman paras kuntosali

Kaupungit ovat täynnä kuntosaleja, pelikenttiä ja muita liikuntapaikkoja. Silti ajan puute on monilla ihmisillä syy, tai ainakin tekosyy, siihen että liikkuminen jää vähäiseksi. Aika on resurssi jota on lähes mahdotonta saada lisää  ja meillä työssäkäyvillä ja perhettä omaavilla se on kroonisesti lopussa.

Paras tapa löytää aikaa liikkumiselle on mielestäni integroida liikkumista mahdollisimman paljon jokapäiväiseen elämäämme. Mutta silti tarvitaan erillisiä treenejä. Välillä pitää saada liikkua kovaa ja kunnolla, sekä keskittyä jonkin uuden asian opetteluun, sen sijaan että vain hyötyliikkuisi ja välttelisi tuoleja.

Silloin pitää löytää jokin paikka jossa liikkua. Jokin tila jossa on omaan liikkumiseen tarvittavaa välineistöä tai ympäristö. Ja jossa on hyväksyttyä harrastaa liikkumista. Ja siksi liikunta vie vielä enemmän aikaa. Mutta tarvitseeko liikkumisen tapahtua aina liikkumispaikoilla?

Minulle paras kuntosali löytyy heti oveni ulkopuolelta. Kilometritolkulla teitä, ulkoilureittejä ja polkuja joita juosta, järvi jossa uida ja puita ja kallioita joilla kiipeillä. Leikkipuistoja joissa voi tasapainoilla hiekkalaatikkojen reunoilla ja vetää leukoja keinutelineissä, kiviä ja tukkeja joita nostella. Voin helposti tehdä kokonaisvaltaisen harjoituksen vain astumalla ovestani ulos ja leikkimällä ympäristössäni.

Tiedän että sub-urbaani elinympäristöni omaa paremman tarjonnan kaikelle tekemiselle kuin moni muu paikka. Mutta mahdollisuuksia liikkumiseen löytyy silti myriadeja, odotti ulkona sitten kaupunki, maaseutu, tai jotain siltä väliltä. 

Olemme liian ehdollistuneita harjoittelemaan liikkumista vain sille varatuilla paikoilla. Emme kehtaa harjoitella pihapuissa tai puiston penkeillä. Tai sitten emme uskalla, pelkäämme tekevämme jotain väärin. Emme uskalla leikkiä.

Toisaalta on totta ettei kaikki treeni ulkona onnistu samoin kuin liikuntapaikoilla. Poluilla ja liukkaalla juostessa ei saa revittyä samanlaisia nopeuksia kuin radalla, puunrunkoja nostamalla ei painoa voi lisätä kahden ja puolen kilon intervallein eikä puunoksasta saa samanlaista otetta kuin leuanvetotangosta. Mutta näillä seikoilla ei ole niin suurta merkitystä muille kuin niille jotka harjoittelevat tavoitteellisesti, jotain tiettyä lajia varten. Jos tarkoitus on kilpailla, pitää tietenkin treenata kilpailusuoritusta varten.

Mutta meille tavallisille kuolevaisille olisi hyödyllisempää treenata todellisen maailman kaaoksessa. Kun olosuhteet eivät ole optimoidut, pitää kehon sopeutua toimimaan myös hankalammissa tilanteissa. Ja sitähän liikunnan harjoittamisella haetaan, kykyä toimia kaikenlaisissa tilanteissa mitä elämä heittää eteen.

Avaa ensin mielesi, sitten ovesi. Astu maailmaan ja ala etsiä mahdollisuuksia liikuttaa kehoasi sen lävitse. Unohda häpeä ja leiki rohkeasti, liiku maailman parhaalla kuntosalilla.

Vaivat

Länsimainen lääketiede on hieno asia. Lääketieteen kehitys on tehnyt monista ihmiskuntaa harventaneista infektioista hoidettavia ja monet vammat jotka olisivat ennen vieneet hautaan tai invalidiksi voidaan hätätoimenpiteillä hoitaa. Ja vaikkei kaikkien vaivojen suhteen länsimainen lääketiede olekaan löytänyt parhaita hoitomuotoja, kehitys jatkuu edelleen.

Lääketieteessä on tapana määritellä ja luokitella vaivat. Kaikelle löytyy ICD-luokitus ja diagnoosi. Tämä on tärkeää jotta tutkimiseen ja hoitoon saadaan tarvittavaa rakennetta ja systemaattisuutta, mutta luokittelu on myös muuttanut sitä miten ihmiset käsittävät erilaiset vaivat.

Kaikki vaivat ajatellaan sairauksina. On likinäköä, lättäjalkaa ja huonoa ääreisverenkiertoa. On nivelten jäykistymistä nilkoissa, lonkissa ja olkapäissä, lyhentyneitä lihaksia pohkeissa ja huonoja selkiä. On vilukissoja, huono ryhtisiä ja länkisäärisiä.

Ihmisillä on lukematon määrä erilaisia vaivoja joiden ajatellaan johtuvan jostain niistä kärsivien henkilöiden heikkouksista. Fatalistisesti he hyväksyvät kohtalonsa vajavaisina ihmisinä ja yrittävät etsiä lääketieteeltä ulkoisia tukia, leikkaushoitoja tai lääkityksiä joilla elämänlaatuaan parantaisi. Mutta monesti vaivat eivät ole heikkouksia tai sairauksia. Ne ovat mukautumisia. 

Kaikki elävä tarvitsee energiaa toimiakseen. Joten miljoonien vuosien evoluutio on karsinut pois niitä toimintoja jotka kuluttavat turhaan energiaa. Jos jotkin toiminnot voidaan suorittaa käyttämällä hyväksi normaalia päivittäistä liikettämme, miksi tuhlata siihen arvokkaita kaloreita? Ongelma ei ole meidän heikkoudessamme tai väärin rakentuneissa osissamme, vaan luomassamme elinympäristössä.

Nivelet ovat jäykkiä koska ne ovat vuosia olleet vähällä liikkeellä ja sekin vain kapeilla liikeradoilla. Jalkojemme luontainen holvikaari ei ole tarpeen kävellessämme pehmustetuilla ja tuetuilla jalkineilla tasaisilla alustoilla. Pohjelihakset pidetään lyhentyneinä jatkuvasti kantakorkojen avulla jolloin ne sopeutuvat uuteen normaalipituuteensa. Emme näe kauas koska vietämme päivämme katsellen seiniä muutaman metrin päässä. Kehojemme ei tarvitse säädellä lämpötilaansa kun termostaatti säätää huonelämmön puolestamme. 

Olemme sopeutuneet elämään niissä olosuhteissa joissa elämme. Mutta sopeutumisesta johtuvat muutokset muuttuvat vaivoiksi silloin kun joudumme toimimaan erilaisessa ympäristössä kuin olemme sopeutuneet elämään. Eli kaikkialla missä ihminen ei ole vielä ehtinyt tasoittamaan kulkureittejä, rakentamaan kattoja suojaksi ja asentamaan tuoleja istuttavaksi joka paikkaan. Tai sitten sopeutuminen alkaa vaivaamaan kun täysin toisenlaista elämää varten kehittyneet rakenteemme eivät kestäkään näitä uusia toimintamalleja.

Ongelmia tuottavia sopeutumismalleja on vaikea lääkitä pois tai operoida kuntoon. Ne eivät ole kuten antibiooteilla tuhottavat taudinaiheuttajat tai paikalleen asetettavat murtuneet luut. Kyllä lääketiede niihinkin ratkaisuja pyrkii löytämään, ja välillä joten kuten onnistuukin. Turhan usein ratkaisut kuitenkin lisäävät ongelmia tai siirtävät vaivan toiseen paikkaan. Ulkoinen tukeminen vie viimeisetkin kyvyt kehon rakenteilta toimia oikein ja toimintojen dramaattinen muuttaminen leikkaushoidoin siirtää rasituksen toimintaketjun johonkin muuhun lenkkiin. Helpompaa olisi jos niitä vaivoja ei pääsisi muodostumaan lainkaan.

Opimme olemaan hyviä siinä mitä teemme. Eli olemme mestareita istumaan tuoleilla, kävelemään jalka plantaarifleksiossa ja viettämään aikaa tasaisessa, tyynessä 22 asteen lämmössä. Jotta elämämme luonnottomuuteen sopeutuminen ei aiheuttaisi niin paljoa ongelmia, meidän tulisi mahdollisimman usein muistuttaa kehoamme siitä että sen pitää pystyä enempään kuin mitä päivittäinen ympäristömme vaatii. Pitäisi tukahduttaa halumme mukavuuteen ja kärsiä hieman päivittäin ettei myöhemmin tarvitse kärsiä paljoa.

Rajat

Olen keväiseen tapaani osallistunut polkujuoksukilpailuihin. Talvena juoksukilometrejä kertyi vähänlaisesti ja kisat ovat minulle lähinnä harjoituslenkkeinä. Kilpailutilanne ja muut samalla reitillä juoksevat kisaajat saavat minut puskemaan eteenpäin huomattavasti lujempaa kuin itsenäisesti juoksemalla. Ja vaikkei tasoni ole lähelläkään kärjen juoksijoita, pääsen lähelle omia rajojani.

Viimeisimmän kilpailun reitti kulki harjun päällä, jonne johtavilla portailla oli jokin porukka juoksemassa rapuissa. Yksi treenaajista oli puskenut itsensä rajoille ja niiden yli ja oli joutunut pysähtymään portaiden yläpäähän tyhjentämään mahalaukkuaan. 

Välillä on syytä mennä treenissään rajoille. Välillä pitää puskea niin pitkälle kuin pystyy. Muutoin ei koskaan tiedä missä kohtaa ne todelliset rajat ovat. Useimmiten se todellinen raja ei ole vielä siinä missä se tuntuu olevan. Sen ensimmäisen seinän läpi pääsee vielä, mahdollisesti vielä muutaman sen jälkeenkin. Ja jostain sieltä toiselta puolelta löytyy se todellinen muuri.

Siitä syystä osallistun kilpailuihin. Talven vähäiset juoksut ovat tehneet minusta juoksun suhteen löysän. Omilla lenkeillä on ollut liian helppoa hidastaa kun tuntuu pahalta, liian helppoa kääntyä aikaisemmasta risteyksestä kotiinpäin. Mutta Suomen kesä on täynnä hienoja juoksutapahtumia, ja haluan osallistua edes osaan niistä. Ja haluan pystyä juoksemaan niissä kunnolla. Joten minun täytyy uudelleen löytää rajani, todelliset rajani, jotten hellitä pienten seinämien edessä.

Uskon treenamisen suhteen enemmän maltilla tekemiseen. Aina täysillä tekeminen ei ole järkevää. En halua vain rääkätä kehoani vaan oppia uusia taitoja, ja silloin hermostoa ei voi ajaa loppuun treenin aikana. Teen mieluummin vähän mutta laadulla ja jätän tankkiini sen verran polttoainetta että voin tehdä seuraavana päivänäkin saman treenin jos niikseen tulee. 

Tänään käyn silti vielä kokeilemassa rajojani. Juoksen metsän keskelle minua nopeampien perässä ja pyrin kalibroimaan omat rajani uudelleen. 

Energiapalkki

Videopeleissä, varsinkin vanhemmissa, pelihahmon elinvoimaa kuvataan energiapalkilla. Tämä palkki vähenee aina kun hahmo ottaa osumaa vihollisiltaan ja palkin loppuessa hahmo kuolee. Menetettyä palkkia on mahdollista palauttaa kentistä löytyvillä taikajuomilla, ensiapupakeilla tai erilaisilla ruoka-annoksilla. 

Todellinen maailma ei toimi näin. Haavat eivät parane välittömästi vaikka söisi kuinka monta omenaa, eikä sideharsolla saa lisää jaksamista kesken juoksulenkin. Eikä ihminen pysy yhtä tehokkaasti toimintakykyisenä kuolemankielissä kuin täysissä voimissa ollessaan. Peleissä tämä epärealistisuus on hyväksyttyä, viihdyttäväksi rakennettu pelimekaniikka on tärkeämpää kuin todellisuuden tarkka kuvaus. Ja kaikki ymmärtävät ettei ihminen toimi yhtä yksinkertaisesti kuin pelihahmot.

Silti monet käyttäytyvät kuin heillä olisi videopelimäinen energiapalkki joka vähenee kun rasittaa itseään ja jota voi palauttaa vain lepäämällä. Raskaan työpäivän jälkeen ilta istutaan sohvalla, vaikka työssä ei joutuisikaan rasittamaan ruumistaan hiirikäden rannetta enempää. Liikuntaa ei jaksa harrastaa. Tai oikeastaan jaksaa on väärä verbi. Usein taustalla on pelko siitä että liikunta kuluttaisi energiamme loppuun emmekä pystyisi toimimaan enää seuraavana päivänä. Energian loppumisen pelko estää liikkumisen, ei niinkään todellinen väsymys.

Oikeasti meillä ei ole yhtä energiapalkkia joka vähenee ja palautuu lineaarisesti. Oikeasti kunnon treeni työpäivän päätteeksi saa meidät jaksamaan paremmin. Sohvan nurkkaan käpertyminen sitä vaston vain väsyttää meitä entisestään. 

Toki joskus olemme väsyneitä ruumiillisen rasituksen vuoksi. Ja välillä olemme väsyneitä koska kehomme koittaa kertoa meille jonkin olevan pielessä, ja silloin kehoa pitäisi totella. Mutta jos energiapalkkimme tuntuu aina tyhjältä, ilman ruumiillista rasitustakin, kannattaa muistaa että kehomme myös tottuu siihen mitä sillä tehdään. Sohvan mukavuuteen tottunut vartalo ei halua lähteä liikkumaan. Ja on helppo sekoittaa vastahankaisen kehon viestit väsymykseen.

Monesti ajatusteni ummehtuneisuus on helpottanut lenkkipolulla, orastavat päänsäryt unohtuneet liikkumalla ja aikaisen aamuherätyksen pöhnä kadonnut levytangon kanssa riehuessa. Ideoita kirjoituksiin, perheen kanssa tekemisiin ja elämään on syntynyt hikipisaroiden vanavedessä, treenien aikaan tai niiden jälkeen.

Toivoisin että useampi tajuaisi tämän ja pakottaisi itsensä liikkumaan enemmän, vaikka motivaatio olisikin kateissa. Sillä montaa kertaa ei tarvitse lähteä liikkeelle hampaat irvessä kun huomaa kuinka paljon pirteämmäksi se tekee.

Videopelilogiikan vastaisesti meidän energiapalkkimme täyttyy liikkuen, ei leväten.