Lihasta vai taitoja

Käyn epäsäännöllisesti, mutta tasaisen varmasti kuntosalilla. Salitreenini koostuu lähinnä levytangolla tehtävistä painonnosto- ja voimanostoliikkeistä. Oikeastaan en siis salia tarvitsisi, leytanko ja vaatimaton kasa painoja riittäisi. Mutta koska työmaallani on edullinen kuntosali, hoidan voimaharjoitteluni mieluummin siellä kuin varastoin kotiini tilaa vieviä välineitä.

Maustan treenejäni salilta löytyvillä voimistelurenkailla, leuanvetotangolla,  tasapainolaudalla ja hyppyboksilla. Mutta kaikki ne koneet ja taljat jäävät minulta käyttämättä.

Kuntosalit on täytetty koneilla jotka ohjaajat meitä liikuttamaan kuormaa tarkkaan rajattuja liikeratoja pitkin. Enkä halua niitä liikaa ruoskia, kyllä niillä paikkansa on. Ne ohjaavat tekemään liikkeitä turvallisia ratoja myöten ja helpottavat isoloimaan liikkeen juuri tietyille lihaksille. Niillä saa kohdennettua treeninsä sinne minne haluaa, voi pitää tänään ojentajapäivän ja tehdä lähentäjät eri kerralla. Ja kun tavoitteena on saada lihaksiin kokoa ja näköä se on järkevää.

Mutta minä en halua mennä salilla harjoittamaan lihaksiani. Minä en halua treenata hauiksiani tai etureisiäni. Minä haluan oppia tekemään. Haluan oppia nostamaan taakkaa maasta ja siitä edelleen rinnalle ja jopa pääni yläpuolelle. Haluan oppia vetämään kehoni tangon päälle ja kannatella painoani käsivarsillani. Haluan saada voimaa ja taitoa nostaa painavaa, koska elämä heittää välillä eteen tilanteita joissa raskas kuorma täytyy saada liikkeelle. Ja silloin minun ei ole järkeä yrittää liikuttaa kuormaa vain hauiksiani supistamalla, vaan käyttää koko kehon voimaa työn suoritukseen. Oikeassa elämässä yksittäisten lihasten voimalla on harvoin merkitystä.

Siksi nostan mieluummin vapaata painoa, vaikka en silloin uskalla nostaa yhtä suurta taakkaaa kuin telineen tukemana. Siksi en käytä liinoja helpottamaan otettani, koska jos en jaksa pitää kiinni pelkillä sormillani en oikeasti pysty nostamaan kuormaa. Siksi en mieti ”mihin tämä liike ottaa” vaan ”missä tilanteessa tarvitsen tällaista tekniikkaa”. Haluan harjoitella tavoilla jotka haastavat muutakin kuin vain muutamaa lihasta. Haluan opettaa kehoni eri osat toimimaan yhdessä jotta saisin mahdollisimman paljon tehoa irti silloin kuin sitä tarvitsee. Ja haluan kehittää myös niitä pieniä, liikettä tukevia juttuja: liikkumisen mahdollistavia sidekudoksia ja tasapainoa tukevia pikkulihaksia.

Olisin varmasti isompi ja kauniimpi jos pumppaisin isoloituja liikkeitä koneilla. Mutta en, varsinkaan tässä vaiheessa elämää, osaa antaa ulkomuodolleni suurempaa arvoa kuin toimintakyvylleni. Joten harjoittelen mieluummin taitoja, ulkomuotoni tulkoon perässä.

Liikaa

Kuinka moni länsimainen ongelma johtuu siitä että meillä on liikaa? Meillä on tarjolla liikaa liian energiatiheää ruokaa. Meillä on liikaa liian helppoja tapoja liikkua paikasta toiseen ja suorittaa askareita. Meillä on liikaa aikaa kuluttaa liian monen ajanvietetavan kanssa. Meillä on liikaa lääkkeitä ongelmiin jotka eivät välttämättä vaatisi lääkkeitä. Meillä on liikaa kontrollia elinympäristöjemme olosuhteisiin. Liikaa tavaraa. Ja liikaa viestejä joilla pyritään saamaan meidät haluamaan lisää tavaraa.

Joten lihomme, laiskistumme, sairastumme. Tylsistymme viihteen keskellä, jämähdämme seuraamaan ohjelmia joita emme oikeasti halua katsoa tai selaamaan sosiaalisen median loputonta uutisseinää. Ravintomme ja ajanvietteemme koostuu sisällöttömästä hötöstä. Kotimme ovat täynnä tavaraa, mutta silti joka näyttö ja äänilähde kertoo meille ettei meillä ole tarpeeksi. Joten ahdistumme ja masennumme.

Mutta siihen että ongelmamme johtuvat liiasta pitäisi suhtautua positiivisesti.  Koska näin voimme itse ratkaista ongelmiamme. Voimme itse päättää kuinka paljon liikaa siedämme. Voimme itse päättää syödä ravinteikkaampaa ruokaa ja kuluttaa aikaamme sisältörikkaampien ajanvietteiden kanssa. Voimme itse päättää liikkua ja tehdä askareita oman kehomme voimin. Voimme itse päättää mitä tavaraa tuomme elämäämme ja mitä viestejä uskomme.

Liian vähästä olisi hankala saada tarpeeksi. Mutta kun meillä on liikaa, onnemme on oman kontrollimme varassa.

Meditaatio

Istun jalat ristissä lattialla. En ole ainakaan viiteen minuuttiin tuntenut jalkojani, joten paikallaan istumista on jäljellä noin vartin verran. Tuijotan edessäni olevaa tyhjää seinää ja yritän keskittyä hetkeen.

Ajatukset harhailevat kuitenkin tulevaan. Siihen kuinka kohta kello soi ja vapauttaa minut tästä istumisesta. Vaikkakin vain hetkeksi, neljänkymmenen minuutin istumissessioita on vielä kolme edessä. Hengitän syvään ja keskityn hengitykseeni, unohdan tulevaisuuden.

Meditoin. Noin neljästi vuodessa käytän työpäivän verran näihin pidempiin rupeamiin. Tärkein harjoitus on kuitenkin päivittäinen istuminen. Riippuen päivien ohjelmasta, meditaatio kestää viidestä minuutista puoleen tuntiin. Yleensä meditointiaika on kaksikymmentä minuuttia. Joskus harjoituksia jää välistä kiireisen päiväohjelman vuoksi. Joskus laiskuuden takia.

Mikä saa lapsiperheen, työn ja omakotitalon luomassa kiireessä elävän miehen istumaan jalat solmussa tuijottaen seinää? Mitä hyötyä voi olla siitä että kirjaimellisesti katsoo maalin kuivumista?

Aloin meditoida luettuani Brad Warnerin Hardcore Zen -kirjan. Tai vaati aloittaminen parikin lukemiskertaa. Mutta aloin meditoida kokeeksi, nähdäkseni miltä se tuntuu. Ja se tuntui siltä mitä voisi olettaakin. Tylsältä.

Mutta jatkoin. Epäsäännöllisen säännöllisesti, pidentäen pikkuhiljaa istumisaikaa. Ja huomasin pienen pieniä etuja. Minun oli helpompi olla kärsivällinen, minun oli helpompi sietää elämän epäkohtia ja pystyin paremmin suhtautumaan ajatuksiini vain ajatuksina. Varsinkin huomasin kuinka kärsivällisyys ja rauhallisuus alkoivat vähentyä kun edellisestä meditaatiosta vierähti useampi päivä. Joten jatkoin ja pyrin tekemään harjoitukseni säännöllisemmin ja säännöllisemmin.

En ole kokenut suurta valaistumista tai saanut arvokkaita ideoita istuessani. En ole täydellisen rauhallinen zenmestari. Hermostun edelleen vastoinkäymisistä, suutun lapsilleni ja huomaan liian usein tekeväni päätöksiä egoni ehdoilla. Istuminen on suurimmaksi osaksi tylsää, joskus myös kivuliasta. Tai sitten taistelen unta vastaan. Ja usein huomaan olevani pitkällä jossain ajatusketjussa ennen kuin muistan että nyt piti antaa niiden ajatusten mennä eikä jäädä märehtimään niitä.

Mutta jatkan harjoittelua. Dan Harris kuvaa meditoinnin tekevän hänestä kymmenen prosenttia onnellisemman. Varastan mieluusti tämän kuvauksen. En meditoi valaistumisen toivossa, en ollakseni parempi kuin muut. Meditoin koska se tekee minusta kymmenisen prosenttia onnellisemman.

Se tekee minusta kymmenen prosenttia paremman minän.

Valokuvat

Olen kasvanut aikuisuuteen aikana jolloin valokuvat otettiin vielä filmille ja käytiin kehittämässä kuviksi valokuvaliikkeessä. Silloin se kaikki tuntui liian työläältä, enkä jaksanut kiinnostua valokuvauksesta.

Mutta sitten tuli digitaalikuvaus ja halvat pokkarikamerat. Kuvia saattoi napsia satamäärin, eikä kovalevylle kuvien säästäminen maksanut mitään. Kuvia pystyi ottamaan kymmenittäin samasta tilanteesta ja säästämään vaikka kaikki, myös ne heilahtaneet ja huonosti tarkennetut otokset.

Joten otin kuvia. Paljon. Kannoin kameraani mukanani ja räpsin kuvia kaikesta etäisestikin kiinnostavasta.

Nyt ne kuvat makaavat ulkoisen kovalevyni syövereissä. Tietokone on vaihtunut pariin otteeseen, samoin koti. Mutta siellä ne makaavat, koskemattomina, katsomattomina.

Ihmiset antavat hirveästi arvoa valokuvilleen. Niitä varjellaan, säilötään, kuljetellaan vanhasta kodista uuteen ja pidetään mahdottoman tärkeinä.

Ja ovathan ne yleensä ainutlaatuisia. Harvinaisia jäänteitä menneistä hienoista hetkistä ja onnen ajoista. Ne ovat pieniä kimpaleita menneisyydestä. Ja ainutlaatuisuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan arvokkaita.

Oma suhteeni valokuviin on muuttunut vuosien saatossa. En osaa enää pitää niitä samanlaisessa arvossa kuin ennen, samanlaisessa arvossa kuin muut tuntuvat niitä pitävän. En pelastaisi kovalevyäni tulipalosta.

Se hetki jonka kuva on kaapannut on ollut ja mennyt. Valokuvaan on tallennettu pieni kappale siitä hetkestä, ja se kuva voi saada minut muistamaan sen hetken. Mutta muistonikaan ei ole se hetki. Muistoni ovat omien tuntemuksieni muuttamia, kaikkien sitä seuranneiden sattumusten saastuttamaa. En muista hetkeä, muistan mitä mieleni haluaa hetkestä muistaa. Eikä valokuva muuta sitä.

Mutta vielä tärkeämpää on se mitä menetän kun kaivan kameran esiin. Miten keskittymiseni siirtyy todellisesta maailmasta kameraani tai puhelimeeni. Ja miten kaunis tai kiinnostava tilanne muuttuu epätoivoiseksi yritykseksi saada se paras, kaiken kertova kuva tilanteesta. En halua käyttää niitä hetkiä kun Jotain Tapahtuu katsoen sitä tapahtumaa kamerani näytöltä, vaan haluan kokea sen hetken itse, juuri nyt.

Saatan ottaa silloin tällöin kuvia, tai jopa videopätkän puhelimellani, mutta silloin yleensä sillä kuvalla on tarkoitus. Haluan näyttää sen jollekin tai lähettää sen eteenpäin. Ja kun kuva on tarkoituksensa täyttänyt poistan kuvan puhelimeni muistista.

En suinkaan ole immuuni sille pelolle jonka kuvien poistaminen aiheuttaa. Tunnen huolen siitä että saatan unohtaa kuvan säilömän hetken jos poistan kuvan, että en välttämättä enää myöhemmin muista sitä iloa jonka kuvan ottaessani tunnen.

Mutta siitä huolimatta minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Oikeasti se hetki on jo poissa. Mikään määrä kuvia tai edes video ei vie minua takaisin niihin hetkiin. Kaikki tapahtuu nyt ja sitä mitä tapahtui aiemmin ei ole enää olemassa. Siitä pitää päästää irti.

Kaikesta valokuvien tuomista positiivisista asioista huolimatta ne antavat meille mahdollisuuden takertua menneeseen. Ne tarjoavat helpon tavan palata eilisiin iloihin. Mutta se on väärä suunta. Elämä tapahtuu nyt.

Kotikissa

Ihmiskunta on kesyttänyt itsensä. Olemme rakentaneet itsellemme keinotekoisen elinympäristön, tehneet teitä, autoja ja taloja jotta säätilat tai maaston muodot eivät hankaloittaisi elämistämme. Syömme keinotekoista ruokaa jonka alkuperää tai tarinaa emme tunne. Olemme kehittäneet työkalumme niin tehokkaiksi että jos niin päätämme, meidän ei tarvitse lainkaan liikkua.

Olemme kuin eläimet eläintarhassa. Keinotekoisessa ympäristössä, syömässä sitä mitä eteemme kannetaan. Kuten eläintarhan apinoiden kiipeilytelineet tai tiikereiden raapimispuut, meilläkin on mahdollisuus harjoittaa lajillemme tyypillistä liikkumista, mutta ne hetket ovat ohikiitäviä ja harvassa.

Häviävän pieni osa ihmiskunnasta on vielä vapaana. Villinä. Mutta näitä metsästäjä-keräilijöitä on aina vain vähemmän. Saattaa olla että jo elinaikanani viimeisetkin villit ihmiset katoavat. Kuolevat sukupuuttoon tai muuttavat elintapansa vastaamaan meidän muiden, kesyihmisten, tapaa elää.

Metsästäjä-keräilijöiden taitojen arvokkuuteen on onneksi herätty, ja ympäri maailmaa löytyy ihmisiä jotka opettelevat hakemaan ruokaansa luonnosta, sytyttämään tulen kitkan avulla tai tekemään työkaluja ja suojia luonnon antimista. Nämä ihmiset tekevät tärkeää työtä säilyttäen ihmiskunnan tärkeimpiä taitoja. Mutta hekin ovat kesyihmisiä. He ovat kuten omistajaltaan karannut lemmikki joka oppii uudelleen elämään luonnossa. Feraaleja. Villiintyneitä.

Itse en ole villiintynyt. En lähelläkään. Mutta ehkä olen kuten kotikissa. Syön keinotekoista ruokaa, ja asun suojassa elementeiltä talon sisällä. Mutta loikin ja leikin sen mitä pystyn rajoitetussa elinympäristössäni. Välillä pääsen pihamaalle, nakertamaan ruohonkorsia. Ja ajamaan takaa perhosia. Vaikka tuskin tietäisin mitä sillä perhosella tekisi, jos sen vahingossa saisi kiinni.

Olen kotikissa, kesytetty, mutta leikin villiä.

Enkä tiedä haluanko ollakaan enempää.

Treenaus vs. liikkuminen

En ole osannut keskittyä mihinkään tiettyyn urheilulajiin tai tapaan liikkua sellaisella omistautumisella että olisin saavuttanut ikinä mitään urheilussa. Mutta olen liikkunut paljon aikuiselämäni aikana. Ja usein kovaa. Pitää puhua puuskuttamatta ei päde juoksulenkeilläni ja painomäärä levytangossa ovat (minulle) isot. Olen halunnut treeniaikani olevan tehokasta tekemistä. Ja hyötyliikunta ei minua kiinnostanut. Liikuin jo monta kertaa viikossa ja kovalla temmolla, mitä lisäarvoa heikkotehoisesta arkiliikkumisesta olisi minulle?

Sitten sain lapsen. Aikaa treenamiselle ei enää ollutkaan samalla lailla, eikä varsinkaan samalla säännöllisyydellä. Kun se toinenkin lapsi syntyi, aika kaventui entisestään. Tai oikeastaan aikaa on saman verran, mutta sitä kaikkea ei pysty käyttämään vain omaan treeninsä. Uskon että muista huolehtiminen vaatii sen että pitää ensin huolta itsestään, mutta missä vaiheessa se alkaa olla vain itsekästä?

Kun vielä löysin Katy Bowmanin podcastin ja kirjat, aloin ymmärtää kaiken liikkeen merkityksen. En vain niiden isojen ja tehokkaiden, vaan myös pienten ja huomaamattomien. Ja tajusin ettei ydin ole välttämättä liikunnan tehossa vaan siinä miten paljon ajasta on liikkumatta. Ymmärsin että kovakin tunnin treeni viisi kertaa viikossa on murto-osa kaikesta siitä mitä teen. Vaikka haastaisin itseni treenatessa ja liikkuisin kovaa, loppupäivä ei saa kulua paikallaan istuen.

Se määrä liikkumista mitä nyky-yhteiskunta pitää riittävänä on paljon vähemmän kuin liikkuminen joka esi-isiemme päiviin kuului. Istumme, kuljemme matkamme moottoriajoneuvoilla, syömme ruokaa jonka kerääminen ja prosessointi on ulkoistettu muualle ja suojaamme itsemme ympäristöltä vaatteilla. Emme vääntäydy epämukaviin asentoihin päivittäisissä toimissamme, emme kulje epätasaisilla pinnoilla. Paljon pienen pientä liikettä jää kehoissamme tekemättä vain koska meidän ei tarvitse puhdistaa tai kuoria ruokiamme, hienontaa niitä käsiemme tai leukojemme lihasvoimalla tai säädellä kehomme lämpötilaa ympäristön mukaan.

Nykyään pyrin liikkumaan pitkin päivää, kaiken aikaa. Tekemään pieniä valintoja päivissäni jotta kehoni saisi enemmän liikettä. Osa valinnoistani on niitä perinteisiä hyötyliikunnan keinoja. Matkojen kulkemista lihasvoimalla, asioiden (ja lasten) kantamista käsillä eikä kärryillä. Osa on pieniä treenihetkiä joita voi istuttaa päiviinsä huomaamatta, kuten pihapuussa tehdyt leuanvedot, lasten nostelut ja kiipeilyt leikkipuistojen telineissä. Mutta ennen kaikkea teen kaikkea pientä, kaikkea sellaista jota en ennen edes ajatellut liikuntana. Istun nytkin lattialla jotta en pysty pysymään samassa asennossa pitkään. Opettelin nukkumaan ilman tyynyä samalla logiikalla. Tiputan itseni syväkyykkyyn aina kun minun tarvitsee kerätä jotain lasten pudottamaa lattialta. En paloittele tai kypsennä pehmeäksi kaikkia kasviksia joita syön. Etsin hankalia kulkureittejä kävellessäni. Tasapainoilen hiekkalaatikkojen reunoilla ja puunrungoilla. Ja altistan itseni ajoittain tarkoituksella kylmälle tai kuumalle jotta kehoni joutuu itse säätämään lämpötilaansa.

Pidän edelleen siitä kun saan treenata kovaa. Haluan jatkossakin tehdä hapottavia lihaskuntopiirejä ja juosta itseni läkähdyksiin. Ja uskon niiden olevan tarpeellisia. Välillä pitää mennä rajoilleen jotta tietää kuinka pitkälle voi mennä. Mutta terveyden kannalta oleellisempaa on pitää keho liikkeessä, monipuolisesti ja moniakselisesti, pitkin päivää.

Liikkuminen on muutakin kuin vain treenausta, harjoittelua ja harrastamista. Liikkumista tapahtuu muuallakin kuin kuntosaleilla, lenkkipoluilla ja tietyn harjoitusajan aikana. Helpoin tapa lisätä liikuntaa päiviinsä ei ole lisätä treenitunteja vaan muuttaa passiivisemmat hetket liikkuvammiksi.

Pyöräily

Suhteeni polkupyörään ja pyöräilyyn on mielenkiintoisen kahtiajakoinen. Toisaalta pidän pyöräilystä tapana kulkea, ajan satoja kilometrejä kesässä ja toivoisin että useampi ihminen ajaisi enemmän pyörällä. Mutta toisaalta en osaa arvostaa sitä liikuntana enkä halua suositella sitä treeniksi kenellekään.

Pyörällä ajo on hyvä tapa liikkua paikasta A paikkaan B silloin kun matka ei ole ylivoimainen, aika riittää hieman pidempään matkustamiseen, kuljetettavana ei ole kuin minä itse eikä kohteessa ole tarpeen olla siisteimmillään (tai on mahdollista peseytyä). Se on ekologinen tapa matkustaa joka antaa lisäksi keholle sen kovasti kaipaamaa liikettä.

Pyöräily on lisäksi ensimmäinen liikuntaharrastus joka minulla itselläni oli. Varhaisnuoruudessani olin fyysisesti hyvin laiska ja kulutin aikani lähinnä videopelien ja sarjakuvien parissa. Pyöräily oli kuitenkin minulle tapa tyydyttää seikkaluhaluani. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin ajamaan jonnekin päin, mielenkiintoisten risteysten eteen tullessa lähdin tutkimaan uusia teitä ja uusia alueita. Saatoin ajella parisen tuntia pitkin lähialueita, eksyen uusiin paikkoihin vain jotta näkisin mitä tien mutkan takaa paljastui. Edelleen olen sitä mieltä että polkupyörä tarjoaa hyvän kompromissin ketteryytensä ja toimintasäteensä puolesta juuri tällaiseen seikkailuun, vaikka omalla kohdalla juoksukunnon kehittyminen ja tiettömien metsikköjen lumo on siirtänyt seikkailut jalan metsäpoluilla tehtäviksi.

Mutta pyöräilyn kehuminen hyväksi liikunnaksi on outoa. Hiki tulee kyllä, kaloreita palaa varmasti. Mutta istuminen satulassa ja jalkojen liikuttaminen kevyttä vastusta vastaan ei ole hyvä eikä luonnollinen tapa liikkua. Nykyihminen viettää jo normaalielämässään liikaa istuma-asennossa, onko liikkuessa pakko olla samassa asennossa? Jalat kyllä pyörivät, mutta jalat eivät liiku koko luonnollisella radallaan ja voimaa tuotetaan tasaisesti koko liikkeen ajan, ei vain pinnalta ylös työntäessä kuten juostessa tai kävellessä. Yläkroppa joutuu tekemään vain hyvin vähän työtä. Liike tapahtuu lähinnä yhdessä suunnassa, kehon ei tarvitse kiertyä, taipua tai edes liikkua sivusuunnassa. Pyöräily vaatii tasapainoa, mutta ei samanlaista herkkyyttä ja samanlaisia korjausliikkeitä kuin kävellen tai juosten horjuessa. Luita ja niveliä vahvistava tärinä jää puuttumaan. Lantio ja selkäranka jämähtää helposti pitkiksi ajoiksi huonoon asentoon. Keuhkojen toiminnan kannalta optimaalinen rintakehän toiminta joudutaan uhraamaan aerodynamiikan alttarille. Pieniä puutteita ja poikkeamia siihen kuinka kehomme kuuluisi liikkua.

Pyöräilyn kehuminen hyväksi liikuntaharrastukseksi on kuin osallistumispalkinnot. Et voittanut, et edes suoriutunut järin hyvin, mutta hienoa että otit osaa. Lihaksesi liikkuivat, kalorit paloivat ja verenkiertoelimistösi teki töitä, ja se riittää. Minulle tämä kertoo siitä kuinka paikalleen jämähtänyttä elämää elämme, kuinka tottuneita olemme olemaan paikallamme, jos kaikki edellä mainitsemani pyöräilyn puutteet voidaan sivuuttaa. Ainakin teit jotain, tuossa mitali.

En halua kritisoida Pyöräiljöitä. Ymmärrän hyvin miten pyöräilyyn voi rakastua. Siinä ei ole mitään väärää. Olen pahoillani siitä mitä tästä maailmasta on tullut. Kritisoin elämäntapamme liikkumattomuutta, pyöräilyn korottaminen Hyväksi Treeniksi on oire syvemmästä ongelmasta länsimaisessa elämäntavassamme. Jos liikunnalla halutaan vain polttaa kaloreita ja kehittää lihaksia, pyöräily on hyvää liikuntaa. Mutta toivoisin että liikunnalla tavoiteltaisiin muutakin, terveyttä, toimintakykyä ja taitoja joita pystyy hyödyntämään elämässä.

Mutta silti olen valmis korottamaan yksivaihteiseni viiden tärkeimmän omistamani esineen joukkoon. Minimalismistani huolimatta omistan silti kaksi polkupyörää. Silti toivon että kaikki ihmiset voisivat kulkea ainakin jonkin osan nyt autoilla tekemistään matkoistaan polkien.

Toivoisin että pyöräilyyn suhtauduttaisiin hyvänä tapana matkata paikasta toiseen, muttei välttämättä hyvänä tapana harjoittaa kehoaan. Ja että he jotka rakastavat pyöräilyä liikuntamuotona, ymmärtäisivät sen puutteet ja kompensoisivat niitä liikkumalla myös muilla tavoilla.