Televisio

Televisio on tehokas aikavaras ja tarkkaavaisuustyhjiö. Päivät saa helposti kulutettua sen loisteen edessa ja kun se on päällä huoneen nurkassa, sitä tulee väkisinkin vilkuiltua.

Muistan hämärästi ajan kun televisiokanavia oli vain kaksi ja suurimman ajan lapsuudestani niitä oli vain kolme. Neljäs kanava aloitti ollessani teini. Kaapelikanavia ei vanhempieni kotona ollut koskaan ja videonauhurinkin hankimme verrattain myöhään.

Siitä huolimatta olen saanut istua television edessä enemmän kuin tarpeeksi. Ja vaikka pidänkin videopelejä marginaalisesti parempana tapana kuluttaa aikaansa kuin televisio niiden interaktiivisuuden vuoksi, on niiden parissa kuluttamani tunnit olleet verrattavissa television katseluun.

En koe television olevan minulle suuri ongelma. Siitä huolimatta että se on klisee, katson televisiosta lähinnä elokuvia ja dokumentteja. Muutamia sarjoja olen katsellut suoratoistopalveluiden kautta, mutta television viihdemakasiinit ja tosi-tv eivät minua kiinnosta. Olenkin aina siitä lähtien kun viihteen jakaminen digitaalisesti otti kunnolla tuulta siipiensä alle leikitellyt ajatuksella siitä etten omistaisi televisiota lainkaan. Olisin vallan tyytyväinen nauttimaan videoviihteeni suoratoistamalla tai vuokraamalla suoraan tietokoneiden ja älylaitteiden näytöille. Ainakaan vielä vaimo ei ole ideaan syttynyt, joten omistamme edelleen television.

Pyrin siis katsomaan televisiota tarkoituksenmukaisesti, niin että pyhitän sen katselulla tietyn ajan ja silloin katson sitä mitä oikeasti haluan katsoa. Ei niin että napsautan vastaanottimen päälle ja alan selata kanavaviidakkoa jonkin katsomisen arvoisen toivossa. Pääsääntöisesti se toimiikin hyvin, mutta silti välillä, liian usein, huomaan lukevani EPG-listausta tai suoratoistopalvelun listaa ja päätyväni katsomaan jotain turhanpäiväistä. Lisäksi liian usein katseeni ja keskittymiseni jumiutuu katsomaan television hehkua, vaikka tarkoitus oli viettää aikaa perheeni kanssa. Ja vaikka sieltä tuleva ohjelma ei edes kiinnosta minua.

Joten seuraava kolmen viikon paasto koskisi televisiota. 21 päivän ajan en saisi katsella televisiosta sarjoja, elokuvia, dokumentteja, uutisia tai mitään muitakaan sieltä tulevia ohjelmia. En myöskään katselisi DVD-levyjä, suoratoistopalvelun tarjontaa tai videopätkiä internetistä. Eli en kuluttaisi mitään videokuvaa sisältävää viihdemuotoa. Myös videopelit olisivat siis pannassa, sillä niiden pelaamisen sallimalla paastossa ei olisi mitään hankaluutta. Vaihtaisin kaikki maailman elokuvat ja televisio-ohjemat peleihin koska tahansa.

Koska jaan kotini kolmen muun ihmisen kanssa ja maailmani seitsemän miljardin muun ihmisen kanssa, enkä yritä levittää omia hullutuksiani muille, sallin itselleni kuitenkin olemisen samassa tilassa avoimien televisioiden kanssa. En kuitenkaan sallisi itseni vilkuilevan näyttöä tai kuuntelevan ääntä. Jos olisin samassa tilassa television kanssa, minun pitäisi tehdä jotain muuta: lukea, touhuta jotain tai vaikkapa kirjoittaa tätä tekstiä. En myöskään aikonut stressata sosiaalista mediaa selatessa automaattisesti käynnistyvistä videopätkistä, kunhan en jämähtäisi katsomaan niitä sen pidempään kuin normaalia Facebook-postausta tai twiittiä. Lisäksi sallisin itselleni vahvan sosiaalisen kanssakäymisen sisältävän videoviihteen, esimerkiksi tyttäreni viemisen elämänsä ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin (kuten teinkin) tai paaston ajalle osuvan Oscar-gaalan seuraamisen (joka kuitenkin jäin näkemättä), jonka tapittaminen on ollut puolivillaisena perinteenä ystäväni kanssa.

Toivoin että paastoni lisäisi rakentavampien asioiden tekemistä: treenaamista, uusien asioiden opettelua, meditointia, lukemista ja kirjoittamista. Toisaalta toivoin että televisiottomuus lisäisi läsnäoloani perheeni kanssa. Toivoin että paastoni näyttäisi minulle kuinka paljon oikeasti tuhlaan aikaani ja ajatustani televisioon, vaikka väitänkin ettei minulla ole ongelmaa sen suhteen.

Alusta lähtien televisiopaasto osoittautui vaikeammaksi tehtäväksi kuin osasin odottaa. Huomasin suunnittelevani mitä katsoisin illalla kun lapset käyvät nukkumaan, ennen kuin muistin etten saanutkaan katsoa mitään. Kyseessä ei ollut niinkään se että olin kieltänyt itseltäni jotain tärkeää vaan syvään juurtuneesta tavasta tapittaa jotain illalla lasten nukahtamista odottaessa.

Tämä ongelma kuitenkin koski vain suunnitteluvaihetta. Illat itsessään sujuivat hyvin. En ollut tylsistynyt. Vaikeampaa oli pitää silmänsä erossa joka puolella välkkyvistä ruuduista. Aivojen lisko-osat kiinnostuivat liikkuvasta kuvasta kuin tyrannosaurus Jurassic Parkissa ja katse hakeutui väkisinkin seuraamaan tuota hypnoottista välkettä silloin kun en älynnyt pitää varaani. Kotona pärjäsin mainiosti, mutta julkisissa tiloissa paastoni unohtui ohikiitäviksi hetkiksi ja sain itseni kiinni vilkuilemasta televisioruutuja. Neuvolan odotushuoneessa ehdin katsella jopa Kauniita ja Rohkeita kokonaiset kaksi sekuntia ennen kuin ymmärsin mitä tein. Kauniita ja Rohkeita! Sarjaa jota en normaalitilanteessa katselisi hetkeäkään.

Mutta televisiottomuus antoi paljon sitä tärkeintä resurssia elämässä: aikaa. Sain luettua ja kirjoitettua videoviihteeltä vapautuneina iltatunteina enemmän kuin aiemmin. Sain idean kirjoittaa koko tästä paastoilusta laajemmin kuin vain blogitekstin verran juuri televisiottomien iltojen aikana. Toinen hyöty oli paremmat unet. Unen laadussa oli ehkä marginaalinen parannus, mutta todellinen valaistuminen nukkumisen suhteen oli se kuinka paljon televisio määrittää omaa nukkumaanmenoaikaa. Vaikka katselisikin omaehtoisesti jotain suoratoistopalvelun kautta, silti nukkumaan ei tule lähdettyä ennen kuin elokuva tai sarjan jakso on katsottu loppuun. Kirja on paljon helpompi laittaa sivuun kun päättää alkaa nukkumaan.

Kolmen viikon paaston jälkeen olin onnellinen että se oli ohi. En niinkään sen vuoksi että pääsisin taas toljottamaan elokuvia ja dokumentteja, vaan ettei enää tarvitsisi pakonomaisesti vältellä joka puolella olevia välkkyviä ruutuja. Televisioita, nestekidenäyttöjä ja videoikkunoita on niin paljon julkisissa tiloissa, kadunvarsilla ja internetsivuilla että niiden kutsuhuudon välttely kävi stressaavaksi.

Eikä kaikki videomuodossa oleva viihde ole turhaa. Rakastan tarinoita, ja on tarinoita jotka saa toimimaan audiovisuaalisena kokemuksena paremmin kuin vain pelkkänä tekstinä. Monia faktoja on tehokkaampi oppia videokuvalla havainnollistamalla. Aloin kuluttamaan videoviihdettä mielelläni kolmen viikon paaston jälkeen.

Silti, jos vaimoni antaisi myöden, luopuisin televisiosta kokonaan. Viihtymiseni kannalta televisio ei ole olennainen ja ilman sitä sain tehtyä rakentavampia asioita vapaa-ajallani. Mutta nyt kun se tulee meidän olohuoneen nurkassa olemaan, aion televisiosta katsella itseäni kiinnostavaa ohjelmaa. Minun pitää vain pyrkiä olemaan tiedostavampi ja suunnitelmallisempi television katsomiseni kanssa, päättää mitä haluan katsoa ja kuinka pitkään suunnilleen se saa kestää. Lopettaa kanavien selaus ja suoratoistolistoissa seikkailu etsiessäni epätoivoisesti jotain katseltavaa ja katsoa oikeasti sitä mitä haluan katsoa. Ja jos sitä jotain ei löydy, laittaa koko näyttö kiinni.