Liikuntatunti

En pitänyt koulun liikuntatunneista. Olin hidas ja kömpelö, usein se joka valittiin joukkueeseen viimeisenä. Kuitenkin siitä pojasta kasvoi nykyinen minä, mies jonka päivissä liikkuminen ja liikunta on jatkuvasti läsnä. Liikun paljon, enkä vain sille allokoituina treeniaikoina, pohdin liikkumista ja kirjoitan siitä sekä koetan innostaa muitakin liikkumaan sosiaalisen median ja pitämieni liikkuvuustuntien myötä.

Tämä kehitys on ollut mahdollista, koska koulun liikuntatunnit eivät nimestään huolimatta opettaneet mitään liikunnasta. Opimme pelien sääntöjä, urheilulajien tekniikoita, hikoilimme ja pinnistelimme, mutta liikkumista meille ei opetettu. Lähes joka tunnilla juostiin ainakin jonkin verran, mutta juoksutekniikasta ei puhuttu mitään. Muutaman kerran pääsi punttisalille, mutta laitteiden käyttöä tai nostotekniikoita ei kukaan opettanut. Puhumattakaan vielä tärkeämmistä liikkumistekniikoista, niistä joita teemme päivittäin: kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta ja niistä toisiinsa siirtymisistä.

Meille opetettiin paljon urheilusta ja liikuimme. Mutta jos äidinkielessä opetettaisiin vain runouden tekniikkaa ja kirjoitettaisiin huonoja riimejä, oppisiko kukaan kirjoittamaan tarinoita tai virallisia kirjeitä? Urheilu on vain pieni, erikoistunut osa liikkumista. Edes laajalla lajikirjolla urheilun opettaminen ei ole tehokas tapa opettaa liikkumista, varsinkaan jos tekniikkoihin ei missään vaiheessa kiinnitetä huomiota.

Joskus silloin kun lasten arjessa oli paljon liikettä ja työtä tehtiin ruumiillisesti, urheilun opettaminen koulussa tarjosi lapsille uusia taitoja ja tarpeellisen virkistystauon muiden oppiaineiden välissä. Ja vaikka minunkin lapsuuteni vapaa-ajassa oli paljon leikkiä ulkona ja kavereiden kanssa pelailtuja pihapelejä, koostui merkittävä osa siitä myös television edessä istumisesta, liikuttaen ainoastaan peukaloita Nintendon ohjaimella. Istuimme sentään lattialla. 

Ja minun lapsuuteni jälkeen uusia tapoja viihtyä liikkumatta on tullut tuhottomasti lisää. Hyvin harva, minä mukaan luettuna, liikkuu tarpeeksi. Eikä ratkaisu ole se että pistetään lapset juoksemaan pallon (ja niiden neljän peliä osaavan oppilaan) perässä parina tuntina viikossa. Ihmiset kaipaisivat enemmän keinoja taistella tuolien, kenkien, huonojen asentojen ja tekniikoiden, autojen, tietokoneiden, kännyköiden, sisätilojen ja tasaisten pintojen aiheuttamia ongelmia vastaan. 

Ja helpointa sitä olisi opettaa jo ennen kuin vuosien huonot tavat rikkovat mitään pysyvästi, opettaa lapset liikkumaan alusta alkaen niin hyvin kuin mahdollista ja antaa heille keinot parantaa itse omaa terveyttään liikunnan keinoin.

Omat lapseni eivät vielä ole koulussa, joten en tiedä mikä tilanne nykyään on. Toivottavasti tämä kirjoitus ei ole enää ajankohtainen, toivottavasti koululiikunnassa on herätty todellisuuteen ja tajuttu ettei loputon salibandyn ja koripallon pelaaminen ole sitä koululaisten kehot oikeasti kaipaavat. 

Advertisements

Vanhemman pahin painajainen

Jokainen vanhempi pelkää eniten sitä että omalle lapselle sattuu jotain. Että lapsi loukkaantuu tai sairastuu. Minä koin tämän pelon kun poikani joutui sairaskohtauksen vuoksi tehohoitoon. Hän makasi pienenä ja avuttomana aikuisten sängyssä, koneen hengittäessä hänen puolestaan, kanyyleiden, katetrin ja monitorijohtojen syleilyssä.

Minulle tämä painajainen ei kuitenkaan ollut yhtä kauhea kuin monille muille vanhemmille. Olen koulutukseltani ensihoitaja ja ammatiltani sairaanhoitaja. Yli kymmenen vuoden ajan olen itse laittanut samanlaisia kanyyleita, katetreja ja johtoja toisiin ihmisiin. Ambulanssin tullessa kotiimme tunsin meille saapuneet ensihoitajat. Kun poikani keuhkoihin ujutettiin hengitysletku, tunsin kaikki toimenpiteeseen osallistuneet työntekijät ja se tapahtui huoneessa jossa olen viettänyt enemmän aikaa kuin omassa talossani.

Kun tilanne oli rauhoittunut ja pääsin soittamaan vaimolleni väliaikatietoja, hän kysyi minulta miten minä voin. Vastasin ettei minulla ollut hätää. Eikä ollutkaan, minä olin kotona. Minä olin omassa ympäristössäni ja omieni parissa. Vaikka olinkin siellä muussa roolissa kuin yleensä, koin olevani turvassa ja tiesin että poikani oli hyvissä käsissä.

Koulutukseni ja ammattini vuoksi pelkoni oli varmasti vain desimaaleja siitä mitä se olisi voinut olla. Tiesin ettei tilanne ollut niin vakava kuin miltä se näytti, enkä suotta pelästynyt tehohoitoon päätymistä. Parempaa työsuhde-etua en voi kuvitella.

Silti ambulanssiin istuessani mieleen tulvi kaikki mahdolliset syyt kohtaukselle. Mitä jos pojallani olikin vakava sairaus joka vaatisi vuosien hoidon? Tai jopa parantumaton tila? Mitä jos jokin meneekin pieleen ja hoidon komplikaationa poikani vammautuu pysyvästi tai menehtyy? Näiden ajatusten virta kuitenkin tyrehtyi nopeasti kun ymmärsin lakata murehtimasta asioita jotka eivät olleet tässä ja nyt. Tunnistin huoleni, ymmärsin mistä ne tulevat ja annoin niiden mennä. Kuten olen tuntikausia harjoitellut.

Olen kiitollinen siitä että kaikki meni hyvin. Saamamme hoito oli ensiluokkaista. Poika toipui tilanteesta nopeasti. Olen myös kiitollinen siitä että oman työkokemukseni ja zazen-harjoitteluni avulla tämä painajainen ei ollut läheskään niin pelottava kuin se olisi voinut olla.

Kataklysmi

Tulevaisuus näyttää synkältä: Ilmasto muuttuu, eliölajeja häviää kiihtyvällä tahdilla, ympäristömme myrkyllisyys lisääntyy. Kehittelemme tappajakoneita, ihmisälyn ylittävää tekoälyä ja nanoteknologiaa eikä kukaan osaa ennustaa minne nämä polut lajimme vievät. Osa maapallosta muuttuu elämisen kannalta hankalaksi, joten ihmiset lähtevät etsimään elintilaa muualta, jolloin kulttuurit kohtaavat, mahdollisesti väkivaltaisesti. Työtehtävät automatisoituvat, monia töitä häviää, joten talousjärjestelmän pitää muuttua. Ihmiset kärsivät enenevästi psykiatrisista sairauksista, tuki- ja liikuntaelinvaivoista, syövistä, sydän- ja verisuonitaudeista.

Tuleeko maailmanloppu? Pitääkö valmistautua elämään omillaan? Tehdä itselleen suojia ja hätävarastoja? Vai heittääkö kaiken lekkeriksi, todeta että peli on pelattu, pitää kivaa niin kauan kuin mahdollisuuksia siihen riittää?

En halua olla maailmanlopun saarnaaja. Mutta jotain isoa ja epämiellyttävää on tulossa. Maailmassa on niin paljon pielessä, niin paljon minkä pitää muuttua, että jossain vaiheessa tilanne tulee muuttumaan dramaattisesti. Ehkä se on globaali sota, ehkä se on suunnaton luonnonmullistus, ehkä pandemia. Tai talousjärjestelmän romahdus, tappajarobottien invaasio tai jokin jota emme vielä kykene edes ennustamaan. Todennäköisimmin tuleva kataklysmi koostuu monista pienistä katastrofeista.

Mutta asiat tulevat menemään huonompaan suuntaan ennen kuin ne alkavat paranemaan. Jos ne paranevat.

Kaikesta tästä pessimismistä huolimatta en suostu vellomaan surkeudessa tai luovuttamaan. En ala varastoida ruokaa ja tarvikkeita pommisuojaan, en ala varastoimaan arvometalleja talouden romahdusta silmällä pitäen. En opeta lapsistani sissejä, en vie perhettäni asumaan omavaraisesti eristyksiin.

Elämäni on kaunista nyt. Minulla on kaksi ihanaa lasta, vaimo jota rakastan ja koti jossa voimme elää. On työ jossa koen tekeväni jotain tärkeää, harrastuksia jotka koen mielekkäiksi ja arvokkaiksi. Asun maassa joka kaikesta huolimatta on turvallinen, jossa on vielä paljon luontoa lähellä ja jossa pääosin tehdään asioita omien arvojeni mukaisesti. Välillä lapset ovat raivostuttavia, vaimo nalkuttaa, työ tuntuu raskaalta ja palkka pieneltä, aika loppuu kesken kun pitäisi tehdä yhtä vaikka haluaa toista. Mutta se on elämää, ei se ole täydellistä. Mutta kuitenkin niin kaunista että nautin mieluummin tästä päivästä kuin murehdin huomisen huolia.

Yritän tehdä arjessani ratkaisuja jotka kuormittavat luontoa vähemmän. Yritän opetella taitoja ja tapoja jotka auttavat minua pärjäämään mahdollisissa tulevissa haasteissa. Yritän opettaa lapsilleni samoja taitoja. Ja muutenkin kasvattaa heistä ihmisiä jotka tuottavat ympäristölleen enemmän kuin kuluttavat. Yritän pitää mieleni avoimena, valmiina muuttumaan ja pärjäämään muissakin tilanteissa kuin missä nyt olen.

Haluan muistaa tämän kaiken väliaikaisuuden. Että koska tahansa tämän hetkinen idyllini voi murskautua. Maailma voi muuttua nopeasti, väkivaltaisesti. Ja elämäni siinä mukana. Mutta voin menettää kaiken vaikkei mitään kataklysmia tapahtuisikaan. Jokin arkipäiväinen tragedia voi tehdä minulle saman. Voin sairastua vakavasti, loukkaantua onnettomuudessa tai pilata ihmissuhteeni. Henkilökohtainen maailmani voi loppua vaikkei muu maailma edes huomaisi sitä.

Joten en aio valmistautua hypoteettiseen tulevaisuuteen, positiiviseen tai negatiiviseen. Yritän pitää mieleni ja kehoni valmiina vastaamaan minkälaisiin haasteisiin tahansa. Mutta aion tehdä sen nauttien tästä hetkestä. Nauttien matkasta.