Tapojen vanki

Omat paradigmat istuvat tiukassa. On helpompaa kaivautua omaan poteroonsa heittelemään kiviä toisten juoksuhautoihin, kuin yrittää ymmärtää miksi toiset toimivat eri tavalla.

Itsessäni huomaan tämän kun näen salilla jonkun itseäni isomman ja lihaksekkaamman miehen tekemässä hauiskääntösarjaansa. Ensireaktio kumpuaa jostain alkukantaisesta ja se väittää minun olevan kauempana alfa-asemasta kuin tuo fyysisesti kookkaampi yksilö. Mutta lähes välittömästi egon suojamekanismit lähtevät käyntiin ja alkavat pönkittää epävarmaa egoa väittämällä ettei hauiskäännöt auta pätkääkään oikeassa elämässä, ettei lihasten koko kerro vielä kaikkea toimintakyvystä, että minun treenini tähtää funktioon eikä ulkonäköön. Ei tuo mies taatusti osaa tehdä pistoolikyykky-luistelijankyykky -kombinaatiota tai juokse puolimaratonia yhtä lujaa kuin minä.

Yritän saada itseni kiinni kun ajattelen näin. Toisten ihmisten tekemisten vähättely ei ole terveellistä toimintaa eikä se ole sitä mitä haluan tehdä. Eikä ole oman treeninkään kannalta järkevää käyttää omaa energiaansa toisten harjoitusten seuraamiseen kun pitäisi keskittyä omaan tekemiseensä.

Mutta näin ajattelumme toimii. Meillä on omat tapamme tehdä asioita, omat uskomuksemme. Ja tietenkin ne ovat niitä parhaita, ainakin omasta mielestämme. Emmehän me muuten niihin uskoisi. Ja toisenlaiset tavat treenata tai syödä, erilaiset ajatukset maailman toiminnasta ja muiden elämänkatsomukset ovat uhka egollemme. Miten joku voi saavuttaa parempia treenituloksia väärillä tavoilla tai menestyä elämässä uskoen vääriin asioihin?

Yritän muistaa että nämä toisten tekemistä vähättelevät ajatukset ovat vain ajatuksia. Eivät totuuksia, eivätkä välttämättä edes todellisia syvimpiä tuntojani. Ne saavat nousta, mutta jos en anna niille enempää voimaa, ne häviävät. Kun ymmärrän ajatusteni kumpuavan omista epävarmuuksistani voin antaa niiden mennä.

Minun pitää ymmärtää ettei oma tapani treenata ole se ainoa ja oikea. Että toiset treenaavat saavuttaakseen jotain muuta kuin minä, ja se on oikein. Varsinkin kun he silti treenaavat. Kaikkein typerintä on kun ihmiset alkavat kiistelemään niitä vastaan joiden kanssa heillä on enemmän yhteistä kuin eroa. Paleoruokailijat ja vegaanit sotivat keskenään, vaikka molemmissa ruokavalioissa syödään suurimmaksi osaa samoja asioita ja kuormitetaan ympäristöä ja terveyttä vähemmän kuin tavallisen väestön syömätavoilla. Crossfittaajat ja bodarit väittelevät treeniensä paremmuudesta maailmassa jossa liikkumattomuus aiheuttaa miljardien eurojen kustannuksia. Vakaumukselliset ihmiset kiistelevät siitä kumman jumala on todellinen, huomaamatta että valtaosa heidän noudattamistaan hyvän elämän ohjeista ovat samoja, huolimatta siitä minkä nimiseltä jumaluudelta ne ovat peräisin.

Uskon omiin treeneihini, ruokavalioajatuksiini ja elämänfilosofioihin. Luotan siihen että ne ovat parasta minulle. Mutta samalla yritän muistaa että muidenkin tavat voivat olla heille parhaita. Eikä ole minun tehtävä eikä oikeus arvostella heidän tekemisiään. Sitä paitsi, voin oppia hyödyllisiä asioita muilta, kunhan vain jätän egoni kuiskuttelut omaan arvoonsa ja pidän mieleni avoimena sekä mielipiteeni joustavina.

Syntymäpäivä

Teiniangstin ollessa syvimmillään inhosin syntymäpäiviäni. En pitänyt siitä faktasta että olin elossa, joten se että minun olisi pitänyt juhlistaa olemassaoloni vuosipäivää tuntui väärältä. Minun oli vaikea kokea rakastavana toimintana läheisteni pyrkimykset juhlia päivää jota en itse voinut sietää.

Teiniangsti ja olemassaolon ahdistus on onneksi vuosien saatossa helpottanut, mutta en edelleenkään suhtaudu omiin syntymäpäiviini kuin korkeintaan välinpitämättömästi. En näe syytä juhlistaa tai oikeastaan edes huomioida kyseistä päivää. Ei se ole oikeasti edes vuosipäivä, vaikka kalenterissa lukeekin silloin samat numerot. Karkauspäivien vuoksi varsinainen elossa viettämieni päivien määrä ei ole 365 kertaa ikäni eikä maapallo ole samassa kohdassa radallaan syntymäpäivänäni kuin se oli syntymähetkelläni.

Oli myös pienestä kiinni ettei syntymäpäiväni osunut toiselle päivämäärälle. Vartti sinne niin henkilöturvatunnukseni olisi toinen. Jos äitini olisi syönyt toisin tai tehnyt jotain hieman erilailla, synnytykseni olisi ollut nopeampi. Tai hitaampi. Jos kätilö olisi painanut paniikkinappulaa, olisiko minut leikattu ulos? Myriadit pienet ja suuremmat yksityiskohdat vaikuttivat siihen että synnyin kun synnyin ja pienikin muutos olisi saattanut siirtää syntymäpäivääni jopa viikoilla.

Ja miksi juuri se päivä? Aloinko olla olemassa vasta silloin kun vedin ensimmäistä kertaa henkeä omilla keuhkoillani ja aloin saada ravintoa oman suolistoni kautta? Mitä olin sitä ennen?

Minä en syntynyt sinä päivänä. Se mitä nyt kutsun minuksi on syntynyt hitaasti sen kolmen ja puolen vuosikymmenen aikana jonka olen maailmassa viettänyt. Ja osittain se on syntynyt jo sitä ennen. Perusteitani on valettu jo sukupolvien ajan kun esivanhempani käynnistivät ja sulkivat toiminnallaan niitä geenejä jotka aikanaan päätyivät minun solujeni suunnitelmapiirroksiin. Ja se mitä kutsun minuksi jatkaa jokahetkistä muutumistaan. Se mitä nyt kutsun minuksi ei ole enää olemassa huomenna. Joten hetki jona vedin ensimmäisen hengenvetoni on vain yksi lenkki pitkässä ketjussa tapahtumia jotka loivat minut. Marginaalisesti merkittävämpi hengenveto kuin miljoonat sen jälkeen, mutta ei muuta.

Yritän olla sivistynyt asiassa ja onnitella toisia heidän syntymäpäivinään. Antakaa minulle kuitenkin anteeksi jos en sitä muista aina tehdä. En näe syntymäpäivien omaavan sitä suurta merkitystä jota niille tavataan nykymaailmassa antamaan.

Ja lahjojen saamista kuvitellun sosiaalisen käyttäytymiskoodin vuoksi inhoan vielä enemmän kuin niiden antamista.