Maitovamma

Joskus kymmenen- tai yksitoistavuotiaana aloin saada vatsakipukohtauksia. Vatsani oli aina ollut herkkä, vauvana koliikkioireideni vuoksi minulta jopa tutkittiin keliakiaa. Gluteenia suolistoni todettiin sietävän, mutta toista ravintoainetta elimistöni ei osannut enää käsitellä. Laktoosia.

Minulla on todettiin laktoosi-intoleranssi. Siirryin käyttämään Hyla-tuotteita ja aloin mainita olevani laktoosivammainen aina silloin kun ruokavaliorajoituksia kyseltiin. Minulla oli vaiva, sairaus, joka rajoitti elämääni ja jonka vuoksi jouduin käyttämään erikoistuotteita ruokanani.

Suhtautumiseni laktoosi-intoleranssiin oli väärä. Se oli suhtautuminen joka minulle annettiin, jota yhteiskunta ja ihmiset ympärilläni viestivät. Esitin sairauden uhrin osaani kuten minun oletettiin. Mutta aikuisena ymmärsin etten ollut uhri eikä laktoosi-intoleranssi ollut sairaus.

Lehmän maito on ravintoa vasikoille. Täysikasvuisen toisen lajin edustajan ei kuulu käyttää sitä ravintonaan. Maito on ravinnerikasta tavaraa josta saa helposti arvokkaita kaloreita ja proteiineja, ei siis ihme että ihminen sitä ravintonaan käyttää. Ja vuosituhansien aikana ruokakulttuuri on rakentunut maitotuotteiden ympärille, varsinkin täällä lännessä. Mutta tästä kaikesta huolimatta maitoa ei ole mikään pakko käyttää ravintonaan. Lähes 300 000 vuotta lajimme selvisi ilman että aikuiset ihmiset käyttivät maitoa ravintonaan.

Laktoosi-intoleranssi on ihmisen normaali ominaisuus. Ne jotka sietävät laktoosia ovat mutatoituneiden yksilöiden jälkeläisiä. Heillä on ylimääräinen ominaisuus joka sallii heille maidon käytön ravintonaan. Ja se ominaisuus on säilynyt, koska siitä on ollut etua evoluutiossa. Mutta se ei ole välttämätön ominaisuus, ei varsinkaan länsimaisessa yltäkylläisyydessä eläville.

Laktoosi-intoleranssi ei ole sairaus tai vamma. Laktoosi-intolerantikot eivät tarvitse lääkitystä tai erikoistuotteita. Meidän ei tarvitse sääliä itseämme ja ihmetellä oman osamme epäreiluutta. Joudumme maksamaan suuremman hinnan, joko rahalla tai epämukavuudella, jos haluamme syödä kaikkea mitä maailmamme meille koittaa tarjota. Meijeriteollisuus ja lääketehtaat kehittelevät vaivaamme helpottavia tuotteita ja myyvät niitä meille hyvällä hinnalla. Voimme elää kuten muutkin, kuten “terveet”, kunhan ostamme oikeita tuotteita tai lääkkeitä.  Tai sitten voimme elää elämäämme ominaisuuteemme sopeutuen, sen sijaan että nielisimme kaiken sen mitä halutaan syöttää.

Kotikissa

Ihmiskunta on kesyttänyt itsensä. Olemme rakentaneet itsellemme keinotekoisen elinympäristön, tehneet teitä, autoja ja taloja jotta säätilat tai maaston muodot eivät hankaloittaisi elämistämme. Syömme keinotekoista ruokaa jonka alkuperää tai tarinaa emme tunne. Olemme kehittäneet työkalumme niin tehokkaiksi että jos niin päätämme, meidän ei tarvitse lainkaan liikkua.

Olemme kuin eläimet eläintarhassa. Keinotekoisessa ympäristössä, syömässä sitä mitä eteemme kannetaan. Kuten eläintarhan apinoiden kiipeilytelineet tai tiikereiden raapimispuut, meilläkin on mahdollisuus harjoittaa lajillemme tyypillistä liikkumista, mutta ne hetket ovat ohikiitäviä ja harvassa.

Häviävän pieni osa ihmiskunnasta on vielä vapaana. Villinä. Mutta näitä metsästäjä-keräilijöitä on aina vain vähemmän. Saattaa olla että jo elinaikanani viimeisetkin villit ihmiset katoavat. Kuolevat sukupuuttoon tai muuttavat elintapansa vastaamaan meidän muiden, kesyihmisten, tapaa elää.

Metsästäjä-keräilijöiden taitojen arvokkuuteen on onneksi herätty, ja ympäri maailmaa löytyy ihmisiä jotka opettelevat hakemaan ruokaansa luonnosta, sytyttämään tulen kitkan avulla tai tekemään työkaluja ja suojia luonnon antimista. Nämä ihmiset tekevät tärkeää työtä säilyttäen ihmiskunnan tärkeimpiä taitoja. Mutta hekin ovat kesyihmisiä. He ovat kuten omistajaltaan karannut lemmikki joka oppii uudelleen elämään luonnossa. Feraaleja. Villiintyneitä.

Itse en ole villiintynyt. En lähelläkään. Mutta ehkä olen kuten kotikissa. Syön keinotekoista ruokaa, ja asun suojassa elementeiltä talon sisällä. Mutta loikin ja leikin sen mitä pystyn rajoitetussa elinympäristössäni. Välillä pääsen pihamaalle, nakertamaan ruohonkorsia. Ja ajamaan takaa perhosia. Vaikka tuskin tietäisin mitä sillä perhosella tekisi, jos sen vahingossa saisi kiinni.

Olen kotikissa, kesytetty, mutta leikin villiä.

Enkä tiedä haluanko ollakaan enempää.