Työkalut

Värikkäät ilmoitukset ympärillämme yrittävät rakentaa mieliimme tietynlaisen kuvan erilaisista tuotteista. Tavaroita, välineitä, vaatteita ja ruokia mainostetaan luomalla niiden taakse tietynlainen brändi. Ei riitä että ne ovat laadukkaita alallaan vaan merkityksellistä on viestiä minkälaiset ihmiset kyseistä tuotetta käyttävät. Mikä tuote määrittelee minut parhaiten ihmisenä?

Eikö ole omituista määritellä omaa identiteettiään käyttämiensä tuotteiden kautta? Eihän mitkään niistä ole kuitenkaan muuta kuin työkaluja. Autot ovat liikkumista nopeuttamassa, vaatteet suojaamassa elementeiltä ja koska sosiaalinen konventio niin vaatii. Ruoka tyydyttää kaloreiden ja ravinteiden tarpeemme. Puhelin helpottaa viestintää. Ja toimii viihdepäätteenä. Ja vaikka mitä muuta.

Mutta edes nykyaikainen älypuhelin jolla voi suorittaa moninaisia toimintoja ei silti ole muuta kuin työkalu. Se on väline tiettyihin toimintoihin. Yksi malli saattaa tehdä toiset asiat paremmin ja toiset huonommin, hinnoissa on eroja ja yhteensopivuudet sekä palvelut vaihtelevat. Mutta herkästi tärkeimmäksi valintakriteeriksi muodostuu se kuva jonka tietyn puhelimen käyttäminen antaa meistä ulospäin.

Onko tämä järkevää? Kun kyseessä ovat yksinkertaisemmat työkalut, emme sorru samanlaiseen ajatteluun. Valitsemme ristipäiselle ruuville ristipäisen meisselin, vaikka olisimme kuinka vahvasti talttapäämiehiä. Työkalut valitaan käyttötarpeen mukaan.

Hyvä tuote tekee hyvin ne asiat joita sinä arvostat ja joita sinä tarvitset. Hankintapäätöksemme pitäisi perustua siihen että tuote on meille oleellinen työkalu. Tottakai myös hinta, ekologisuus ja eettisyys painavat vaakakupissa. Mutta sillä minkälaiset ihmiset mainoksissa käyttävät työkalua ei pitäisi olla minkäänlaista painoarvoa hankinnoissamme.

Kaupan päälle

Ylikulutuspäivän (11.4.) vanavedessä pohjoismainen elektroniikkamyymäläketju päätti pistää pystyyn kampanjan, jossa heidän tuotteitaan ostaville annetaan polkupyörä. Osta imuri, tietokone tai kuivausrumpu, ja saat pyörän kaupanpäälle.

Mikähän on tilastollinen todennäköisyys sille että uutta imuria tarvitsevat ihmiset tarvitsevat myös uuden pyörän? En näe hirveästi yhteyttä pyöräilyn ja elektroniikkaliikkeen tuotevalikoiman välillä. Onhan mahdollista että jollain on juuri nyt tarve sekä uudelle puhelimelle että pyörälle, mutta ei taatusti niin monella että moisen kampanjan käynnistäminen on perusteltua.

Ja kyseessä on elektroniikkaliike. Ei polkupyöräliike. Jos tarvitsee polkupyörää, kannattaako ostaa mieluummin juuri itselle sopivan kokoinen ja omaan käyttöön sopiva pyörä jonka on koonnut ja tarkastanut alan ammattilainen? Vai onko parempi napata ilmainen mankeli, ihan sama pystyykö sitä itse kunnolla polkemaan ja onko siinä 17 turhaa vaihdetta? 

Esitän tyhmää pointin vuoksi, tiedän kyllä mihin nämä kampanjan perustuvat. Liikeketju on hankkinut jostain halvan, ison erän polkupyöriä ja yrittää nyt niiden avulla saada ihmiset innostumaan ilmaisen tavaran edessä ja hankkimaan itselleen tarvittavat laitteet juuri heiltä. Tai vielä parempaa on kun ihmiset hankkivat laitteita joita he eivät tarvitse koska niiden kanssa saa ilmaisen pyörän. Jota he eivät tarvitse.

Eikä se pyörä ole ilmainen. Asiakas ei siitä maksa suoraan, eikä suuren ketjun muiden tuotteiden hinnoissa pyörien kustannukset välttämättä näy, mutta hintaa on muutakin kuin rahallinen. Kaikki polkupyörän osat on tehty materiaaleista jotka on jotenkin hankittu luonnosta, prosessoitu, muokattu ja kuljeteltu ympäri maapalloa. Luonnonvaroja kuluu, ympäristöön päätyy haitallisia aineita, energiaa käytetään ja hiilidioksidikuorma kasvaa.

Mutta pyörähän on jo tehty, osti sitä kukaan tai ei. Niitä myrkkyjä ei enää saa pois ympäristöstä. Eikö ole aivan sama haenko itselleni uuden pyörän? 

Mutta hinta ei lopu valmistukseen. Joskus se pyörä pitää hävittää. On tietenkin mahdollista kierrättää osat ja materiaalit, mutta tekeekö kukaan niin? Ja  jos tämä uusi ilmainen pyörä korvaa vanhan pyörän, mitä sille vanhalle tapahtuu.

Kuluttaminen ei itsessään ole ongelma. Me tarvitsemme asioita. Uusi pyörä saattaa kuolettaa ympäristölle aiheutuneet kustannukset jos se innostaa omistajansa kulkemaan enemmän lihasvoimalla. Mutta ongelma on pakonomainen ja ajattelematon kuluttaminen. Se että hankitaan uutta, vaikka vanha toimii. Se että hankitaan uutta statuksen osoittamisen vuoksi. Se että hankitaan marginaalisesti halvempi malli, vaikka omaan käyttöön se hieman kalliimpi olisi ollut sopivampi.

Eikä vika ole kuluttajissa. Ehdollistumme juuri tähän pakonomaiseen kuluttamiseen, koska televisio, lehdet, kadunvarret, internetin bannerit ja seuraamiemme ihmisten sosiaalinen media toitottaa tätä sanomaa. ”Osta nyt”. ”Rajoitettu erä”. ”Kaupan päälle”. ”Enemmän on parempi”.

Mutta voiko syyttää ketään muutakaan kuin kuluttajia? Tuotteita myyvän yrityksen toiminnan kannalta paras tilanne on se että mahdollisimman monet ostavat heiltä mahdollisimman paljon. Ei myyjän kannalta ole edullista että asiakas pysyy tyytyväisenä loppuelämänsä. Tuotteita tekevien, myyvien ja markkinoivien yritysten selviäminen pohjautuu siihen että tuotteita ostetaan, joten heidän kuuluukin saada meidät ostamaan. He siis toimivat oman olemassaolonsa jatkumisen kannalta juuri oikein. Joten vastuu jää meille kuluttajille.

Meidän pitää ymmärtää että meihin yritetään vaikuttaa. Meidän pitää pysähtyä miettimään tarvitsemmeko tuotetta todella. Aivan sama onko se halpa, aivan sama onko käytännöllinen, aivan sama kuinka paljon parempi se on kuin edellinen, aivan sama kenellä kaikille sellainen jo on. 

Onko minulla käyttöä tuolle tuotteelle? Eikö minulla ole jo jotain jolla voin täyttää saman tarkoituksen? Onko minulla varaa, niin rahallisesti kuin muutenkin, siihen? Ja tarvitsenko sen oikeasti, vai haluanko näyttää ihmiseltä joka käyttää tuota tuotetta?

Lahjat

Joulu on taas uhkaavan lähellä. En löydä mitään itseäni miellyttävää syytä joulun vietolle, etsi syitä sitten kristillisistä juurista, kaupallisista tavoista tai visuaalisesta ilmeestä, joten en odota juhlapyhiä innolla. Lisääntynyt vapaa-aika perheen parissa on toki mukavaa, mutta työni vaatiessa tekijöitä kaikkina vuoden päivinä, ei joulun vapauskaan ole aina varmaa.

Pahinta joulussa on kuitenkin lahjat. En pidä lahjoista. En pidä lahjojen antamisesta, siitä miettimisestä mitä läheiseni tarvitsisivat ja mitä heille voisi antaa. Suurimmalla osalla meistä on jo kaikkea eikä minulla ole keinoja tai resursseja hankkia mitään mitä läheiseni eivät voisi itse hankkia. Vuosittain ehkä muutamalle keksii jonkun hienon elämää rikastuttavan kokemuksen, mutta suurimmaksi osaksi lahjat päätyvät alkuhuuman jälkeen jonnekin varaston nurkkaan viemään tilaa ja mielen nurkkaan painamaan. Minä joudun stressaamaan, miettimään ja kuluttamaan omia resurssejani lahjoihin, jotka eivät lopulta ilostuta kuin niiden myynnistä voittoja kääriviä tahoja.

Lahjojen antamista enemmän inhoan niiden saamista. En tarvitse oikeastaan mitään, ja sen mitä tarvitsen voin yleensä ostaa itse. Silloin saan esineitä joita oikeasti käytän ja jotka oikeasti ovat ulkonäöltään ja tuotantotavoiltaan minua miellyttäviä. Pääosa saamistani lahjoista aiheuttaa minulle vain huonoa omaatuntoa kun tiedän toisten nähneen vaivaa ja kuluttaneen rahaa johonkin minulle turhaan. Ja omiin nurkkiini päätyy turhia esineitä tai syötävää jota en kaipaa. Viimeisenä niittinä tämä kaikki on pakattu papereihin ja naruihin joita en voi polttaa, kompostoida tai kierrättää.

Ymmärrän antamisen ilon. Mutta minä koen sen ilon silloin kun voin antaa pois jotain itselleni turhaa jollekin joka sitä kaipaa. Silloin kun käyttämätön esine päätyy taas käyttöön, kaatopaikan täyttämisen sijaan. Saan myös saman ilon kun teen muille ruokaa tai autan omilla taidoillani jossain askareessa.

Mutta lahjojen antaminen silloin kun se on tapojen mukaan pakotettua, sosiaalisen normin vuoksi, saisi loppua. Varsinkin maailmassa jossa olemme kovaa vauhtia kuluttamassa itseämme hengiltä.

Olen silti itse edelleen kiinni tässä perinteessä. Rakkaimpieni loukkaaminen on vielä tuntunut liian suurelta hinnalta maksaa tavan katkaisemisesta. Mutta aina joulukuun lähestyessä alan pohtia pitäisikö vain kadota jonnekin, erakoitua kuukaudeksi ja antaa muun maailman lahjoa itseään.

Vai pitäisikö yrittää näyttää esimerkkiä, pikkuhiljaa muuttaa lähipiirinsä tapoja lahjojen antamisessa pienimuotoisempaan ja ekologisempaan suuntaan? Onko sittenkin arvokkaampaa yrittää muuttaa maailmaa kuin mennä sitä pakoon?