Liikuntatunti

En pitänyt koulun liikuntatunneista. Olin hidas ja kömpelö, usein se joka valittiin joukkueeseen viimeisenä. Kuitenkin siitä pojasta kasvoi nykyinen minä, mies jonka päivissä liikkuminen ja liikunta on jatkuvasti läsnä. Liikun paljon, enkä vain sille allokoituina treeniaikoina, pohdin liikkumista ja kirjoitan siitä sekä koetan innostaa muitakin liikkumaan sosiaalisen median ja pitämieni liikkuvuustuntien myötä.

Tämä kehitys on ollut mahdollista, koska koulun liikuntatunnit eivät nimestään huolimatta opettaneet mitään liikunnasta. Opimme pelien sääntöjä, urheilulajien tekniikoita, hikoilimme ja pinnistelimme, mutta liikkumista meille ei opetettu. Lähes joka tunnilla juostiin ainakin jonkin verran, mutta juoksutekniikasta ei puhuttu mitään. Muutaman kerran pääsi punttisalille, mutta laitteiden käyttöä tai nostotekniikoita ei kukaan opettanut. Puhumattakaan vielä tärkeämmistä liikkumistekniikoista, niistä joita teemme päivittäin: kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta ja niistä toisiinsa siirtymisistä.

Meille opetettiin paljon urheilusta ja liikuimme. Mutta jos äidinkielessä opetettaisiin vain runouden tekniikkaa ja kirjoitettaisiin huonoja riimejä, oppisiko kukaan kirjoittamaan tarinoita tai virallisia kirjeitä? Urheilu on vain pieni, erikoistunut osa liikkumista. Edes laajalla lajikirjolla urheilun opettaminen ei ole tehokas tapa opettaa liikkumista, varsinkaan jos tekniikkoihin ei missään vaiheessa kiinnitetä huomiota.

Joskus silloin kun lasten arjessa oli paljon liikettä ja työtä tehtiin ruumiillisesti, urheilun opettaminen koulussa tarjosi lapsille uusia taitoja ja tarpeellisen virkistystauon muiden oppiaineiden välissä. Ja vaikka minunkin lapsuuteni vapaa-ajassa oli paljon leikkiä ulkona ja kavereiden kanssa pelailtuja pihapelejä, koostui merkittävä osa siitä myös television edessä istumisesta, liikuttaen ainoastaan peukaloita Nintendon ohjaimella. Istuimme sentään lattialla. 

Ja minun lapsuuteni jälkeen uusia tapoja viihtyä liikkumatta on tullut tuhottomasti lisää. Hyvin harva, minä mukaan luettuna, liikkuu tarpeeksi. Eikä ratkaisu ole se että pistetään lapset juoksemaan pallon (ja niiden neljän peliä osaavan oppilaan) perässä parina tuntina viikossa. Ihmiset kaipaisivat enemmän keinoja taistella tuolien, kenkien, huonojen asentojen ja tekniikoiden, autojen, tietokoneiden, kännyköiden, sisätilojen ja tasaisten pintojen aiheuttamia ongelmia vastaan. 

Ja helpointa sitä olisi opettaa jo ennen kuin vuosien huonot tavat rikkovat mitään pysyvästi, opettaa lapset liikkumaan alusta alkaen niin hyvin kuin mahdollista ja antaa heille keinot parantaa itse omaa terveyttään liikunnan keinoin.

Omat lapseni eivät vielä ole koulussa, joten en tiedä mikä tilanne nykyään on. Toivottavasti tämä kirjoitus ei ole enää ajankohtainen, toivottavasti koululiikunnassa on herätty todellisuuteen ja tajuttu ettei loputon salibandyn ja koripallon pelaaminen ole sitä koululaisten kehot oikeasti kaipaavat. 

Advertisements

Vahvuus

Olin poikalapsi 1980-luvulla. Sankareitani oli He-Man, Arnoldin ja Stallonen elokuvahahmot, Marvelin supersankarit ja videopelien päähenkilöt. Kasvoin ihaillen lihaksikkaita ja suurikokoisia mieshahmoja jotka suunnattomilla voimillaan taistelivat vääryyttä vastaan ja tekivät maailmasta parempaa paikkaa.

Lihakset eivät kuitenkaan kasvaneet minulle itselleni osmoosin voimalla, vaan teini-ikäisenä kroppani näytti juuri niin atleettiselta kuin sarjakuvia lukemalla ja peliohjainta rämpyttämällä voi saavuttaa. 

En edelleenkään ole suurikokoinen tai lihaksikas. Vaikka harrastankin liikuntaa nykyään eksponentiaalisesti enemmän kuin lapsuudessani, harjoitteluni ei tähtää lihashypertrofiaan. En haaveile olevani supersankareiden näköinen, sillä käsitykseni siitä mitä on todellinen vahvuus ja voima on muuttunut. Enkä viittaa mihinkään henkiseen voimaan tai luonteen sitkeyteen. Puhun nimenomaan fyysisistä ominaisuuksista ja siitä mitä todellinen ruumiillinen vahvuus on.

Lapsuuteni sankareiden lihaksekas ulkomuoto ei kerro vielä varsinaisesta voimasta mitään. Koko ei kerro kaikkea tehosta, vaikka jokainen joka omaa suuret lihakset, omaa myös voimaa. Siis sellaista voimaa jolla liikutetaan suuria määriä massaa. Mutta todellisessa elämässä suurien kuormien liikuttelu ei kuitenkaan ole se kaikkein tärkein ominaisuus.

Minun elämässäni tärkeää voimaa on se että jaksan kantaa väsähtäneen poikani kaupasta kotiin vaikka takana olisi työpäivä. Minulle vahvuus on sitä että voin siirtää lounaalle lähtöäni tunnilla eteenpäin jos tilanne töissä ei salli syömistä aiemmin. Voin kulkea portaita, voin nukkua vieraalla patjalla, voin kiivetä hakemaan puusta sinne juuttuneen frisbeen. Minulle vahvuutta on se että pärjään arjessani ja että tiedän pärjääväni myös silloin kun maailma heittää kapuloita arjen rattaisiin ja tekee asioista vaikeampia.

Ja sen kaltaisen voiman saavuttamiseksi minä juoksen, kiipeilen, loikin, vääntäydyn vaikeisiin asentoihin, kuljen paljain jaloin, istun lattialla ja nukun ilman tyynyä. Ja toki myös nostan painavaa.

(Voi myös olla tämä kaikki luonnollinen liikkuminen ja ”haluan pärjätä arjessa” -höpinät ovat vain defenssejä mieheltä joka ei koskaan saanut aikaiseksi pumpata itseään lihaksikkaaksi. Mutta mitään en myönnä.)

Maailman paras kuntosali

Kaupungit ovat täynnä kuntosaleja, pelikenttiä ja muita liikuntapaikkoja. Silti ajan puute on monilla ihmisillä syy, tai ainakin tekosyy, siihen että liikkuminen jää vähäiseksi. Aika on resurssi jota on lähes mahdotonta saada lisää  ja meillä työssäkäyvillä ja perhettä omaavilla se on kroonisesti lopussa.

Paras tapa löytää aikaa liikkumiselle on mielestäni integroida liikkumista mahdollisimman paljon jokapäiväiseen elämäämme. Mutta silti tarvitaan erillisiä treenejä. Välillä pitää saada liikkua kovaa ja kunnolla, sekä keskittyä jonkin uuden asian opetteluun, sen sijaan että vain hyötyliikkuisi ja välttelisi tuoleja.

Silloin pitää löytää jokin paikka jossa liikkua. Jokin tila jossa on omaan liikkumiseen tarvittavaa välineistöä tai ympäristö. Ja jossa on hyväksyttyä harrastaa liikkumista. Ja siksi liikunta vie vielä enemmän aikaa. Mutta tarvitseeko liikkumisen tapahtua aina liikkumispaikoilla?

Minulle paras kuntosali löytyy heti oveni ulkopuolelta. Kilometritolkulla teitä, ulkoilureittejä ja polkuja joita juosta, järvi jossa uida ja puita ja kallioita joilla kiipeillä. Leikkipuistoja joissa voi tasapainoilla hiekkalaatikkojen reunoilla ja vetää leukoja keinutelineissä, kiviä ja tukkeja joita nostella. Voin helposti tehdä kokonaisvaltaisen harjoituksen vain astumalla ovestani ulos ja leikkimällä ympäristössäni.

Tiedän että sub-urbaani elinympäristöni omaa paremman tarjonnan kaikelle tekemiselle kuin moni muu paikka. Mutta mahdollisuuksia liikkumiseen löytyy silti myriadeja, odotti ulkona sitten kaupunki, maaseutu, tai jotain siltä väliltä. 

Olemme liian ehdollistuneita harjoittelemaan liikkumista vain sille varatuilla paikoilla. Emme kehtaa harjoitella pihapuissa tai puiston penkeillä. Tai sitten emme uskalla, pelkäämme tekevämme jotain väärin. Emme uskalla leikkiä.

Toisaalta on totta ettei kaikki treeni ulkona onnistu samoin kuin liikuntapaikoilla. Poluilla ja liukkaalla juostessa ei saa revittyä samanlaisia nopeuksia kuin radalla, puunrunkoja nostamalla ei painoa voi lisätä kahden ja puolen kilon intervallein eikä puunoksasta saa samanlaista otetta kuin leuanvetotangosta. Mutta näillä seikoilla ei ole niin suurta merkitystä muille kuin niille jotka harjoittelevat tavoitteellisesti, jotain tiettyä lajia varten. Jos tarkoitus on kilpailla, pitää tietenkin treenata kilpailusuoritusta varten.

Mutta meille tavallisille kuolevaisille olisi hyödyllisempää treenata todellisen maailman kaaoksessa. Kun olosuhteet eivät ole optimoidut, pitää kehon sopeutua toimimaan myös hankalammissa tilanteissa. Ja sitähän liikunnan harjoittamisella haetaan, kykyä toimia kaikenlaisissa tilanteissa mitä elämä heittää eteen.

Avaa ensin mielesi, sitten ovesi. Astu maailmaan ja ala etsiä mahdollisuuksia liikuttaa kehoasi sen lävitse. Unohda häpeä ja leiki rohkeasti, liiku maailman parhaalla kuntosalilla.

Rajat

Olen keväiseen tapaani osallistunut polkujuoksukilpailuihin. Talvena juoksukilometrejä kertyi vähänlaisesti ja kisat ovat minulle lähinnä harjoituslenkkeinä. Kilpailutilanne ja muut samalla reitillä juoksevat kisaajat saavat minut puskemaan eteenpäin huomattavasti lujempaa kuin itsenäisesti juoksemalla. Ja vaikkei tasoni ole lähelläkään kärjen juoksijoita, pääsen lähelle omia rajojani.

Viimeisimmän kilpailun reitti kulki harjun päällä, jonne johtavilla portailla oli jokin porukka juoksemassa rapuissa. Yksi treenaajista oli puskenut itsensä rajoille ja niiden yli ja oli joutunut pysähtymään portaiden yläpäähän tyhjentämään mahalaukkuaan. 

Välillä on syytä mennä treenissään rajoille. Välillä pitää puskea niin pitkälle kuin pystyy. Muutoin ei koskaan tiedä missä kohtaa ne todelliset rajat ovat. Useimmiten se todellinen raja ei ole vielä siinä missä se tuntuu olevan. Sen ensimmäisen seinän läpi pääsee vielä, mahdollisesti vielä muutaman sen jälkeenkin. Ja jostain sieltä toiselta puolelta löytyy se todellinen muuri.

Siitä syystä osallistun kilpailuihin. Talven vähäiset juoksut ovat tehneet minusta juoksun suhteen löysän. Omilla lenkeillä on ollut liian helppoa hidastaa kun tuntuu pahalta, liian helppoa kääntyä aikaisemmasta risteyksestä kotiinpäin. Mutta Suomen kesä on täynnä hienoja juoksutapahtumia, ja haluan osallistua edes osaan niistä. Ja haluan pystyä juoksemaan niissä kunnolla. Joten minun täytyy uudelleen löytää rajani, todelliset rajani, jotten hellitä pienten seinämien edessä.

Uskon treenamisen suhteen enemmän maltilla tekemiseen. Aina täysillä tekeminen ei ole järkevää. En halua vain rääkätä kehoani vaan oppia uusia taitoja, ja silloin hermostoa ei voi ajaa loppuun treenin aikana. Teen mieluummin vähän mutta laadulla ja jätän tankkiini sen verran polttoainetta että voin tehdä seuraavana päivänäkin saman treenin jos niikseen tulee. 

Tänään käyn silti vielä kokeilemassa rajojani. Juoksen metsän keskelle minua nopeampien perässä ja pyrin kalibroimaan omat rajani uudelleen. 

Leikki

Pelkäämme liian paljon epäonnistumista. Pelkäämme ettemme osaa ja että joku muu näkee kun epäonnistumme. Pelkäämme yrittää jotain josta emme tiedä tarkalleen miten se kuuluisi tehdä. Ja pelkäämme tehdä asioita joiden tarkoitusta emme pysty tarkkaan selittämään.

Olemme aikuisina masentavan kykenemättömiä tekemään asioita vain koska niiden tekeminen tuntuu hyvältä ja oikealta. Liikkumisella pitää aina olla jokin järkevä tarkoitus, sen pitää viedä jonnekin tai kehittää kykyjämme. Emme temppuile kehoillamme vain temppuilun ilosta tai kokeile päästä paikasta toiseen epätavallisia reittejä vain nähdäksemme pystymmekö.

Silti teemme paljon asioita vain siksi että ne tuntuvat hyviltä. Asioita jotka kehittävät meitä paljon vähemmän kuin kehoillamme leikkiminen. Katselemme televisiota, luemme kirjoja, pelaamme pelejä ja kuuntelemme musiikkia. Tietyt tavat kuluttaa aikaansa ovat aikuisille hyväksyttävämpää toimintaa kuin leikkiminen, vaikka hyötyä ei näistä toiminnoista ole sen enempää.

Minä leikin. Kokeilen näkemiäni temppuja, luon omia liikeyhdistelmiä ja kuljen ympäristöni halki muitakin kuin niitä ilmiselviä reittejä. Improvisoin ja kokeilen. Kiipeilen kallioilla ja puissa, tasapainoilen puunrungoilla ja loikin esteiden yli. Usein epäonnistun yrityksissäni, kaadun selälleni tai putoan maahan. Ja naurahdan, mietin mikä meni pieleen ja yritän uudelleen.

Se tunne kun saa liikuttaa kehoaan on yksi parhaista kokemuksista. On hienoa osata kulkea läpi maailman omalla voimallaan ja haastaa itsensä tekemään jotain mitä ei ole aiemmin kokeillut. Ja puhdas liikkumisen ilo tekee epäonnistuneet yrityksetkin kokeilemisen arvoisiksi.

En ole immuuni ihmisten ihmettelylle. Naamioin leikkihetkeni usein treenien yhteyteen lämmittelyiksi ja jäähdyttelyiksi tai poikkean polulta vain syvällä metsässä, piilossa toisten katseilta. Joskus käytän lapsiani savuverhona. Toisten aikuisten kummastelevat katseet, tai oikeastaan oma kuvitelmani näistä katseista, lannistaa liian usein omat leikkihaluni.

Tavoitteenani on unohtaa useammin muut ja leikkiä silloin kun leikityttää. Olla rohkeammin sitä mitä haluan olla. Ja mitä haluaisin muidenkin olevan.

Kupla

Näin sattumalta ostos-televisiossa kuntoilulaitteen mainoksen. Kyseisen laitteen luvattiin mahdollistavan painonpudotus ja tiukkojen vatsalihasten hankkiminen vähäisellä treenimäärällä. Tämä todistettiin näyttämällä kuinka paljon vatsalihakset tuottivat lämpöä laitteella harjoiteltaessa. Ja kaiken luvattiin tapahtuvan mukavasti istuen.

Minulle mainoksessa oli monia punaisia lippuja. Lyhytaikainen harjoittelu ei pelasta terveyttä jos koko muu elämä on liikkumatonta. Sixpack ei vielä takaa toimintakykyä vaikka seksikkäältä näyttääkin. Lämmöntuotto harjoitellessa kertoo kyllä lihasten aktivaatiosta, mutta se ei vielä takaa että lihakset kehittyvät siinä mihinkään. Ja varsinkaan se ei kerro siitä että harjoitellessa oppisi uusia taitoja. Ja pahin kirosana oli mukavuus: mukavasti istuminen on se syy miksi meidän tarvitsee liikkua, ei ratkaisu siihen.

Mutta enemmän jäin pohtimaan sitä olenko itse kuplassa? Onko omat mieltymykseni koko kehoa kuormittavaan harjoitteluun ja oikeasti käyttökelpoisten taitojen opetteluun niin erilaisia kuin valtaosalla. Olenko itse altistanut itseni jo niin kauan toiminnalliselle harjoittelulle, kahvakuulalle, paljasjalkailulle, Joelle, Idolle, Erwanille ja Katylle etten ymmärrä ettei suurin osa ihmisistä katso mainosta samoin kuin minä. Että suurimmalle osalle ihmisistä lupaukset kuluvista kaloreista ja tiukkenevasta vatsasta mukavasti istuen on vetoava ajatus.

Olenko minä liian syvällä kuplassani, vai oliko tuo mainos tehty vanhentuneilla ideoilla?

Erilainen

Olen aina ollut hieman erilainen monissa tavoissani tehdä asioita. En juurikaan mieti miten minusta ajatellaan silloin kun teen asioita jotka ovat mielestäni oikein, siitä huolimatta miten niihin suhtaudutaan.

En koe että haluaisin tavoitella tietynlaista imagoa tai kerätä määrättyä mainetta toimimalla joissain asioissa vinosti. En voi kuitenkaan väittää olevani immuuni muiden reaktioille ja myönnän että välillä saan kiksejä siitä että ihmiset kummastelevat tekojani. Mutta varon tekemästä asioita vain koska ne ovat erilaisia. Kaikella pitää olla minulle arvokas syy.

Mutta pystyn olemaan se tyyppi jonka touhuja kummastellaan. Olen kykenevä erilaisuuteen.

Ihmiset liikkuvat liian vähän ja se on ongelma. Enkä tarkoita vain sitä liikkumista mikä tapahtuu lenkkipoluilla ja liikuntasaleilla. En vaikka siihen yhdistettäisiin pyöräillyt työmatkat ja kävellyt portaat. Liikuntaharrastuksissa ja hyötyliikunnassa olisi monilla lisättävää, mutta sen lisäksi ihmiset ovat liian paikallaan silloin kun ovat paikallaan j

a ovat liian paikallaan jopa liikkuessaan.

Tarvitsemme lisää liikettä. Meidän pitää lisätä aikaa jolloin liikumme, meidän pitää lisätä tapoja joilla liikumme ja meidän pitää lisätä kehomme liikkuvia osia. Ja viimeinen kohta on oikeasti se helpoin, koska liikkuvien kehonosien lisäämiseksi meidän ei välttämättä tarvitse käyttää enempää aikaa.

Jalkaterämme liikkuvat enemmän kun emme sulje niitä kovapohjaisiin kenkiin. Käsivartemme ja kämmenemme liikkuvat kun kannamme asioita ja kannamme niitä muutoinkin kuin vain kahvoista kiinni pitämällä. Koko kehomme joutuu tekemään työtä pitääkseen meidät pystyssä jos poikkeamme päällystetyltä tieltä epätasaisempaan maastoon. Ihomme pienet lihakset liikkuvat kun altistamme itsemme kylmälle, kuumalle tai viimalle.

Voimme lisätä liikettä kehoihimme kuluttamatta aikaa tai rahaa. Lisäliikkeen hintana on pieni epämukavuus ja se, että monien muiden silmissä vaikutamme oudoilta. Erilaisilta.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen käyttää kykyäni erilaisuuteen olemalla esimerkkinä liikkumisen lisäämisestä. Kuljen rumissa varvaskengissäni tai avojaloin, tasapainoilen reunakivetyksillä, loikin esteiden yli, kiipeilen leikkipuistoissa ja puissa, istun lattioilla. Yritän liikkua mahdollisimman paljon, mahdollisimman usein ja mahdollisimman suurella osalla itseäni, silloinkin kun se saa muut ihmiset epäilemään mielenterveyttäni. Voi olla ettei kukaan koskaan ota mallia, voi olla että teen itsestäni narrin ilman sen suurempaa hyötyä ihmisille ympärilläni.

Mutta se riittää. Koska tiedän kykeneväni olemaan se narri. Se on pieni hinta paremmasta toimintakyvystä.