Paastovuosi 2017

Elämämme on täynnä. Täynnä tavaroita, ärsykkeitä, vastuita, tietoa. Kaikkea on kaikkialla ympärillämme, ja se kaikki tuntuu välillä olevan liikaa.

Kun olin teini-ikäinen unelmoin erilaisesta elämästä kuin monet muut. Haaveeni eivät olleet suurissa taloissa ja tavarapaljoudessa, vaan unelmakotini oli pieni ja yksinkertainen, kuten elämäni.

Ikävuodet tuplaantuivat ja elämä vei eteenpäin tuttuja latuja. Avovaimo, josta myöhemmin tuli aviovaimo, pikkuhiljaa suurentuvat asunnot ja lisääntyvät tavarat. Auto, tutkintotodistus, ammatti, lapsi, toinenkin. Enemmän, enemmän ja enemmän. Teini-iän pikkukotiunelmat unohtuivat elämän myötä.

Elämä heitti eteeni kaksi filosofiaa, kaksi elämäntapaa joiden sanoma tuntui järkevältä ja joiden mukaan tätä nykyä määrittelen itseni. Olen zenbuddhisti ja minimalisti. Kyseiset filosofiat tukevat hyvin toisiaan, koska molemmissa on hyvin suuressa roolissa luopuminen. Luopuminen ylimääräisestä tavarasta, ylimääräisistä ajatuksista ja ylimääräisistä haluista.

En ole täydellinen zenbuddhismissani tai minimalismissani. Omistan edelleen paljon sellaista mitä en tarvitse, teen edelleen asioita ajatusten urautumien tai egoni oikkujen mukaan. Se ei silti tarkoita ettenkö voisi kutsua itseäni molemmilla määritelmillä. Kumpaankaan ei ole sääntökirjaa jonka mukaan elää, kummassakaan ei ole määritelty kuinka monta esinettä voi omistaa tai mitä kaikkea kaivata kuuluakseen klubiin. Mutta minulla on liikaa, liikaa sellaista kantamusta joka painaa minua. Minun tarvitsee vielä luopua paljosta. Ja jotta oppisin luopumaan, tarvitsen harjoitusta.

Joten päätin että vuosi 2017 olisi paastojen vuosi. Halusin harjoitella luopumista, katsoa ovatko asiat oikeasti niin tärkeitä kuin luulen. Halusin nähdä tuoko joistain asioista luopuminen elämääni lisää jotain muuta. Paastoni koskisivat asioita jotka olisivat minun elämässäni lähes päivittäisiä ja asioita joiden luopumisesta näkisin olevan jonkinlaista etua terveydelleni, mielialalleni tai maailmalle. Paastojen ajaksi määräsin itselleni kolme viikkoa eli 21 päivää. Olen joskus kuullut että kolme viikkoa on aika jossa uuden tavan ehtii omaksua ja myös aika jossa suoliston mikrobiomi tottuu uuteen ruokavalioon. Oli tämä totta tai ei, kolme viikkoa tuntui sopivalta ajalta, tarpeeksi pitkä aika jotta luopuminen tuntuu, muttei kuitenkaan ylitsepääsemättömän pitkä rupeama. Lisäksi sain ajoitettua paastoni kuun vaiheiden mukaan ja jätettyä jokaisen paaston väliin noin viikon jakson jolloin sain elää ilman rajoituksia.