Juhlapyhät

Viikko sitten oli kesäpäivänseisaus. Aurinkokalenterin merkkipäivät, seisaus- ja tasauspäivät, ovat minulle juhlapyhiä. Ne eivät sisällä mitään perinteitä tai tapoja, enkä tarkoita että niissä olisi mitään taianomaista, mutta pyrin pitämään auringon vaiheiden merkkipäivät vapaapäivinä ja tekemään jotakin merkityksellistä niinä päivinä. Useimmiten vietän näinä päivinä zazenkain, muttei sekään mikään kiveen kirjoitettu perinne ole. Kuun vaiheet ovat minulle pienempiä merkkipäiviä, joiden mukaan määräytyy muun muassa tämän blogin julkaiseminen.

Kuun ja auringon vaiheiden mukaan asioiden ajoittaminen tuntuu järkevämmältä kuin kalenterin tuijottaminen, koska taivaankappaleiden liikkeillä on enemmän konkreettista merkitystä kuin kalenterin päivillä. Enkä tarkoita nyt mitään esoteerisia energiavaikutuksia ihmisiin. Tarkoitan sitä, että kun katson taivaalle ja seuraan näiden kappaleiden liikettä, voin oikeasti todeta sen että on täysikuu tai noin viikko kesäpäivänseisauksesta. Mikään muu kuin kalenterin tarkastaminen ei kerro minulle että tänään on kesäkuun 28. päivä.

Juhlapyhillä on koko aikuisuuteni ajan ollut minulle vain hyvin pieni merkitys. Kristilliset pyhät kaatuvat siihen etten usko Jeesuksen jumalallisuuteen, pakanallista alkuperää olevat tavat juhlia eivät tunnu sen enempää omilta. Eivätkä modernit merkkipäivät ole sen parempia: Vaikka vanhempien merkityksen muistaminen on kannatettava asia, en välttämättä näe syytä äitien- ja isienpäiville. Mielestäni vanhempiaan olisi hyvä kunnioittaa useamminkin kuin vain yhtenä päivänä vuodessa. Syntymäpäivistäni en välitä.

Osa juhlapyhiin liittyvistä tavoista on hauskoja, ja haluan että lapseni saavat osansa juhlaperinteiden luomista kollektiivisista muistoista, joten tulee merkkipäiviä vietettyä välillä perinteisin menoin. Mutta ei minun elämäni mene pilalle vaikken pääsisikään viettämään juhlapyhiä lainkaan.

Kalenteriin merkityt merkkipäivät, tai oikeastaan koko gregoriaaninen kalenteri, eivät ole minulle tärkeitä asioita. Koko kalenteri on vain ihmisten kesken sovittu tapa jäsentää ajan kulkua joka ei, vuoden päivien lukumäärää lukuunottamatta, perustu mihinkään todelliseen. Pakkohan minunkin on kalenteria käyttää, se on se kieli jolla ajan kulumisesta voi muiden tämän maailman ihmisten kanssa keskustella. Mutta henkilökohtaisessa ajantajussani tukeudun mieluummin siihen minkä voin itse todeta. Luotan mieluummin planeettamme liikkeeseen tähtensä ympäri ja kiertolaisemme vaiheisiin pallomme ympäri kuin ihmisten rakentamiin taulukkoihin.

Urheilu

Liikkuminen ja liikunta ovat minulle tärkeitä asioita. Ja koska olen miespuoleinen ja mieltymykseni liikuntaan tulee helposti esille, minun oletetaan usein seuraavan urheilua. Minulta kysellään päivänpolttavan pelin tuloksista tai yritetään saada analysoimaan jonkun urheilijan suoritusta. Yleensä joudun vastaamaan ettei minulla ole mitään tietoa asiasta.

En ole penkkiurheilija. Mikään suosituimmista lajeista ei kiinnosta minua. Eivätkä edes ne minua kiinnostavat lajit saa minua liimaantumaan tuntikausiksi niitä seuraamaan. En pidä urheilun seuraamista erityisen kiinnostavan toimintana. Tottakai on hienoa katsella huippuunsa harjoitettujen yksilöiden suorittamista ja miettiä miksi tekniikat ovat muodostuneet sellaisiksi kuin ovat. Mutta tuntien uhraaminen pelien tai kisojen seuraamiselle ei innosta. Vapaaottelua seurasin joskus aktiivisesti, mutta lasten myötä vähentyneen vapaa-ajan myötä se harrastuneisuus sai jäädä.

Syynä on kaiketi se että olen myöhäisherännäinen liikunnan suhteen. En ollut hyvä liikunnassa kouluaikana. Liikuntatuntien pallopelijoukkueisiin minut valittiin viimeisten joukossa. 1990-luvun koululiikunta koostui lähinnä niistä pallopeleistä joita iso osa ikätovereista pelasi vapaa-ajallaan, joten onnistumisen kokemukset jäivät osaltani vähälle noiden tuntien aikana. Liikunnan ja sen ilon teini-ikäisenä löysin vasta teini-ikäisenä, omin avuin. Treenailin itsekseni, juoksin ja löin nyrkkeilysäkkiä. Sitten löysin capoeiran, kamppailu-urheilun, kahvakuulan ja paljasjalkajuoksun ja tajusin pitäväni liikkumisesta enemmän kuin yhdestäkään urheilulajista.

Lajitaustani on siis täynnä omituisia marginaalilajeja, eikä mikään niistä ole koskaan kiinnostanut niin kauaa että olisin koskaan saavuttanut mitään kummoista tasoa. En myöskään ole järin kilpailuhenkinen, joten kisoihin osallistuminen ei ole koskaan ollut tärkein motivaattori. Television ja lähiareenojen urheilutarjonta koostuu lajeista joista en pidä, lajeja joissa olen lähinnä kokenut parempien jalkoihin jäämistä kouluaikoina. Eikä kilpailemisesta minulla ei ole mitään käsitystä. Samastumispintaa urheiluun on siis vähän.

Utopiassani ammattiurheilua ei olisi olemassakaan. Mielestäni maailman resursseja hukataan liikaa koko massiivisen urheilukoneiston pyörittämiseen ja ihmisten huomio keskittyy epäsuhtaisen paljon urheiluun, ottaen huomioon kuin tärkeää se kaikki oikeasti on. Utopiassani ihmiset liikkuisivat omaksi ilokseen, ilman että nuoret miljonäärit näyttävät esimerkkiä ja antavat raaka-aineita haaveisiin. Utopiassani ihmiset puskisivat ihmiskehon rajoja pidemmälle vaikkei se antaisikaan heille loputonta mainetta ja kunniaa.

Mutta ei maailma toimi kuten minä haluaisin. Ehkä se esimerkki ja mahdollisuus leveästä elämästä on se mitä tarvitaan että ihmiset liikkuvat. Ehkä altruistinen ihmiskunnan parantaminen ei ole riittävä syy rikkoa itseään jotta näkisi mitä kaikkea ihmiskeho kykenee tekemään. Kuinka monta potentiaalista jenginuorta on pelastanut väkivaltaiselta elämältä kyky luoda ura jonkun lajin parissa? Kuinka suuria tunteita, niin henkilökohtaisia kuin koko kansakunnan yhteisiä, ihmiset ovat urheilun ansiosta kokeneet? Kuinka moni on saanut kipinän alkaa liikkumaan kun on nähnyt urheilijoiden upeita suorituksia?

En minä ammattiurheilua lopettaisi vaikka siihen pystyisin. Mutta en panisi pahakseni jos urheilun pöhöttyneimpiä palkkiota supistettaisiin.

Enkä edelläänkään tule tietämään miten Suomen pelissä kävi.

Kataklysmi

Tulevaisuus näyttää synkältä: Ilmasto muuttuu, eliölajeja häviää kiihtyvällä tahdilla, ympäristömme myrkyllisyys lisääntyy. Kehittelemme tappajakoneita, ihmisälyn ylittävää tekoälyä ja nanoteknologiaa eikä kukaan osaa ennustaa minne nämä polut lajimme vievät. Osa maapallosta muuttuu elämisen kannalta hankalaksi, joten ihmiset lähtevät etsimään elintilaa muualta, jolloin kulttuurit kohtaavat, mahdollisesti väkivaltaisesti. Työtehtävät automatisoituvat, monia töitä häviää, joten talousjärjestelmän pitää muuttua. Ihmiset kärsivät enenevästi psykiatrisista sairauksista, tuki- ja liikuntaelinvaivoista, syövistä, sydän- ja verisuonitaudeista.

Tuleeko maailmanloppu? Pitääkö valmistautua elämään omillaan? Tehdä itselleen suojia ja hätävarastoja? Vai heittääkö kaiken lekkeriksi, todeta että peli on pelattu, pitää kivaa niin kauan kuin mahdollisuuksia siihen riittää?

En halua olla maailmanlopun saarnaaja. Mutta jotain isoa ja epämiellyttävää on tulossa. Maailmassa on niin paljon pielessä, niin paljon minkä pitää muuttua, että jossain vaiheessa tilanne tulee muuttumaan dramaattisesti. Ehkä se on globaali sota, ehkä se on suunnaton luonnonmullistus, ehkä pandemia. Tai talousjärjestelmän romahdus, tappajarobottien invaasio tai jokin jota emme vielä kykene edes ennustamaan. Todennäköisimmin tuleva kataklysmi koostuu monista pienistä katastrofeista.

Mutta asiat tulevat menemään huonompaan suuntaan ennen kuin ne alkavat paranemaan. Jos ne paranevat.

Kaikesta tästä pessimismistä huolimatta en suostu vellomaan surkeudessa tai luovuttamaan. En ala varastoida ruokaa ja tarvikkeita pommisuojaan, en ala varastoimaan arvometalleja talouden romahdusta silmällä pitäen. En opeta lapsistani sissejä, en vie perhettäni asumaan omavaraisesti eristyksiin.

Elämäni on kaunista nyt. Minulla on kaksi ihanaa lasta, vaimo jota rakastan ja koti jossa voimme elää. On työ jossa koen tekeväni jotain tärkeää, harrastuksia jotka koen mielekkäiksi ja arvokkaiksi. Asun maassa joka kaikesta huolimatta on turvallinen, jossa on vielä paljon luontoa lähellä ja jossa pääosin tehdään asioita omien arvojeni mukaisesti. Välillä lapset ovat raivostuttavia, vaimo nalkuttaa, työ tuntuu raskaalta ja palkka pieneltä, aika loppuu kesken kun pitäisi tehdä yhtä vaikka haluaa toista. Mutta se on elämää, ei se ole täydellistä. Mutta kuitenkin niin kaunista että nautin mieluummin tästä päivästä kuin murehdin huomisen huolia.

Yritän tehdä arjessani ratkaisuja jotka kuormittavat luontoa vähemmän. Yritän opetella taitoja ja tapoja jotka auttavat minua pärjäämään mahdollisissa tulevissa haasteissa. Yritän opettaa lapsilleni samoja taitoja. Ja muutenkin kasvattaa heistä ihmisiä jotka tuottavat ympäristölleen enemmän kuin kuluttavat. Yritän pitää mieleni avoimena, valmiina muuttumaan ja pärjäämään muissakin tilanteissa kuin missä nyt olen.

Haluan muistaa tämän kaiken väliaikaisuuden. Että koska tahansa tämän hetkinen idyllini voi murskautua. Maailma voi muuttua nopeasti, väkivaltaisesti. Ja elämäni siinä mukana. Mutta voin menettää kaiken vaikkei mitään kataklysmia tapahtuisikaan. Jokin arkipäiväinen tragedia voi tehdä minulle saman. Voin sairastua vakavasti, loukkaantua onnettomuudessa tai pilata ihmissuhteeni. Henkilökohtainen maailmani voi loppua vaikkei muu maailma edes huomaisi sitä.

Joten en aio valmistautua hypoteettiseen tulevaisuuteen, positiiviseen tai negatiiviseen. Yritän pitää mieleni ja kehoni valmiina vastaamaan minkälaisiin haasteisiin tahansa. Mutta aion tehdä sen nauttien tästä hetkestä. Nauttien matkasta.

Liikaa

Kuinka moni länsimainen ongelma johtuu siitä että meillä on liikaa? Meillä on tarjolla liikaa liian energiatiheää ruokaa. Meillä on liikaa liian helppoja tapoja liikkua paikasta toiseen ja suorittaa askareita. Meillä on liikaa aikaa kuluttaa liian monen ajanvietetavan kanssa. Meillä on liikaa lääkkeitä ongelmiin jotka eivät välttämättä vaatisi lääkkeitä. Meillä on liikaa kontrollia elinympäristöjemme olosuhteisiin. Liikaa tavaraa. Ja liikaa viestejä joilla pyritään saamaan meidät haluamaan lisää tavaraa.

Joten lihomme, laiskistumme, sairastumme. Tylsistymme viihteen keskellä, jämähdämme seuraamaan ohjelmia joita emme oikeasti halua katsoa tai selaamaan sosiaalisen median loputonta uutisseinää. Ravintomme ja ajanvietteemme koostuu sisällöttömästä hötöstä. Kotimme ovat täynnä tavaraa, mutta silti joka näyttö ja äänilähde kertoo meille ettei meillä ole tarpeeksi. Joten ahdistumme ja masennumme.

Mutta siihen että ongelmamme johtuvat liiasta pitäisi suhtautua positiivisesti.  Koska näin voimme itse ratkaista ongelmiamme. Voimme itse päättää kuinka paljon liikaa siedämme. Voimme itse päättää syödä ravinteikkaampaa ruokaa ja kuluttaa aikaamme sisältörikkaampien ajanvietteiden kanssa. Voimme itse päättää liikkua ja tehdä askareita oman kehomme voimin. Voimme itse päättää mitä tavaraa tuomme elämäämme ja mitä viestejä uskomme.

Liian vähästä olisi hankala saada tarpeeksi. Mutta kun meillä on liikaa, onnemme on oman kontrollimme varassa.

Valokuvat

Olen kasvanut aikuisuuteen aikana jolloin valokuvat otettiin vielä filmille ja käytiin kehittämässä kuviksi valokuvaliikkeessä. Silloin se kaikki tuntui liian työläältä, enkä jaksanut kiinnostua valokuvauksesta.

Mutta sitten tuli digitaalikuvaus ja halvat pokkarikamerat. Kuvia saattoi napsia satamäärin, eikä kovalevylle kuvien säästäminen maksanut mitään. Kuvia pystyi ottamaan kymmenittäin samasta tilanteesta ja säästämään vaikka kaikki, myös ne heilahtaneet ja huonosti tarkennetut otokset.

Joten otin kuvia. Paljon. Kannoin kameraani mukanani ja räpsin kuvia kaikesta etäisestikin kiinnostavasta.

Nyt ne kuvat makaavat ulkoisen kovalevyni syövereissä. Tietokone on vaihtunut pariin otteeseen, samoin koti. Mutta siellä ne makaavat, koskemattomina, katsomattomina.

Ihmiset antavat hirveästi arvoa valokuvilleen. Niitä varjellaan, säilötään, kuljetellaan vanhasta kodista uuteen ja pidetään mahdottoman tärkeinä.

Ja ovathan ne yleensä ainutlaatuisia. Harvinaisia jäänteitä menneistä hienoista hetkistä ja onnen ajoista. Ne ovat pieniä kimpaleita menneisyydestä. Ja ainutlaatuisuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan arvokkaita.

Oma suhteeni valokuviin on muuttunut vuosien saatossa. En osaa enää pitää niitä samanlaisessa arvossa kuin ennen, samanlaisessa arvossa kuin muut tuntuvat niitä pitävän. En pelastaisi kovalevyäni tulipalosta.

Se hetki jonka kuva on kaapannut on ollut ja mennyt. Valokuvaan on tallennettu pieni kappale siitä hetkestä, ja se kuva voi saada minut muistamaan sen hetken. Mutta muistonikaan ei ole se hetki. Muistoni ovat omien tuntemuksieni muuttamia, kaikkien sitä seuranneiden sattumusten saastuttamaa. En muista hetkeä, muistan mitä mieleni haluaa hetkestä muistaa. Eikä valokuva muuta sitä.

Mutta vielä tärkeämpää on se mitä menetän kun kaivan kameran esiin. Miten keskittymiseni siirtyy todellisesta maailmasta kameraani tai puhelimeeni. Ja miten kaunis tai kiinnostava tilanne muuttuu epätoivoiseksi yritykseksi saada se paras, kaiken kertova kuva tilanteesta. En halua käyttää niitä hetkiä kun Jotain Tapahtuu katsoen sitä tapahtumaa kamerani näytöltä, vaan haluan kokea sen hetken itse, juuri nyt.

Saatan ottaa silloin tällöin kuvia, tai jopa videopätkän puhelimellani, mutta silloin yleensä sillä kuvalla on tarkoitus. Haluan näyttää sen jollekin tai lähettää sen eteenpäin. Ja kun kuva on tarkoituksensa täyttänyt poistan kuvan puhelimeni muistista.

En suinkaan ole immuuni sille pelolle jonka kuvien poistaminen aiheuttaa. Tunnen huolen siitä että saatan unohtaa kuvan säilömän hetken jos poistan kuvan, että en välttämättä enää myöhemmin muista sitä iloa jonka kuvan ottaessani tunnen.

Mutta siitä huolimatta minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Oikeasti se hetki on jo poissa. Mikään määrä kuvia tai edes video ei vie minua takaisin niihin hetkiin. Kaikki tapahtuu nyt ja sitä mitä tapahtui aiemmin ei ole enää olemassa. Siitä pitää päästää irti.

Kaikesta valokuvien tuomista positiivisista asioista huolimatta ne antavat meille mahdollisuuden takertua menneeseen. Ne tarjoavat helpon tavan palata eilisiin iloihin. Mutta se on väärä suunta. Elämä tapahtuu nyt.

Hiekoitus

Joka talvi miestyötunteja ja rahaa polttaen teille kaadetaan tonnikaupalla soraa. Soraa joka puhkoo polkupyörien renkaat ja rikkoo lasten pulkanpohjat. Soraa joka sotkee julkiset tilat ja raapii lattiapinnat. Soraa joka lisää katupölyä ja aiheuttaa hengitystieoireita ihmisille, varsinkin kun se keväällä, miestyötunteja ja rahaa polttaen, pitää kerätä pois väyliltä.

Mutta se on välttämätöntä. Koska muutoin ihmiset liukastelevat, murtavat ranteensa, nilkkansa tai lonkkansa, ja aiheuttavat vielä suuremmat kustannukset yhteiskunnalle. Ja kokevat suuremman kärsimyksen.

En toivo hiekoituksen loppuvan, mutta onhan se älytöntä. Se on hyvä esimerkki ihmisten tavasta yrittää päästä pois ojasta ohjaamalla kurssi kohti allikkoa.

Lanaamme kaikki kulkureitit tasaisiksi ja kävelemme niillä satojen ihmisten voimin, pakaten lumen tiukaksi ja tasaiseksi pinnaksi. Ja se pinta on liukas. Toisaalta tukahdutamme jalkateriemme tuntoaistin sullomalla ne kenkiin. Samalla surkastuu myös jalkojemme lihaksisto. Kantapäätä korottamalla keikautamme koko kehomme tasapainopisteen väärään kohtaan. Sitten kuvittelemme että meillä on jokin kiistämätön oikeus kulkea tiettyä vauhtia tai tietyllä tavalla vallitsevista olosuhteista huolimatta. Ja kiinnitämme huomiomme mieluummin puhelinkeskusteluihin tai hauskoihin videoklippeihin. Ja kun väistämätön tapahtuu ja kaadumme, ovat kenkien tukahduttamat nilkkamme tai tietokonehiirellä harjoitetut ranteemme niin hauraita että jotain hajoaa.

Hiekoittaminen on pieni ongelma kaikkien maailman murheiden keskellä. Enkä minä keksi parempaa tapaa estää ihmisten liukastelu. Toivoisin että keksisin.

Mutta on hyvä muistaa että syyt hiekoituksen tarpeellisuudelle ovat omassa toiminnassamme. Ettei metsästäjä-keräilijöiden tarvinnut miettiä vastaavia asioita. Olemme itse luoneet maailman jossa kulkureittien liukkaus on suurempi ongelma kuin kaikki ne hiekoituksen tuottamat harmit. Ne ovat osa sitä hintaa jonka joudumme maksamaan nykyaikaisesta, sivistyneestä elämästämme.

Onko kaikki tämä sivistys kaikkien niiden sen mukana tulleiden ongelmien arvoinen?

Halpuus

Ihmiset ympärilläni keskustelevat usein siitä kuinka halpaa jokin on ollut. He ovat innoissaan kun ovat löytäneet edullisen myymälän tai nettikaupan. En koskaan osaa ottaa osaa siihen keskusteluun. En osaa innostua halvasta tavarasta. Halvassa tavarassa on aina jotain epäilyttävää.

Miksi se on niin halpaa? Missä on säästetty? Kuinka hyvin se kestää? Kuka sen halpuuden maksaa? Jääkö erotus jossain kaukana olevien ihmisten maksettavaksi? Vaiko luonnon, eläinten ja ympäristön harteille? Vai maksaako loppulaskun omat lapseni, sitten joskus, vuosien päästä. Kuka maksaa sen että minä saan ostaa jotain halvalla?

Ei minulla liikaa rahaa ole. Mutta koska olen minimalisti, minun ei tarvitse ostaa paljoa. Joten silloin kun jotain ostan, voin tehdä sen ajatuksella. Keskittyä siihen että ostan laadukasta, ympäristölle parempaa ja eettisempää. Ja yrityksiltä joiden toimintaa haluan tukea. Vaikka se sitten maksaisikin minulle hieman enemmän.