Leikki

Pelkäämme liian paljon epäonnistumista. Pelkäämme ettemme osaa ja että joku muu näkee kun epäonnistumme. Pelkäämme yrittää jotain josta emme tiedä tarkalleen miten se kuuluisi tehdä. Ja pelkäämme tehdä asioita joiden tarkoitusta emme pysty tarkkaan selittämään.

Olemme aikuisina masentavan kykenemättömiä tekemään asioita vain koska niiden tekeminen tuntuu hyvältä ja oikealta. Liikkumisella pitää aina olla jokin järkevä tarkoitus, sen pitää viedä jonnekin tai kehittää kykyjämme. Emme temppuile kehoillamme vain temppuilun ilosta tai kokeile päästä paikasta toiseen epätavallisia reittejä vain nähdäksemme pystymmekö.

Silti teemme paljon asioita vain siksi että ne tuntuvat hyviltä. Asioita jotka kehittävät meitä paljon vähemmän kuin kehoillamme leikkiminen. Katselemme televisiota, luemme kirjoja, pelaamme pelejä ja kuuntelemme musiikkia. Tietyt tavat kuluttaa aikaansa ovat aikuisille hyväksyttävämpää toimintaa kuin leikkiminen, vaikka hyötyä ei näistä toiminnoista ole sen enempää.

Minä leikin. Kokeilen näkemiäni temppuja, luon omia liikeyhdistelmiä ja kuljen ympäristöni halki muitakin kuin niitä ilmiselviä reittejä. Improvisoin ja kokeilen. Kiipeilen kallioilla ja puissa, tasapainoilen puunrungoilla ja loikin esteiden yli. Usein epäonnistun yrityksissäni, kaadun selälleni tai putoan maahan. Ja naurahdan, mietin mikä meni pieleen ja yritän uudelleen.

Se tunne kun saa liikuttaa kehoaan on yksi parhaista kokemuksista. On hienoa osata kulkea läpi maailman omalla voimallaan ja haastaa itsensä tekemään jotain mitä ei ole aiemmin kokeillut. Ja puhdas liikkumisen ilo tekee epäonnistuneet yrityksetkin kokeilemisen arvoisiksi.

En ole immuuni ihmisten ihmettelylle. Naamioin leikkihetkeni usein treenien yhteyteen lämmittelyiksi ja jäähdyttelyiksi tai poikkean polulta vain syvällä metsässä, piilossa toisten katseilta. Joskus käytän lapsiani savuverhona. Toisten aikuisten kummastelevat katseet, tai oikeastaan oma kuvitelmani näistä katseista, lannistaa liian usein omat leikkihaluni.

Tavoitteenani on unohtaa useammin muut ja leikkiä silloin kun leikityttää. Olla rohkeammin sitä mitä haluan olla. Ja mitä haluaisin muidenkin olevan.

Suositukset

Internet on tuonut elämäämme runsaasti suosituksia. Käyttämämme sosiaalinen media, hakukoneet, nettikaupat ja suoratoistopalvelut tarkkailevat mitä teemme ja algoritmit yrittävät löytää tuotteita tai palveluita jotka saattaisivat kiinnostaa meitä. Facebookin reunukset täyttyvät sivuhistoriamme mukaan valikoituneista mainoksista, kirjakauppa ehdottelee viimeksi tilaamamme kirjan kaltaisia teoksia ja Netflix haluaa meidän katsovan muutkin elokuvat joissa edellisen päätähti esiintyy.

Toimivatko nämä mainokset? Haluavatko ihmiset oikeasti sitä mitä algoritmit päättelevät heidän haluavan? Onko tämänkaltainen markkinointi yrityksille turha rahareikä, vai olenko minä erilainen?

En minä halua katsoa aina samojen naamojen tähdittämiä elokuvia. Enkä edes saman ohjaajan ohjaamia. Luen paljon, mutta harvoin montaa kirjaa samalta tekijältä. Vaikka olenkin hiljattain googlannut e-kirjan lukulaitteita, ei se Facebookin reunamainos halvasta Kindlestä saa minua unohtamaan mihin malliin tiedonhakuni perusteella päädyin.

Jos kirja on mielestäni hyvä, se kyseinen kirja on hyvä. En pitänyt kirjasta koska se oli tiettyä genreä. En pitänyt kirjasta vain koska sen kirjoittaja oli niin hyvä. Kirja oli mielestäni hyvä koska sen aihepiiri oli kiinnostava, kirjoitus hyvää ja, jos puhutaan fiktiosta, juoni ja henkilöhahmot olivat vetoavia. Mikään ei takaa että nämä kaikki osa-alueet löytyvät saman tekijän muista teoksista.

Myönnän että hyvän kirjan tai elokuvan jälkeen haluaa lisää sitä samaa. Haluan kokea ne samat jännityksen tunteet, ahaa-elämykset tai naurut uudelleen. Uusi lukukerta tai katselu ei kirvoita niitä samoja tuntemuksia enää toistamiseen. Joten haluaisin lukea tai katsoa jotain samankaltaista jotta kokisin niitä tunteita.

Mutta en voi koskaan kokea sitä samaa. Ne elämykset olivat joka tapauksessa ainutkertaisia. Algoritmit voivat löytää teoksen jossa on samoja piirteitä kuin siinä joka sai aikaan vahvoja elämyksiä, mutta niitä elämyksiä en voi saada uudelleen. Kokemusten muisto saattaa herätä samankaltaisen teoksen parissa, mutta se on valju varjo niistä alkuperäisistä elämyksistä.

Oikeastaan samankaltaisuus varmistaa etten voi saada samanlaisia kokemuksia. Parhaat elämykset tulevat yllätyksistä, niistä asioista jotka esitetään uudesta perspektiivistä ja itselle uudenlaisista tavoista ajatella. Ja niitä löydän vain jo koluamieni lokeroiden ulkopuolelta.

Minä haluan löytää uutta. Haluan lukea erilaisia kirjoja ja katsoa erilaisia elokuvia. Haluan kokea uusia elämyksiä ja saada uusia silmiä avaavia kokemuksia. Koska niitä aikaisempia kokemuksia en kuitenkaan saa enää takaisin, enkä koskaan koe niitä uudelleen. Mutta voin kokea jotain yhtä hienoa kunhan vain jatkan uuden etsimistä enkä märehdi vanhojen asioiden parissa.

Urheilu

Liikkuminen ja liikunta ovat minulle tärkeitä asioita. Ja koska olen miespuoleinen ja mieltymykseni liikuntaan tulee helposti esille, minun oletetaan usein seuraavan urheilua. Minulta kysellään päivänpolttavan pelin tuloksista tai yritetään saada analysoimaan jonkun urheilijan suoritusta. Yleensä joudun vastaamaan ettei minulla ole mitään tietoa asiasta.

En ole penkkiurheilija. Mikään suosituimmista lajeista ei kiinnosta minua. Eivätkä edes ne minua kiinnostavat lajit saa minua liimaantumaan tuntikausiksi niitä seuraamaan. En pidä urheilun seuraamista erityisen kiinnostavan toimintana. Tottakai on hienoa katsella huippuunsa harjoitettujen yksilöiden suorittamista ja miettiä miksi tekniikat ovat muodostuneet sellaisiksi kuin ovat. Mutta tuntien uhraaminen pelien tai kisojen seuraamiselle ei innosta. Vapaaottelua seurasin joskus aktiivisesti, mutta lasten myötä vähentyneen vapaa-ajan myötä se harrastuneisuus sai jäädä.

Syynä on kaiketi se että olen myöhäisherännäinen liikunnan suhteen. En ollut hyvä liikunnassa kouluaikana. Liikuntatuntien pallopelijoukkueisiin minut valittiin viimeisten joukossa. 1990-luvun koululiikunta koostui lähinnä niistä pallopeleistä joita iso osa ikätovereista pelasi vapaa-ajallaan, joten onnistumisen kokemukset jäivät osaltani vähälle noiden tuntien aikana. Liikunnan ja sen ilon teini-ikäisenä löysin vasta teini-ikäisenä, omin avuin. Treenailin itsekseni, juoksin ja löin nyrkkeilysäkkiä. Sitten löysin capoeiran, kamppailu-urheilun, kahvakuulan ja paljasjalkajuoksun ja tajusin pitäväni liikkumisesta enemmän kuin yhdestäkään urheilulajista.

Lajitaustani on siis täynnä omituisia marginaalilajeja, eikä mikään niistä ole koskaan kiinnostanut niin kauaa että olisin koskaan saavuttanut mitään kummoista tasoa. En myöskään ole järin kilpailuhenkinen, joten kisoihin osallistuminen ei ole koskaan ollut tärkein motivaattori. Television ja lähiareenojen urheilutarjonta koostuu lajeista joista en pidä, lajeja joissa olen lähinnä kokenut parempien jalkoihin jäämistä kouluaikoina. Eikä kilpailemisesta minulla ei ole mitään käsitystä. Samastumispintaa urheiluun on siis vähän.

Utopiassani ammattiurheilua ei olisi olemassakaan. Mielestäni maailman resursseja hukataan liikaa koko massiivisen urheilukoneiston pyörittämiseen ja ihmisten huomio keskittyy epäsuhtaisen paljon urheiluun, ottaen huomioon kuin tärkeää se kaikki oikeasti on. Utopiassani ihmiset liikkuisivat omaksi ilokseen, ilman että nuoret miljonäärit näyttävät esimerkkiä ja antavat raaka-aineita haaveisiin. Utopiassani ihmiset puskisivat ihmiskehon rajoja pidemmälle vaikkei se antaisikaan heille loputonta mainetta ja kunniaa.

Mutta ei maailma toimi kuten minä haluaisin. Ehkä se esimerkki ja mahdollisuus leveästä elämästä on se mitä tarvitaan että ihmiset liikkuvat. Ehkä altruistinen ihmiskunnan parantaminen ei ole riittävä syy rikkoa itseään jotta näkisi mitä kaikkea ihmiskeho kykenee tekemään. Kuinka monta potentiaalista jenginuorta on pelastanut väkivaltaiselta elämältä kyky luoda ura jonkun lajin parissa? Kuinka suuria tunteita, niin henkilökohtaisia kuin koko kansakunnan yhteisiä, ihmiset ovat urheilun ansiosta kokeneet? Kuinka moni on saanut kipinän alkaa liikkumaan kun on nähnyt urheilijoiden upeita suorituksia?

En minä ammattiurheilua lopettaisi vaikka siihen pystyisin. Mutta en panisi pahakseni jos urheilun pöhöttyneimpiä palkkiota supistettaisiin.

Enkä edelläänkään tule tietämään miten Suomen pelissä kävi.

Kupla

Näin sattumalta ostos-televisiossa kuntoilulaitteen mainoksen. Kyseisen laitteen luvattiin mahdollistavan painonpudotus ja tiukkojen vatsalihasten hankkiminen vähäisellä treenimäärällä. Tämä todistettiin näyttämällä kuinka paljon vatsalihakset tuottivat lämpöä laitteella harjoiteltaessa. Ja kaiken luvattiin tapahtuvan mukavasti istuen.

Minulle mainoksessa oli monia punaisia lippuja. Lyhytaikainen harjoittelu ei pelasta terveyttä jos koko muu elämä on liikkumatonta. Sixpack ei vielä takaa toimintakykyä vaikka seksikkäältä näyttääkin. Lämmöntuotto harjoitellessa kertoo kyllä lihasten aktivaatiosta, mutta se ei vielä takaa että lihakset kehittyvät siinä mihinkään. Ja varsinkaan se ei kerro siitä että harjoitellessa oppisi uusia taitoja. Ja pahin kirosana oli mukavuus: mukavasti istuminen on se syy miksi meidän tarvitsee liikkua, ei ratkaisu siihen.

Mutta enemmän jäin pohtimaan sitä olenko itse kuplassa? Onko omat mieltymykseni koko kehoa kuormittavaan harjoitteluun ja oikeasti käyttökelpoisten taitojen opetteluun niin erilaisia kuin valtaosalla. Olenko itse altistanut itseni jo niin kauan toiminnalliselle harjoittelulle, kahvakuulalle, paljasjalkailulle, Joelle, Idolle, Erwanille ja Katylle etten ymmärrä ettei suurin osa ihmisistä katso mainosta samoin kuin minä. Että suurimmalle osalle ihmisistä lupaukset kuluvista kaloreista ja tiukkenevasta vatsasta mukavasti istuen on vetoava ajatus.

Olenko minä liian syvällä kuplassani, vai oliko tuo mainos tehty vanhentuneilla ideoilla?

Introvertti

Hei olen Jarski ja olen introvertti.

Minulta on kestänyt aivan liian pitkään hyväksyä tämä piirre itsessäni. Muistan että aikanaan lukion psykologiassa oli puhetta intro- ja ekstroverteistä, ja jo tuolloin ymmärsin olevani luonteeltani introvertti. Mutta siitä oli pitkä tie asian hyväksymiseen.

Liian pitkään on kulunut niin että olen pitänyt itseäni ujona tai syrjäänvetäytyvänä. Hiljaisena ja hitaasti lämpiävänä. Ihmisvihaisena ja sosiaalisia tilanteita pelkäävänä. En väitä että nämä määritelmät olisivat välttämättä vääriä. Mutta niissä on negatiivinen sävy. Ne kuulostavat joltain josta pitäisi päästä eroon. Ja aina välillä olen miettinyt pitäisikö ottaa itseään niskasta kiinni, pakottaa itsensä sosiaalisemmaksi ja heittää itseään enemmän sosiaalisiin tilanteisiin. Jauhaa small talkia ja kysellä merkityksettömyyksiä kaikilta vastaantulevilta.

Ekstroverttiys saa helposti suuremman arvon yhteiskunnassa. Opetamme lapsillemme että pitää olla avoin, sosiaalinen ja rohkea. Osaksi se tapahtuu suoraan, mutta usein myös huomaamatta. Tarinoiden sankarit ovat usein ekstroverttejä, koulu kannustaa olemaan aktiivinen tunneilla, sosiaalisuuteen kannustetaan kun opastetaan toimimaan työhaastatteluissa, treffeillä tai osana ryhmiä.

Eikä sekään täysin väärin ole. Maailmassa on helpompi toimia silloin kun uskaltaa olla sosiaalinen, koska on hyvin hankala selvitä elämässä täysin yksin. Teknologinen kehitys ja modernit palvelut mahdollistavat monien päivittäisten asioiden tekemisen kotinsa suojasta, mutta jossain vaiheessa elämää muiden ihmisten kanssa pitää pystyä toimimaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kaikkien pitäisi olla ulospäinsuuntautuvia kaiken aikaa, eikä varsinkaan sitä että jokaisen introvertin pitäisi pakottaa itsensä ekstrovertiksi.

Olen ymmärtänyt että introverttiyteni ei tarvitse tarkoittaa sitä että olen ujo tai hiljainen. Sen ei tarvitse tarkoittaa että vihaan muita ihmisiä. Ainakaan kaiken aikaa. Se tarkoittaa ennen kaikkea sitä miten sosiaaliset tilanteet vaikuttavat jaksamiseeni.

Sosiaaliset tilanteet ovat väsyttäviä. Ne ovat riippakiviä. Ne vievät minulta enemmän energiaa kuin antavat. Tämä ei tarkoita sitä ettenkö koskaan haluaisi päätyä sosiaalisiin tilanteisiin, tai että haluaisin elää erakkona luolassa. Mutta se tarkoittaa sitä että tarvitsen niitä yksinäisiä hetkiä, tarvitsen aikaa vain keskenäni. Minun tarvitsee välillä saada olla yksin. Ruokatunnilla. Matkustaessa. Aamun tunteina kun muut vielä nukkuvat.

Tarvitsen niitä hetkiä kun minun ei tarvitse leikkiä kiinnostunutta toisten asioista tai yrittää keksiä aiheita keskusteluun. Minun tarvitsee saada aikaa olla vain itseni kanssa ja rauhaa jäsentää ajatuksiani. Ja kun ymmärrän tarpeeni yksinäisyydelle, minun ei tarvitse hävetä tai tuntea syyllisyyttä eristäytymisestäni. Kun saan olla itsekseni, jaksan taas olla sosiaalinen, jaksan kiinnostua ihan oikeasti toisten ihmisten asioista ja keskustelut jatkuvat ilman pakottamista.

Lattialla istuminen

Liikkuminen on parhaita tapoja pitää terveydestään huolta. Tai oikeastaan asia on päinvastoin, liikkumattomuus on suurimpia terveytemme uhkia. Kun puhun liikkumisesta, en kuitenkaan tarkoita vain liikuntaa. En tarkoita vain että meidän tulisi treenata säännöllisesti ja monipuolisesti, vaikka se onkin tärkeää. Meidän pitäisi liikkua enemmän myös silloin kun emme treenaa. Ja meidän pitäisi liikkua myös muilla kuin niillä ilmiselvillä osillamme.

Ihminen on ollut hyvä tekemään elämästään mukavampaa. Käytännössä tämä mukavuus tarkoittaa liikkumisen, varsinkin pienten liikkeiden, vähentymistä. Ruokaa ei tarvitse itse etsiä, kerätä, pilkkoa tai edes kypsentää, työkalut toimivat ulkoisella energialla lihasvoiman sijaan ja kulkeminen voidaan hoitaa moottoroidusti. Jalkateriemme ei tarvitse joustaa kun kenkämme tekevät sen niiden puolesta eikä kehomme joudu säätelemään lämpötilaansa tasalämpöisissä huoneissamme. Ja kaikki on niin ergonomista ettei mitään askareita tarvitse tehdä epätavallisissa asennoissa.

Ja valitettavan usein se tavallinen asento on istuma-asento. Joten päädymme syömään, matkustamaan, työskentelemään ja rentoutumaan lähes identtisessä asennossa. Väittävät että istuminen tappaa, mutta oikeastaan se tappaja on samassa asennossa pysyttely, siitä huolimatta mikä se asento on. Luomassamme maailmassa se asento sattuu olemaan istuma-asento.

Oma ratkaisuni istumisen vähentämiseksi on ollut siirtyä istumaan lattialla. Kotona välttelen tuoleissa istumista. Perheen kesken aterioimme pöydän ääressä ja lasten nukahtamista odottaessa löhöämme usein vaimon kanssa sohvalla. Mutta itsekseni syödessä tai telkkaria katsoessa ja lasten kanssa touhutessa siirryn lattialle. Tätä kirjoittamistakin harrastan lattialla istuen.

Se on ollut loistava keino säilyttää jalkojen, etenkin lonkkien liikkuvuus. Lattialla on mahdotonta löytää asentoa jossa olisi mukavaa olla pitkään, joten asentoa tulee vaihdettua usein. Istun eriasteisissa lootusasennoissa, seizassa tai jalat suorana edessäni. Välillä olen ”pieni merenneito” -asennoissa tai syväkyykkyilen.

Lattialla istuminen on asentojen vaihtamisen vuoksi dynaamisempaa ja selkänojan puuttuminen pakottaa aktivoimaan keskivartaloa. Lisäksi lattialla ollessa tulee helpommin innostuttua venyttelemään tai tekemään pieniä kehonpainoiluja. Lisäksi lattialla istuminen pakottaa nousemaan ylös lattialta useita kertoja päivässä, joka on äärimmäisen tärkeä taito jokaiselle ihmiselle.

Helpoin keino lisätä liikettä elämäänsä on ujuttaa sitä normaaliin arkeen. Uudet tavat tehdä jokapäiväisiä asioita eivät syö arvokasta aikaamme tai kuluta rahojamme. On helpompaa parantaa liikkuvuuttaan ja lisätä aktiivisuuttaan vaihtamalla sohva lattiaan kuin yrittää tunkea kiireisiin päiviinsä lisää treenikertoja.

Terveydestä heikkona

Länsimainen ruokavaliomme on rikki. Ainakin jos uskoo terveydestä kiinnostuneiden eritasoisten asiantuntijoiden julkaisuja. Ravintomme on täynnä haitallisia aineita, niin ruokateollisuutemme sinne prosessien eri vaiheissa laittamia kuin lähtökohtaisesti ravinnoksi sopimattomista lähteistä peräisin olevia. Gluteeni sotkee suolen toimintamme, sokeri pitää yllä tulehdusta, hyönteismyrkyt aiheuttavat syöpää ja väärä suhde rasvahapoissa sotkee hormonimme.

En yritä kiistää mitään tästä. Minua viisaammat ihmiset ovat asioita tutkineet ja minua paremmin oman kehonsa tuntevat todenneet vaikutukset itsessään. Osa ravintogurujen pelotteluista on varmasti virheellisiä tai ainakin ylilyötyjä, mutta varmasti joukossa on myös todellisia huolenaiheita. Eikä ole virheellistä väittää että pitkälle prosessoituihin viljoihin ja tehdasmaisesti tuotettuun lihaan perustuva normaali ruokavaliomme on kaukana terveydellemme optimaalisesta ruokavaliosta. Lisäksi se kuormittaa ympäristöämme aivan liikaa jotta voisimme jatkaa kulkemallamme tiellä kovin pitkään.

Mutta silti minusta tuntuu omituiselta että terveydestään kiinnostuneet ihmiset kehittelevät niin monimutkaisia ja ehdottomia rajoituksia omaan ruokavalioonsa. Se on omituista, koska liiallisella rajoittamisella hukkaa helposti näköpiiristään terveyden todellisen merkityksen.

Mitä on terveys? Onko se sitä ettei koskaan sairastu mihinkään? Tai että saa parannettua ennätyksiään? Onko se vanhuus ilman kroonisia sairauksia? Onko se optimaalista ravintoa ja kehon toiminnan hakkerointia?

Terveys tätä kaikkea ja paljon muuta. Mutta ennen kaikkea se on toimintakykyä. Se on kykyä pystyä elämään, tänään ja huomenna, tilanteessa kuin tilanteessa. Ja koska emme tiedä mitä kaikkia haasteita elämä eteemme heittää huomenna, pitää toimintakykymme olla joustavaa ja monipuolista.

Hyvä fyysinen kunto auttaa. Vastustuskyky myös. Kaikki se optimointi ruokavalion suhteen helpottaa selviämään erilaisissa tilanteissa.

Mutta entä sitten kun pieni rippunen vahingossa syötyä gluteenia sotkee koko suolen toiminnan? Entä sitten kun tarkkaan mietitty ruokailurytmi ei toteudukaan kun elämä yllättää? Entä jos löytää itsensä nälkäisenä ympärillään ruokia jotka kaikaisevat ketoosin? Jos terveyden tavoittelu tulee toimintakyvyn tielle, onko se enää järkevää?

Ymmärrän kyllä ettei maailma muutu ellei sitä muuta. Jos haluaa maailman ruokavalion paranevan, pitää vaatia sitä parempaa ruokaa ravintoloilta, kaupoilta ja kahviloilta ja äänestää rahoillaan omien periaatteidensa mukaisesti. Mutta pitää myös hyväksyä se että maailma on se mikä se on. Ja jotta olisi toimintakykyinen oikeasti, pitää olla toimintakykyinen tässä maailmassa, ei omassa utopiassaan.

Paras ratkaisu on, kuten aina, jossain keskellä. Emme voi vain tyytyä siihen soopaan mitä meille syötetään, muttemme voi tehdä itsestämme terveyden nimissä niin heikkoja ettemme kykene elämään maailmamme tavoilla.