Erilainen

Olen aina ollut hieman erilainen monissa tavoissani tehdä asioita. En juurikaan mieti miten minusta ajatellaan silloin kun teen asioita jotka ovat mielestäni oikein, siitä huolimatta miten niihin suhtaudutaan.

En koe että haluaisin tavoitella tietynlaista imagoa tai kerätä määrättyä mainetta toimimalla joissain asioissa vinosti. En voi kuitenkaan väittää olevani immuuni muiden reaktioille ja myönnän että välillä saan kiksejä siitä että ihmiset kummastelevat tekojani. Mutta varon tekemästä asioita vain koska ne ovat erilaisia. Kaikella pitää olla minulle arvokas syy.

Mutta pystyn olemaan se tyyppi jonka touhuja kummastellaan. Olen kykenevä erilaisuuteen.

Ihmiset liikkuvat liian vähän ja se on ongelma. Enkä tarkoita vain sitä liikkumista mikä tapahtuu lenkkipoluilla ja liikuntasaleilla. En vaikka siihen yhdistettäisiin pyöräillyt työmatkat ja kävellyt portaat. Liikuntaharrastuksissa ja hyötyliikunnassa olisi monilla lisättävää, mutta sen lisäksi ihmiset ovat liian paikallaan silloin kun ovat paikallaan j

a ovat liian paikallaan jopa liikkuessaan.

Tarvitsemme lisää liikettä. Meidän pitää lisätä aikaa jolloin liikumme, meidän pitää lisätä tapoja joilla liikumme ja meidän pitää lisätä kehomme liikkuvia osia. Ja viimeinen kohta on oikeasti se helpoin, koska liikkuvien kehonosien lisäämiseksi meidän ei välttämättä tarvitse käyttää enempää aikaa.

Jalkaterämme liikkuvat enemmän kun emme sulje niitä kovapohjaisiin kenkiin. Käsivartemme ja kämmenemme liikkuvat kun kannamme asioita ja kannamme niitä muutoinkin kuin vain kahvoista kiinni pitämällä. Koko kehomme joutuu tekemään työtä pitääkseen meidät pystyssä jos poikkeamme päällystetyltä tieltä epätasaisempaan maastoon. Ihomme pienet lihakset liikkuvat kun altistamme itsemme kylmälle, kuumalle tai viimalle.

Voimme lisätä liikettä kehoihimme kuluttamatta aikaa tai rahaa. Lisäliikkeen hintana on pieni epämukavuus ja se, että monien muiden silmissä vaikutamme oudoilta. Erilaisilta.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen käyttää kykyäni erilaisuuteen olemalla esimerkkinä liikkumisen lisäämisestä. Kuljen rumissa varvaskengissäni tai avojaloin, tasapainoilen reunakivetyksillä, loikin esteiden yli, kiipeilen leikkipuistoissa ja puissa, istun lattioilla. Yritän liikkua mahdollisimman paljon, mahdollisimman usein ja mahdollisimman suurella osalla itseäni, silloinkin kun se saa muut ihmiset epäilemään mielenterveyttäni. Voi olla ettei kukaan koskaan ota mallia, voi olla että teen itsestäni narrin ilman sen suurempaa hyötyä ihmisille ympärilläni.

Mutta se riittää. Koska tiedän kykeneväni olemaan se narri. Se on pieni hinta paremmasta toimintakyvystä.

Lihasta vai taitoja

Käyn epäsäännöllisesti, mutta tasaisen varmasti kuntosalilla. Salitreenini koostuu lähinnä levytangolla tehtävistä painonnosto- ja voimanostoliikkeistä. Oikeastaan en siis salia tarvitsisi, leytanko ja vaatimaton kasa painoja riittäisi. Mutta koska työmaallani on edullinen kuntosali, hoidan voimaharjoitteluni mieluummin siellä kuin varastoin kotiini tilaa vieviä välineitä.

Maustan treenejäni salilta löytyvillä voimistelurenkailla, leuanvetotangolla,  tasapainolaudalla ja hyppyboksilla. Mutta kaikki ne koneet ja taljat jäävät minulta käyttämättä.

Kuntosalit on täytetty koneilla jotka ohjaajat meitä liikuttamaan kuormaa tarkkaan rajattuja liikeratoja pitkin. Enkä halua niitä liikaa ruoskia, kyllä niillä paikkansa on. Ne ohjaavat tekemään liikkeitä turvallisia ratoja myöten ja helpottavat isoloimaan liikkeen juuri tietyille lihaksille. Niillä saa kohdennettua treeninsä sinne minne haluaa, voi pitää tänään ojentajapäivän ja tehdä lähentäjät eri kerralla. Ja kun tavoitteena on saada lihaksiin kokoa ja näköä se on järkevää.

Mutta minä en halua mennä salilla harjoittamaan lihaksiani. Minä en halua treenata hauiksiani tai etureisiäni. Minä haluan oppia tekemään. Haluan oppia nostamaan taakkaa maasta ja siitä edelleen rinnalle ja jopa pääni yläpuolelle. Haluan oppia vetämään kehoni tangon päälle ja kannatella painoani käsivarsillani. Haluan saada voimaa ja taitoa nostaa painavaa, koska elämä heittää välillä eteen tilanteita joissa raskas kuorma täytyy saada liikkeelle. Ja silloin minun ei ole järkeä yrittää liikuttaa kuormaa vain hauiksiani supistamalla, vaan käyttää koko kehon voimaa työn suoritukseen. Oikeassa elämässä yksittäisten lihasten voimalla on harvoin merkitystä.

Siksi nostan mieluummin vapaata painoa, vaikka en silloin uskalla nostaa yhtä suurta taakkaaa kuin telineen tukemana. Siksi en käytä liinoja helpottamaan otettani, koska jos en jaksa pitää kiinni pelkillä sormillani en oikeasti pysty nostamaan kuormaa. Siksi en mieti ”mihin tämä liike ottaa” vaan ”missä tilanteessa tarvitsen tällaista tekniikkaa”. Haluan harjoitella tavoilla jotka haastavat muutakin kuin vain muutamaa lihasta. Haluan opettaa kehoni eri osat toimimaan yhdessä jotta saisin mahdollisimman paljon tehoa irti silloin kuin sitä tarvitsee. Ja haluan kehittää myös niitä pieniä, liikettä tukevia juttuja: liikkumisen mahdollistavia sidekudoksia ja tasapainoa tukevia pikkulihaksia.

Olisin varmasti isompi ja kauniimpi jos pumppaisin isoloituja liikkeitä koneilla. Mutta en, varsinkaan tässä vaiheessa elämää, osaa antaa ulkomuodolleni suurempaa arvoa kuin toimintakyvylleni. Joten harjoittelen mieluummin taitoja, ulkomuotoni tulkoon perässä.

Treenaus vs. liikkuminen

En ole osannut keskittyä mihinkään tiettyyn urheilulajiin tai tapaan liikkua sellaisella omistautumisella että olisin saavuttanut ikinä mitään urheilussa. Mutta olen liikkunut paljon aikuiselämäni aikana. Ja usein kovaa. Pitää puhua puuskuttamatta ei päde juoksulenkeilläni ja painomäärä levytangossa ovat (minulle) isot. Olen halunnut treeniaikani olevan tehokasta tekemistä. Ja hyötyliikunta ei minua kiinnostanut. Liikuin jo monta kertaa viikossa ja kovalla temmolla, mitä lisäarvoa heikkotehoisesta arkiliikkumisesta olisi minulle?

Sitten sain lapsen. Aikaa treenamiselle ei enää ollutkaan samalla lailla, eikä varsinkaan samalla säännöllisyydellä. Kun se toinenkin lapsi syntyi, aika kaventui entisestään. Tai oikeastaan aikaa on saman verran, mutta sitä kaikkea ei pysty käyttämään vain omaan treeninsä. Uskon että muista huolehtiminen vaatii sen että pitää ensin huolta itsestään, mutta missä vaiheessa se alkaa olla vain itsekästä?

Kun vielä löysin Katy Bowmanin podcastin ja kirjat, aloin ymmärtää kaiken liikkeen merkityksen. En vain niiden isojen ja tehokkaiden, vaan myös pienten ja huomaamattomien. Ja tajusin ettei ydin ole välttämättä liikunnan tehossa vaan siinä miten paljon ajasta on liikkumatta. Ymmärsin että kovakin tunnin treeni viisi kertaa viikossa on murto-osa kaikesta siitä mitä teen. Vaikka haastaisin itseni treenatessa ja liikkuisin kovaa, loppupäivä ei saa kulua paikallaan istuen.

Se määrä liikkumista mitä nyky-yhteiskunta pitää riittävänä on paljon vähemmän kuin liikkuminen joka esi-isiemme päiviin kuului. Istumme, kuljemme matkamme moottoriajoneuvoilla, syömme ruokaa jonka kerääminen ja prosessointi on ulkoistettu muualle ja suojaamme itsemme ympäristöltä vaatteilla. Emme vääntäydy epämukaviin asentoihin päivittäisissä toimissamme, emme kulje epätasaisilla pinnoilla. Paljon pienen pientä liikettä jää kehoissamme tekemättä vain koska meidän ei tarvitse puhdistaa tai kuoria ruokiamme, hienontaa niitä käsiemme tai leukojemme lihasvoimalla tai säädellä kehomme lämpötilaa ympäristön mukaan.

Nykyään pyrin liikkumaan pitkin päivää, kaiken aikaa. Tekemään pieniä valintoja päivissäni jotta kehoni saisi enemmän liikettä. Osa valinnoistani on niitä perinteisiä hyötyliikunnan keinoja. Matkojen kulkemista lihasvoimalla, asioiden (ja lasten) kantamista käsillä eikä kärryillä. Osa on pieniä treenihetkiä joita voi istuttaa päiviinsä huomaamatta, kuten pihapuussa tehdyt leuanvedot, lasten nostelut ja kiipeilyt leikkipuistojen telineissä. Mutta ennen kaikkea teen kaikkea pientä, kaikkea sellaista jota en ennen edes ajatellut liikuntana. Istun nytkin lattialla jotta en pysty pysymään samassa asennossa pitkään. Opettelin nukkumaan ilman tyynyä samalla logiikalla. Tiputan itseni syväkyykkyyn aina kun minun tarvitsee kerätä jotain lasten pudottamaa lattialta. En paloittele tai kypsennä pehmeäksi kaikkia kasviksia joita syön. Etsin hankalia kulkureittejä kävellessäni. Tasapainoilen hiekkalaatikkojen reunoilla ja puunrungoilla. Ja altistan itseni ajoittain tarkoituksella kylmälle tai kuumalle jotta kehoni joutuu itse säätämään lämpötilaansa.

Pidän edelleen siitä kun saan treenata kovaa. Haluan jatkossakin tehdä hapottavia lihaskuntopiirejä ja juosta itseni läkähdyksiin. Ja uskon niiden olevan tarpeellisia. Välillä pitää mennä rajoilleen jotta tietää kuinka pitkälle voi mennä. Mutta terveyden kannalta oleellisempaa on pitää keho liikkeessä, monipuolisesti ja moniakselisesti, pitkin päivää.

Liikkuminen on muutakin kuin vain treenausta, harjoittelua ja harrastamista. Liikkumista tapahtuu muuallakin kuin kuntosaleilla, lenkkipoluilla ja tietyn harjoitusajan aikana. Helpoin tapa lisätä liikuntaa päiviinsä ei ole lisätä treenitunteja vaan muuttaa passiivisemmat hetket liikkuvammiksi.

Pyöräily

Suhteeni polkupyörään ja pyöräilyyn on mielenkiintoisen kahtiajakoinen. Toisaalta pidän pyöräilystä tapana kulkea, ajan satoja kilometrejä kesässä ja toivoisin että useampi ihminen ajaisi enemmän pyörällä. Mutta toisaalta en osaa arvostaa sitä liikuntana enkä halua suositella sitä treeniksi kenellekään.

Pyörällä ajo on hyvä tapa liikkua paikasta A paikkaan B silloin kun matka ei ole ylivoimainen, aika riittää hieman pidempään matkustamiseen, kuljetettavana ei ole kuin minä itse eikä kohteessa ole tarpeen olla siisteimmillään (tai on mahdollista peseytyä). Se on ekologinen tapa matkustaa joka antaa lisäksi keholle sen kovasti kaipaamaa liikettä.

Pyöräily on lisäksi ensimmäinen liikuntaharrastus joka minulla itselläni oli. Varhaisnuoruudessani olin fyysisesti hyvin laiska ja kulutin aikani lähinnä videopelien ja sarjakuvien parissa. Pyöräily oli kuitenkin minulle tapa tyydyttää seikkaluhaluani. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin ajamaan jonnekin päin, mielenkiintoisten risteysten eteen tullessa lähdin tutkimaan uusia teitä ja uusia alueita. Saatoin ajella parisen tuntia pitkin lähialueita, eksyen uusiin paikkoihin vain jotta näkisin mitä tien mutkan takaa paljastui. Edelleen olen sitä mieltä että polkupyörä tarjoaa hyvän kompromissin ketteryytensä ja toimintasäteensä puolesta juuri tällaiseen seikkailuun, vaikka omalla kohdalla juoksukunnon kehittyminen ja tiettömien metsikköjen lumo on siirtänyt seikkailut jalan metsäpoluilla tehtäviksi.

Mutta pyöräilyn kehuminen hyväksi liikunnaksi on outoa. Hiki tulee kyllä, kaloreita palaa varmasti. Mutta istuminen satulassa ja jalkojen liikuttaminen kevyttä vastusta vastaan ei ole hyvä eikä luonnollinen tapa liikkua. Nykyihminen viettää jo normaalielämässään liikaa istuma-asennossa, onko liikkuessa pakko olla samassa asennossa? Jalat kyllä pyörivät, mutta jalat eivät liiku koko luonnollisella radallaan ja voimaa tuotetaan tasaisesti koko liikkeen ajan, ei vain pinnalta ylös työntäessä kuten juostessa tai kävellessä. Yläkroppa joutuu tekemään vain hyvin vähän työtä. Liike tapahtuu lähinnä yhdessä suunnassa, kehon ei tarvitse kiertyä, taipua tai edes liikkua sivusuunnassa. Pyöräily vaatii tasapainoa, mutta ei samanlaista herkkyyttä ja samanlaisia korjausliikkeitä kuin kävellen tai juosten horjuessa. Luita ja niveliä vahvistava tärinä jää puuttumaan. Lantio ja selkäranka jämähtää helposti pitkiksi ajoiksi huonoon asentoon. Keuhkojen toiminnan kannalta optimaalinen rintakehän toiminta joudutaan uhraamaan aerodynamiikan alttarille. Pieniä puutteita ja poikkeamia siihen kuinka kehomme kuuluisi liikkua.

Pyöräilyn kehuminen hyväksi liikuntaharrastukseksi on kuin osallistumispalkinnot. Et voittanut, et edes suoriutunut järin hyvin, mutta hienoa että otit osaa. Lihaksesi liikkuivat, kalorit paloivat ja verenkiertoelimistösi teki töitä, ja se riittää. Minulle tämä kertoo siitä kuinka paikalleen jämähtänyttä elämää elämme, kuinka tottuneita olemme olemaan paikallamme, jos kaikki edellä mainitsemani pyöräilyn puutteet voidaan sivuuttaa. Ainakin teit jotain, tuossa mitali.

En halua kritisoida Pyöräiljöitä. Ymmärrän hyvin miten pyöräilyyn voi rakastua. Siinä ei ole mitään väärää. Olen pahoillani siitä mitä tästä maailmasta on tullut. Kritisoin elämäntapamme liikkumattomuutta, pyöräilyn korottaminen Hyväksi Treeniksi on oire syvemmästä ongelmasta länsimaisessa elämäntavassamme. Jos liikunnalla halutaan vain polttaa kaloreita ja kehittää lihaksia, pyöräily on hyvää liikuntaa. Mutta toivoisin että liikunnalla tavoiteltaisiin muutakin, terveyttä, toimintakykyä ja taitoja joita pystyy hyödyntämään elämässä.

Mutta silti olen valmis korottamaan yksivaihteiseni viiden tärkeimmän omistamani esineen joukkoon. Minimalismistani huolimatta omistan silti kaksi polkupyörää. Silti toivon että kaikki ihmiset voisivat kulkea ainakin jonkin osan nyt autoilla tekemistään matkoistaan polkien.

Toivoisin että pyöräilyyn suhtauduttaisiin hyvänä tapana matkata paikasta toiseen, muttei välttämättä hyvänä tapana harjoittaa kehoaan. Ja että he jotka rakastavat pyöräilyä liikuntamuotona, ymmärtäisivät sen puutteet ja kompensoisivat niitä liikkumalla myös muilla tavoilla.

Paljaat jalat

Muistan kuinka lapsena kesäisin tuli kuljeskeltua paljain jaloin. Ja myöhemmin saatoin talvellakin käydä postilaatikolla ilman kenkiä. Myös treenaamiseni olen suorittanut pääsääntöisesti paljain jaloin. Olen pitänyt eniten kevyistä ja pehmeistä kengistä, en halunnut jalkoihin painavia ja jäykkiä, kömpelöitä kenkiä.

Mutta olin silti yllättänyt kuin luin talvella 2011-2012 FightSport-lehden artikkelin paljasjalkajuoksusta. Voiko paljain jaloin muka juosta? Olivatko ne minimalistiset kengät soveltuvat lenkkipoluille? Olin nähnyt Vibramin FiveFingersejä, mutta en ymmärtänyt että ihmiset juoksevat ne jalassa, puhumattakaan että juoksisivat paljain jaloin.

Tietenkin paljain jaloin voi juosta. Lajimme on juossut lähes 200 000 vuotta ilman kenkiä tai hyvin vähäiset suojukset jaloissaan. Nyt se tuntuu päivänselvältä, mutta silloin tuo artikkeli avasi ajatteluni aivan uudelle tasolle. Päätin että kesän tullessa alan tutustumaan paljasjalkajuoksuun ja minimalistisiin kenkiin.

2012 vuoden ExtremeRun on viimeinen matka jonka olen juossut kantakorotetuilla kengillä. Heti seuraavalla viikolla lähdin testaamaan uusia Vivojani.

Tiesin että totuttelu uusii kenkiin ja uuteen tekniikkaan pitäisi aloittaa rauhallisesti, joten suunnittelin neljän kilometrin lenkin, josta kävelisin pääosan. Lähdin kävelemään, mutten malttanut kävellä pitkään kun piti jo päästä kokeilemaan juoksuaskeleita.

Juokseminen ohutpohjaisilla, kantakorottomilla ja kevyillä kengillä oli niin kevyttä ja hauskaa että päädyin juoksemaan kilometrin verran enemmän kuin olin suunnitellut. Sen seurauksena pohkeeni olivat jumissa viikon. Mutta olin vakuuttunut.

Olen käynyt juoksulenkeillä aina kuusitoistavuotiaasta saakka, mutta vasta nyt aloin kiinnittämään huomiota tekniikkaani ja ryhtiini. Jätin pois kuulokkeet ja musiikin, jotta pystyin kuuntelemaan mitä kehoni minulle kertoo. En ollut enää lenkkeilijä tai hölkkääjä. Minusta tuli juoksija.

Viiden vuoden aikana olen juossut ensimmäisen puolimaratonini, monta puolikasta sen jälkeen, ensimmäisen maratonini ja paljon lyhyempiä lenkkejä. Olen vaihtanut koko kenkävalikoimani, juhlakenkiä lukuunottamatta, minimalistisiin kenkiin. Kesät olen kulkenut mahdollisimman paljon paljain jaloin. Jalkateräni ovat vahvistuneet, leventyneet ja jalkapohjieni tuntoaisti sekä liikkumiskyky on parantunut.

Paljasjalkajuoksun aloittaminen teki minusta paremman juoksijan ja sysäsi minut etsimään muitakin luonnollisempia tapoja liikkua ja elää tätä elämää. Juokseminen on jatkunut, mutta nykyään minua kiinnostaa enemmän lyhyemmät matkat ja haastavammat maastot. Paljasjalkailu on tehnyt minusta terveemmän ja vahvemman, mutta terveyshyödyt eivät ole pääsyy paljasjalkailuuni.

Parasta paljain jaloin kulkiessa on kaikki se tuntemuksien ja informaation tulva joka jää kokematta kun jalat ovat pakattuna kenkien suojaan. Kengät jalassa kulkeminen on kuin kulkisi harmaa harso silmien edessä tai nyrkkeilyhanskat kädessä. Kaikki tuntuu harmaalta, tylsältä ja samalta, jalat ovat kömpelöt ulokkeet, eivätkä näppärät ja vikkelästi reagoivat raajat kuten niiden kuuluisi. Tunnen maanpinnan lämmön tai viileyden, pienet kivet ja oksat. Reagoin nopeammin siihen mitä allani on. En tallaa tunteettomasti maanpintaa vaan tiedän missä kuljen. Ja olen paremmin hetkessä, olen läsnä kulkemisessani. Paljain jaloin kulkiessa maailma tuntuu paljon elävämmältä, paljon täydellisemmältä kuin kengät jalassa.

Juoksu ja jää

Päätin osallistua keväällä järjestettävään, lyhyitä osakilpailuja sisältävään polkujuoksukisaan. Kisa on minulle tuttu jo viime vuodelta, ja pidin lyhyiden matkojen juoksemisesta lähialueen poluilla. Talven aikana juoksemiseni on jäänyt vähemmälle, ja halusin jonkin motivoivan minua taas juoksemaan. Tieto tulevista kisoista antaa intoa harjoittelulle. Sitä haluaa aina saada niin hyviä aikoja kuin mahdollista, vaikkei kärkisijoille olisikaan mitään asiaa.

Mutta nyt kun aloitin taas juoksuharjoittelun, säät eivät suosineet. Tiet ovat jään peitossa ja niillä juokseminen on tasapainoilua ja liukastelua. En pysty päästelemään niin lujaa kuin haluaisin, kisavauhdista puhumattakaan.

Järkevää olisi varmaan siirtyä harjoittelemaan juoksua sisätiloihin, juoksumatolle. Siellä voisin kerätä taas kuntopohjaa juoksulle, odottaessani että tiet sulavat sen verran että niillä voi juosta liukastelematta. Käyttämälläni kuntosalilla on juoksumatto jota voisin käyttää. Voisin juosta matolla juuri niin lujaa kuin olisi tarpeellista.

Mutta en tehnyt niin. Lähdin ulos, uhmasin liukkaita tienpintoja. Liukastelin, hidastelin, välillä jouduin vaihtamaan kävelyyn, välillä jouduin siirtymään pientareelle kun pito tien puolella ei vain riittänyt.

En saanut lenkilläni lihaksiani huutamaan armoa, en saanut rikottua niitä jotta ne voisivat korjata itsensä voimakkaammiksi. Keuhkoni eivät joutuneet pinnistelemään saadakseen tarpeeksi happea eikä sydämeni joutunut äärimmilleen jotta kudokseni saisivat sen hapen käyttöönsä.

Mutta silti menin mieluummin lenkille jään peittämille ulkoreiteille kuin turvallisiin sisätiloihin. Sillä vaikka lyhyen tähtäimen tavoitteenani onkin tulevat polkujuoksukisat, niin perimmäinen syyni harjoitella juoksua on se että haluan oppia kulkemaan tehokkaasti kahdella jalalla. Ja asun maailmassa joka on välillä peilijäässä silloin kun minun pitäisi kulkea sen pinnalla.

Minulle on tärkeämpää oppia taitoja kuin kehittää kehoani. Ja minulle on tärkeää kyetä toimimaan siinä ympäristössä missä olen. En halua vain vahvistaa lihaksiani, lisätä hapenottokykyäni tai kuluttaa kaloreita. Minulle harjoittelu tarkoittaa sitä että opin liikkumaan paremmin oikeassa maailmassa, en vain salin kliinisessä ympäristössä.

Ja se tarkoittaa sitä että minun pitää liikkua niissä olosuhteissa missä olen, oli sitten märkää, kylmää tai liukasta.