Lattialla istuminen

Liikkuminen on parhaita tapoja pitää terveydestään huolta. Tai oikeastaan asia on päinvastoin, liikkumattomuus on suurimpia terveytemme uhkia. Kun puhun liikkumisesta, en kuitenkaan tarkoita vain liikuntaa. En tarkoita vain että meidän tulisi treenata säännöllisesti ja monipuolisesti, vaikka se onkin tärkeää. Meidän pitäisi liikkua enemmän myös silloin kun emme treenaa. Ja meidän pitäisi liikkua myös muilla kuin niillä ilmiselvillä osillamme.

Ihminen on ollut hyvä tekemään elämästään mukavampaa. Käytännössä tämä mukavuus tarkoittaa liikkumisen, varsinkin pienten liikkeiden, vähentymistä. Ruokaa ei tarvitse itse etsiä, kerätä, pilkkoa tai edes kypsentää, työkalut toimivat ulkoisella energialla lihasvoiman sijaan ja kulkeminen voidaan hoitaa moottoroidusti. Jalkateriemme ei tarvitse joustaa kun kenkämme tekevät sen niiden puolesta eikä kehomme joudu säätelemään lämpötilaansa tasalämpöisissä huoneissamme. Ja kaikki on niin ergonomista ettei mitään askareita tarvitse tehdä epätavallisissa asennoissa.

Ja valitettavan usein se tavallinen asento on istuma-asento. Joten päädymme syömään, matkustamaan, työskentelemään ja rentoutumaan lähes identtisessä asennossa. Väittävät että istuminen tappaa, mutta oikeastaan se tappaja on samassa asennossa pysyttely, siitä huolimatta mikä se asento on. Luomassamme maailmassa se asento sattuu olemaan istuma-asento.

Oma ratkaisuni istumisen vähentämiseksi on ollut siirtyä istumaan lattialla. Kotona välttelen tuoleissa istumista. Perheen kesken aterioimme pöydän ääressä ja lasten nukahtamista odottaessa löhöämme usein vaimon kanssa sohvalla. Mutta itsekseni syödessä tai telkkaria katsoessa ja lasten kanssa touhutessa siirryn lattialle. Tätä kirjoittamistakin harrastan lattialla istuen.

Se on ollut loistava keino säilyttää jalkojen, etenkin lonkkien liikkuvuus. Lattialla on mahdotonta löytää asentoa jossa olisi mukavaa olla pitkään, joten asentoa tulee vaihdettua usein. Istun eriasteisissa lootusasennoissa, seizassa tai jalat suorana edessäni. Välillä olen ”pieni merenneito” -asennoissa tai syväkyykkyilen.

Lattialla istuminen on asentojen vaihtamisen vuoksi dynaamisempaa ja selkänojan puuttuminen pakottaa aktivoimaan keskivartaloa. Lisäksi lattialla ollessa tulee helpommin innostuttua venyttelemään tai tekemään pieniä kehonpainoiluja. Lisäksi lattialla istuminen pakottaa nousemaan ylös lattialta useita kertoja päivässä, joka on äärimmäisen tärkeä taito jokaiselle ihmiselle.

Helpoin keino lisätä liikettä elämäänsä on ujuttaa sitä normaaliin arkeen. Uudet tavat tehdä jokapäiväisiä asioita eivät syö arvokasta aikaamme tai kuluta rahojamme. On helpompaa parantaa liikkuvuuttaan ja lisätä aktiivisuuttaan vaihtamalla sohva lattiaan kuin yrittää tunkea kiireisiin päiviinsä lisää treenikertoja.

Terveydestä heikkona

Länsimainen ruokavaliomme on rikki. Ainakin jos uskoo terveydestä kiinnostuneiden eritasoisten asiantuntijoiden julkaisuja. Ravintomme on täynnä haitallisia aineita, niin ruokateollisuutemme sinne prosessien eri vaiheissa laittamia kuin lähtökohtaisesti ravinnoksi sopimattomista lähteistä peräisin olevia. Gluteeni sotkee suolen toimintamme, sokeri pitää yllä tulehdusta, hyönteismyrkyt aiheuttavat syöpää ja väärä suhde rasvahapoissa sotkee hormonimme.

En yritä kiistää mitään tästä. Minua viisaammat ihmiset ovat asioita tutkineet ja minua paremmin oman kehonsa tuntevat todenneet vaikutukset itsessään. Osa ravintogurujen pelotteluista on varmasti virheellisiä tai ainakin ylilyötyjä, mutta varmasti joukossa on myös todellisia huolenaiheita. Eikä ole virheellistä väittää että pitkälle prosessoituihin viljoihin ja tehdasmaisesti tuotettuun lihaan perustuva normaali ruokavaliomme on kaukana terveydellemme optimaalisesta ruokavaliosta. Lisäksi se kuormittaa ympäristöämme aivan liikaa jotta voisimme jatkaa kulkemallamme tiellä kovin pitkään.

Mutta silti minusta tuntuu omituiselta että terveydestään kiinnostuneet ihmiset kehittelevät niin monimutkaisia ja ehdottomia rajoituksia omaan ruokavalioonsa. Se on omituista, koska liiallisella rajoittamisella hukkaa helposti näköpiiristään terveyden todellisen merkityksen.

Mitä on terveys? Onko se sitä ettei koskaan sairastu mihinkään? Tai että saa parannettua ennätyksiään? Onko se vanhuus ilman kroonisia sairauksia? Onko se optimaalista ravintoa ja kehon toiminnan hakkerointia?

Terveys tätä kaikkea ja paljon muuta. Mutta ennen kaikkea se on toimintakykyä. Se on kykyä pystyä elämään, tänään ja huomenna, tilanteessa kuin tilanteessa. Ja koska emme tiedä mitä kaikkia haasteita elämä eteemme heittää huomenna, pitää toimintakykymme olla joustavaa ja monipuolista.

Hyvä fyysinen kunto auttaa. Vastustuskyky myös. Kaikki se optimointi ruokavalion suhteen helpottaa selviämään erilaisissa tilanteissa.

Mutta entä sitten kun pieni rippunen vahingossa syötyä gluteenia sotkee koko suolen toiminnan? Entä sitten kun tarkkaan mietitty ruokailurytmi ei toteudukaan kun elämä yllättää? Entä jos löytää itsensä nälkäisenä ympärillään ruokia jotka kaikaisevat ketoosin? Jos terveyden tavoittelu tulee toimintakyvyn tielle, onko se enää järkevää?

Ymmärrän kyllä ettei maailma muutu ellei sitä muuta. Jos haluaa maailman ruokavalion paranevan, pitää vaatia sitä parempaa ruokaa ravintoloilta, kaupoilta ja kahviloilta ja äänestää rahoillaan omien periaatteidensa mukaisesti. Mutta pitää myös hyväksyä se että maailma on se mikä se on. Ja jotta olisi toimintakykyinen oikeasti, pitää olla toimintakykyinen tässä maailmassa, ei omassa utopiassaan.

Paras ratkaisu on, kuten aina, jossain keskellä. Emme voi vain tyytyä siihen soopaan mitä meille syötetään, muttemme voi tehdä itsestämme terveyden nimissä niin heikkoja ettemme kykene elämään maailmamme tavoilla.

Treenaus vs. liikkuminen

En ole osannut keskittyä mihinkään tiettyyn urheilulajiin tai tapaan liikkua sellaisella omistautumisella että olisin saavuttanut ikinä mitään urheilussa. Mutta olen liikkunut paljon aikuiselämäni aikana. Ja usein kovaa. Pitää puhua puuskuttamatta ei päde juoksulenkeilläni ja painomäärä levytangossa ovat (minulle) isot. Olen halunnut treeniaikani olevan tehokasta tekemistä. Ja hyötyliikunta ei minua kiinnostanut. Liikuin jo monta kertaa viikossa ja kovalla temmolla, mitä lisäarvoa heikkotehoisesta arkiliikkumisesta olisi minulle?

Sitten sain lapsen. Aikaa treenamiselle ei enää ollutkaan samalla lailla, eikä varsinkaan samalla säännöllisyydellä. Kun se toinenkin lapsi syntyi, aika kaventui entisestään. Tai oikeastaan aikaa on saman verran, mutta sitä kaikkea ei pysty käyttämään vain omaan treeninsä. Uskon että muista huolehtiminen vaatii sen että pitää ensin huolta itsestään, mutta missä vaiheessa se alkaa olla vain itsekästä?

Kun vielä löysin Katy Bowmanin podcastin ja kirjat, aloin ymmärtää kaiken liikkeen merkityksen. En vain niiden isojen ja tehokkaiden, vaan myös pienten ja huomaamattomien. Ja tajusin ettei ydin ole välttämättä liikunnan tehossa vaan siinä miten paljon ajasta on liikkumatta. Ymmärsin että kovakin tunnin treeni viisi kertaa viikossa on murto-osa kaikesta siitä mitä teen. Vaikka haastaisin itseni treenatessa ja liikkuisin kovaa, loppupäivä ei saa kulua paikallaan istuen.

Se määrä liikkumista mitä nyky-yhteiskunta pitää riittävänä on paljon vähemmän kuin liikkuminen joka esi-isiemme päiviin kuului. Istumme, kuljemme matkamme moottoriajoneuvoilla, syömme ruokaa jonka kerääminen ja prosessointi on ulkoistettu muualle ja suojaamme itsemme ympäristöltä vaatteilla. Emme vääntäydy epämukaviin asentoihin päivittäisissä toimissamme, emme kulje epätasaisilla pinnoilla. Paljon pienen pientä liikettä jää kehoissamme tekemättä vain koska meidän ei tarvitse puhdistaa tai kuoria ruokiamme, hienontaa niitä käsiemme tai leukojemme lihasvoimalla tai säädellä kehomme lämpötilaa ympäristön mukaan.

Nykyään pyrin liikkumaan pitkin päivää, kaiken aikaa. Tekemään pieniä valintoja päivissäni jotta kehoni saisi enemmän liikettä. Osa valinnoistani on niitä perinteisiä hyötyliikunnan keinoja. Matkojen kulkemista lihasvoimalla, asioiden (ja lasten) kantamista käsillä eikä kärryillä. Osa on pieniä treenihetkiä joita voi istuttaa päiviinsä huomaamatta, kuten pihapuussa tehdyt leuanvedot, lasten nostelut ja kiipeilyt leikkipuistojen telineissä. Mutta ennen kaikkea teen kaikkea pientä, kaikkea sellaista jota en ennen edes ajatellut liikuntana. Istun nytkin lattialla jotta en pysty pysymään samassa asennossa pitkään. Opettelin nukkumaan ilman tyynyä samalla logiikalla. Tiputan itseni syväkyykkyyn aina kun minun tarvitsee kerätä jotain lasten pudottamaa lattialta. En paloittele tai kypsennä pehmeäksi kaikkia kasviksia joita syön. Etsin hankalia kulkureittejä kävellessäni. Tasapainoilen hiekkalaatikkojen reunoilla ja puunrungoilla. Ja altistan itseni ajoittain tarkoituksella kylmälle tai kuumalle jotta kehoni joutuu itse säätämään lämpötilaansa.

Pidän edelleen siitä kun saan treenata kovaa. Haluan jatkossakin tehdä hapottavia lihaskuntopiirejä ja juosta itseni läkähdyksiin. Ja uskon niiden olevan tarpeellisia. Välillä pitää mennä rajoilleen jotta tietää kuinka pitkälle voi mennä. Mutta terveyden kannalta oleellisempaa on pitää keho liikkeessä, monipuolisesti ja moniakselisesti, pitkin päivää.

Liikkuminen on muutakin kuin vain treenausta, harjoittelua ja harrastamista. Liikkumista tapahtuu muuallakin kuin kuntosaleilla, lenkkipoluilla ja tietyn harjoitusajan aikana. Helpoin tapa lisätä liikuntaa päiviinsä ei ole lisätä treenitunteja vaan muuttaa passiivisemmat hetket liikkuvammiksi.