Kahvi

Olen kahvinörtti. Haen pienpaahtimoiden myymälöistä tilakahvia papuina. Jauhan ne käsin juuri ennen uuttoa, jottei hapettuminen pilaa kahvin makua. Punnitsen kahvin ja veden määrän, seuraan veden lämpötilaa ja uuttoaikaa ja yritän löytää käytössä olevalle kahville optimaaliset yhdistelmät.

Kahvifanitukseni ei aina näy ulospäin, sillä en juo kahvia kovinkaan paljoa. Kaksi kuppia päivässä on keskiarvo, kolmea kuppia enempää en juo kuin poikkeustapauksissa. Haluan keskittyä laatuun, en niinkään määrään. Koko kahvinörtteilyni lähti aikoinaan liikkeelle siitä että vatsani ei kestänyt suuria määriä kahvia, ja päätin alkaa panostamaan kahvin laatuun määrän sijaan. Aluksi ostin hieman parempaa kahvia, mutta nopeasti hankin kahvimyllyn ja siirryin hankkimaan kahvini papuina. Ja siitä touhu eskaloitui nopeasti nykyisenlaiseen kikkailuun.

Pidän tavastani suhtautua kahviin. Suomalaiset kuluttavat hirmuiset määrät kahvia, mutta suurin osa kahvinjuonnista on rutiinia, tavan mukaan ja ajattelematta suoritettua. Aamukahvi ja töihin, töissä kahvitauot, kotona vielä iltakahvit illallisen päälle. Vuodesta toiseen samaa merkkiä, halvalla hamstrattua ja vanhentunutta. Likaisella keittimellä uutettuna ja lämpölevyllä kitkeröitynä. Emme edes huomaa miltä kahvimme maistuu, emmekä miten se vaikuttaa vireystilaamme kun unohdamme nautiskelun ja automatisoimme kahvinjuontimme.

Minä haluan keskittyä kahviini. Tietää mitä se on ja miten se on tehty, etsiä eri kahveille omat valmistustavat ja päästä tekemään mahdollisimman paljon itse siinä prosessissa missä kahvihedelmän paahdetut siemenet uutetaan juomaksi. Haluan uusia makuja ja uusia tapoja tehdä asioita. En halua kahvinjuonnistani automaatiota tai rutiinia.

Haluaisin suhtautua useampiin asioihin elämässäni kuten suhtaudun kahviin. Ehkä jopa kaikkeen. Haluaisin tehdä asioita samalla keskittymisellä, olla muissakin asioissa yhtä tarkka laadun suhteen. Haluaisin tehdä vain niitä asioita joihin tunnen samankaltaista intohimoa. Haluaisin osata keskittyä muihinkin elämän hetkiin, eritoten niihin pieniin ja jokapäiväisiin, samalla tarkkuudella kuin osaan keskittyä kahvihetkeeni.

Teemme liikaa asioita automaattisesti. Ajattelematta. Arvostamatta. Kulutamme ajattelematta, viihdymme ajattelematta. Apaattisina seuraamme viihdettä joka ei oikeasti viihdytä meitä, syöden ruokaa joka ei ravitse ja ostamme tavaroita jotka unohdamme kohta hankkimisen jälkeen. Maailma voisi olla parempi paikka jos osaisimme tehdä enemmän asioita ajatellen, keskittyen.

Oma elämäni olisi onnellisempaa jos osaisin uppoutua kaikkeen tekemiseen kuten kahvin valmistukseen. 

Keskiluokan munkki

Vaikka en pidäkään itseni lokeroimisesta, koen silti kuuluvani monen eri määritelmän piiriin: minimalisti, zen-buddhisti, paljasjalkailija, liikkuja.

Mutta olenko todella mitään näistä? Asun omakotitalossa ja ajan omalla autollani, omistan esineitä joita en käytä joka päivä, olenko kunnon minimalisti? Minulla on perhe ja paljon muita asioita kiintymyskohteenani, kuinka buddhistista se on? Suurimman osan ajasta käytän jalkineita ulkosalla, ja monena päivänä vuodessa en liiku enempää kuin muutkaan, olenko mitään mitä väitän olevani?

Uskon että tekemisilläni on enemmän arvoa kun en vie niitä äärimmäisyyksiin. Vaikka tarkoitukseni ei olekaan käännyttää muita tapoihini, uskon niiden olevan minulle hyödyllisiä. Joten luonnollisesti toivon että muutkin voisivat integroida niistä osasia parantamaan omaa elämäänsä. Harva kuitenkaan tuntee vetoa äärimmäisyyksiin. Harva haluaa poiketa kovinkaan paljoa nykynormien mukaiselta polulta. Harva haluaa olla -isti tai munkki. Tai omituinen.

Mutta entä jos voisi karsia omaisuudestaan turhaa pois silti antaa perheensä elää lähestulkoon normaalia elämää? Entä jos voisi hyödyntää zenin oppeja lähiössä, luostarin sijaan? Olisiko helpompi ottaa esimerkkiä ihmiseltä joka elää pääsääntöisesti ja pintapuolisesti hyvinkin normaalia elämää, kuin tyhjässä huoneessa asuvalta askeetilta tai luolassa meditoivalta munkilta?

Tämä saattaa olla vain defenssi, egoni keino suojata itseään. Tai tekosyy tehdä asioita kevyemmällä panoksella. Mutta olen tyytyväinen rooliini. Olen mielelläni keskiluokkainen munkki.

Suosikki

Mikä on lempivärisi? Mikä on lempiruokasi? Mikä bändi on paras, mikä elokuva suosikkisi?

Lapsena kierrätetyissä kaverikirjoissa oli aina vastaavia kysymyksiä, ja silloin kai sain niihin aina jotain raapustettua. Mutta koin suosikkien nimeämisen hankalaksi. En myöskään kyennyt tekemään tarkkoja listoja suosikkiohjemistani, peleistäni tai sarjakuvahahmoista, kun sitä joskus lapsuuden ystäväni innoittamana yritin.

En osaa irrottaa asioita hetkestä. Miten koen minkäkin asian on aina sidoksissa siihen tilanteeseen jossa ne koen. Voin juuri nyt sanoa lempiruoakseni sushin, mutta huomenna saatan haluta jotain tuhdimpaa. Iron Maiden on yksi suosikkibändeistäni, mutta välillä sitä haluaa kuulla jotain kevyempää. Tai raskaampaa. Kaikki varmasti kokevat saman. Mutta minä en osannut edes lapsena nostaa mitään yhtään asiaa ylitse muiden kaltaistensa. En osannut tehdä listoja tai olla fani.

Iän myötä olen ymmärtänyt ettei minun tarvitse. Kaverikirjoihin ei enää kysellä vastauksia, eikä kukaan painosta tekemään omia listauksiani. Lisäksi olen ymmärtänyt asioiden paremmuusjärjestyksen olevan vielä monimutkaisempi juttu kuin lapsena tajusi. Sillä siihen miten asiat koemme, vaikuttaa monet muutkin asiat kuin vain sen hetkiset mieltymyksemme.

Hyvänä esimerkkinä toimii suhtautumiseni elokuvaan The Matrix. Se on yksi suosikeistani, mutta olen ymmärtänyt että mieltymykseni perustuu pitkälti siihen että olin oikea ihminen näkemään elokuvan, näin sen oikealla hetkellä elämässäni ja ensimmäinen katselukokemus oli täydellinen.

En halua pilata elokuvaa keneltäkään, joten en paljasta juonesta mitään. Elokuvan nähneet ymmärtänevät kuinka vaikuttava se on teini-ikäiselle toimintaelokuvien kanssa varttuneelle, kungfu-leffojen estetiikkaa ihailevalle nuorukaiselle joka on juuri lukion filosofian innoittamana innostunut pohtimaan mikä kaikki onkaan totta. Kaiken lisäksi näin elokuvan parhaalla mahdollisella tavalla, tietämättä mitään elokuvasta etukäteen.

Jos elokuva olisi tehty ennen lukioaikaani, en olisi osannut arvostaa sen ontologisia pohdintoja. Jos elokuva olisi julkaistu myöhemmin, poikamainen innostukseni räiskeeseen ja toimintaan olisi saattanut jo laimeta. Ilman sitä määrää taistelulajeja sisältävää viihdettä jota olin kuluttanut, en olisi osannut arvostaa The Matrixin toimintaa. Yksikin nähty traileri tai juonipaljastus olisi pilannut elokuvan minulta.

The Matrix oli paras elokuva seitsemäntoistavuotiaalle minulle. Se ei ole paras elokuva absoluuttisesti, se ei ole paras elokuva kenelle tahansa, se ei ole paras elokuva 35-vuotiaalle minulle.

En halua elää elämääni pitäen kirjaa siitä mitkä ovat olleet parhaita kokemuksiani. En halua verrata kaikkea kokemaani johonkin hataraan muistikuvaani. Haluan pyrkiä siihen että suosikki ruokani on se mitä juuri nyt syön, että suosikkielokuvani on se mitä juuri nyt katselen. Että jokainen ohikiitävä hetki on se paras koskaan.

Koska oikeasti se onkin. Sillä muita hetkiä ei ole olemassa.

Analogisuus digitaalisessa maailmassa

Ihmiset liikkuvat lihasten supistumisen liikuttaessa jänteiden välityksellä luita suhteessa toisiinsa. Kolme erilaista kudosta kiinnittyneenä toisiinsa. Miten kolme erilaista kudosta pysyvät kiinni toisissaan? Luisilla nauloilla? Liimaavalla väliaineella? Jollain magnetismilla?

Todellisuudessa kudoksemme vaihtuvat toisiksi analogisesti. Lihas muuttuu pikkuhiljaa jänteisemmäksi kunnes sitä ei voi enää sanoa lihakseksi, edelleen eteenpäin mentäessä jänne alkaa olemaan tiiviimpi ja luisempi kunnes sitä pitää alkaa kutsua luuksi. Sama asteittaisuus toistuu muissa kudoksissamme, kasveissa ja kaikessa orgaanisessa.

Mutta elämme maailmassa jossa mekaaniset liitokset pitävät kasassa työtä tekevät laitteet ja digitaaliset järjestelmät siirtävät tietoa. Ympärillämme ruuvit liittävät erilaiset materiaalit yhteen ja ykköset ja nollat luovat tietoverkkomme.

Silloin on helppo unohtaa ettemme ole digitaalisia. Ettei todellinen maailma ole vain ykkösiä ja nollia tai mustaa ja valkoista.

Ravintomme voi olla hyödyllistä tai myrkkyä, tai kaikkea siltä väliltä. Liikkumistapamme voivat kehittää meitä tai rikkoa meidät. Lääkkeet voivat pelastaa meidät yhdeltä uhkalta, mutta altistaa meidät toisille. Kansalliseen kulttuuriimme kuuluvaksi mielletyt asiat vaihtelevat maantieteen ja ajan myötä. Edes minuus ei ole pysyvää, vaan muuttuu koko ajan.

Olisi helpompaa elää maailmassa joka olisi digitaalinen, maailmassa jossa asiat olisivat selkeästi joko niin tai näin. Olisi oikeita ja vääriä asioita, ja ne olisivat pysyvästi sitä mitä ne ovat.

Mutta niin ei ole. Maailma on harmaasävyinen ja murtolukuinen, paikallaan pysymätön ja kaoottinen. On pakko ottaa huomioon katsantokannat ja erilaiset tilanteet. On pakko arvioida omia ajatuksiaan ja mielipiteitään ja olla valmis muuttamaan niitä jos niin täytyy tehdä. Ei voi tuudittautua digitaalisuuteen vaikka se tuntuisi mukavammalta ja helpommalta, koska kaikesta luomastamme digitaalisuudesta huolimatta olemme silti analogisia olentoja analogisessa maailmassa.

Kotikissa

Ihmiskunta on kesyttänyt itsensä. Olemme rakentaneet itsellemme keinotekoisen elinympäristön, tehneet teitä, autoja ja taloja jotta säätilat tai maaston muodot eivät hankaloittaisi elämistämme. Syömme keinotekoista ruokaa jonka alkuperää tai tarinaa emme tunne. Olemme kehittäneet työkalumme niin tehokkaiksi että jos niin päätämme, meidän ei tarvitse lainkaan liikkua.

Olemme kuin eläimet eläintarhassa. Keinotekoisessa ympäristössä, syömässä sitä mitä eteemme kannetaan. Kuten eläintarhan apinoiden kiipeilytelineet tai tiikereiden raapimispuut, meilläkin on mahdollisuus harjoittaa lajillemme tyypillistä liikkumista, mutta ne hetket ovat ohikiitäviä ja harvassa.

Häviävän pieni osa ihmiskunnasta on vielä vapaana. Villinä. Mutta näitä metsästäjä-keräilijöitä on aina vain vähemmän. Saattaa olla että jo elinaikanani viimeisetkin villit ihmiset katoavat. Kuolevat sukupuuttoon tai muuttavat elintapansa vastaamaan meidän muiden, kesyihmisten, tapaa elää.

Metsästäjä-keräilijöiden taitojen arvokkuuteen on onneksi herätty, ja ympäri maailmaa löytyy ihmisiä jotka opettelevat hakemaan ruokaansa luonnosta, sytyttämään tulen kitkan avulla tai tekemään työkaluja ja suojia luonnon antimista. Nämä ihmiset tekevät tärkeää työtä säilyttäen ihmiskunnan tärkeimpiä taitoja. Mutta hekin ovat kesyihmisiä. He ovat kuten omistajaltaan karannut lemmikki joka oppii uudelleen elämään luonnossa. Feraaleja. Villiintyneitä.

Itse en ole villiintynyt. En lähelläkään. Mutta ehkä olen kuten kotikissa. Syön keinotekoista ruokaa, ja asun suojassa elementeiltä talon sisällä. Mutta loikin ja leikin sen mitä pystyn rajoitetussa elinympäristössäni. Välillä pääsen pihamaalle, nakertamaan ruohonkorsia. Ja ajamaan takaa perhosia. Vaikka tuskin tietäisin mitä sillä perhosella tekisi, jos sen vahingossa saisi kiinni.

Olen kotikissa, kesytetty, mutta leikin villiä.

Enkä tiedä haluanko ollakaan enempää.

Epämukavuuden ohikiitävät häivähdykset

Luin tuohtuneen kommentin ihmiseltä jonka parkkipaikka oli siirretty. Uusi alue oli päällystämätön parkkitila, ja kirjoittaja oli pahoillaan siitä että nyt hän joutuu kulkemaan nilkat muljuen autoltaan työpaikalleen.

Itse kuljen tarkoituksella epätasaisilla reiteillä. Kuljen pienten metsikköjen läpi, tasapainoilen reunakivillä ja oikaisen polkujen ja nurmikoiden kautta. Vain koska tiedän noilla haastavammilla reiteillä vahvistavani jalkojani ja parantavani tasapainoani. Ja koska kulkeminen tasaisuudeltaan, kovuudeltan ja pinnan muodoiltaan vaihtelevilla pinnoilla on mielekkäämpää ja hauskempaa kuin tasaisena ja samanlaisena, sekä äärimmäisen tylsänä, pysyvän asfalttipinnan päällä kävely.

Olin pahoillani kun pieni metsikkö kaadettiin reitiltäni parkkipaikalta työpaikalleni. Se pieni kävelymatka jonka sain kulkea arvaamattomalla maanpinnalla oli hartaasti odottamani ohikiitävä liikkumishetki niinä päivinä joina työskentely tasaisuuden keskellä kaappasi suurimman osan päivästä.

Tasaisella pinnalla kävely on helpompaa ja mukavampaa. Se antaa mahdollisuuden keskittyä johonkin muuhun, ajatella tai haltioitua älylaitteesta. Kulkeminen juuria väistellen, pehmeältä pinnalta ponnistaen on hankalampaa. Epämukavampaa. Mutta tarvitseeko epämukavuuteen suhtautua aina negatiivisesti?

Olisiko elämän vastoinkäymiset helpompia sietää jos epämukavuudet voisikin ottaa vastaan avosylin? Jos voisi mennä päin niitä pystypäin, tietäen tulevansa vahvempana niiden toiselle puolelle. Ajatella epäkunnossa olevan hissin olevan tilaisuus vahvistaa jalkojaan ja raskaan taakan olevan mahdollisuus harjoitella kantamaan painavaa.

Eihän epämukavuudesta voi nauttia. Eihän se olisi enää epämukavuutta jos näin kävisi. Eikä tiettyjä asioita tee mukavaksi mikään palkkio minkä niiden avulla voi saavuttaa.

Mutta kun kyseessä ovat pienen pienet epämukavuuden häivähdykset. Ne jotka ovat ohi hetkessä. Niistä voi oppia nauttimaan. Niistä voi oppia näkemään ne positiiviset puolet. Niiden pienten epämukavuuksien ei tarvitse pilata päivää.

Minimalismi

En osannut lukioikäisenä haaveilla suuresta kodista ja isosta omaisuudesta. Haaveissani asuin aina pienissä ja yksinkertaisissa asunnoissa. Ellen sitten haaveillut kierteleväni paikasta toiseen kantaen koko omaisuuttani mukanani.

En unelmoinut paljosta, koska en halunnut omistaa turhaa. En halunnut tuhlata tilaa, luonnonvaroja tai rahojani asioihin joita en oikeasti tarvitsisi. Ja halusin olla kykenevä pärjäämään vähällä.

Kun sitten armeijan jälkeen omaan kotiin muuttaminen oli edessä, tilanne oli muuttunut. Olin parisuhteessa, ja uusi koti ei ollutkaan vain minun. Uuteen kotiin tarvitsimme kaiken sen mitä kaksi ihmistä, sekä kissa, tarvitsi. Ja se oli enemmän kuin se mitä vain minä olisin tarvinnut. Uuteen kotiin myös päätyi paljon kaikkea sellaista jota muut ihmiset pitivät tarpeellisina, jopa välttämättöminä. Kukaan ei vain ollut pysähtynyt miettimään tarvitseeko niitä tavaroita todella. Enkä pysähtynyt minäkän.

Ja sitten elämä vei eteenpäin. Lukioikäisen minun haaveet yksinkertaisuudesta jäivät ympäristön normien ja markkinakoneiston propagandan alle. Omaisuutta alkoi karttua. Huonekaluja, cd-levyjä, dvd-elokuvia ja kaikenlaisia käytännöllisiä tavaroita. Vaikken ollut kovin kiinnostunut ulkonäöstäni enkä välitä muodista, silti vaatehuoneen hyllyt olivat täynnä vaatteitani. Viitisentoista vuotta myöhemmin kotimme oli kuten muidenkin, täynnä tavaraa joiden tarpeellisuutta ei kukaan edes kyseenalaistanut.

Taisin etsiä internetistä paljasjalka- eli minimalisitijalkineita kun osuin vahingossa The Minimalists-kaksikon sivulle. Jäin lueskelemaan Joshua Fields Millburnin ja Ryan Nicodemuksen esseitä yksinkertaisemmasta ja onnellisemmasta elämästä ilman ylimääräistä tavaraa.

Ensireaktioni Atlantin takaiseen uuteen elämäntapatrendiin, minimalismiin, oli laimea. Asiat eivät tuntuneet vierailta tai vääriltä, päinvastoin. Minimalistien ajattelumallit resonoivat hyvin ajatusteni kanssa. Mutta ihmettelin tarvitaanko moista -ismiä? Kulutushullut amerikkalaiset olivat vihdoin tajunneet elämäntapansa hulluuden. Ei suomalaisen pikkuperheen tarvitse ottaa opikseen tällaisesta elämänfilosofiasta. Eihän minulla niin paljoa tavaraa ole.

Eihän?

Aloin kuitenkin tarkastella kaappejani. Miksi minulla on puolenkymmentä paria farkkuja? Varsinkaan kun niistä puolet eivät sovi kunnolla päälleni joten en juurikaan käytä niitä. Tarvitsenko oikeasti kahtakymmentä t-paitaa? Kannattaako kaikki ne työvälineet säästää joita ei ole vuosiin käyttänyt, vain koska ne saattavat joskus helpottaa jossain tehtävässä? Tarvitsiko minun todellakin omistaa CD-levyjä niin paljon että voisin kuunnella levyjäni yhtajaksoisesti kahden viikon ajan? Olin kevyesti ekotietoinen kuluttaja, ostin paljon tavaroitani kirpputoreilta ja pyrin suosimaan kestävyyttä tuotteissa. Enkä shoppaillut ajanvietteeksi. Mutta silti minulla oli enemmän omaisuutta kuin osasin luetella. Tavaroita ja vaatekappaleita joita en muistanut omistavani.

En halua sanoa että minusta tuli minimalisti, mutta kyseisen elämäntavan löytyminen ja nimeäminen antoi omille sisälläni kyteville asenteille validaation. Omien arvojensa mukaan eläminen oli helpompaa kun sitä pystyi kutsumaan nimellä.

Minimalismille elämäntapana on monia eri määritelmiä ja monia eri toteuttajia, mutta sen ytimenä on pyrkimys säilyttää elämässään vain niitä asioita ja esineitä joilla on oikeasti käyttöä tai jotka tuovat onnea. Se ei tarkoita x-määrää esineitä eikä kärsimykseen asti vietyä asketismia. Minulle minimalismi on sitä että pyrin arvioimaan elämässäni olevien tavaroiden, asioiden ja ajankäyttökohteitteni tarkoituksenmukaisuutta ja luopumaan siitä mikä on turhaa.

Luovun esineistä joita en enää tarvitse. Luovun esineistä joita saattaisin tarvita joskus, mutta sellaista tilannetta ei ole ollut aikoihin enkä näe sellaista hetkeä tulevaisuudessa. Luovun esineistä joiden tarkoituksen voin täyttää muilla esineilläni. Ja mikä tärkeintä, en osta uusia esineitä miettimättä samoja tarkoituksenmukaisuuksia.

Olen hitaasti vähentänyt omaisuuteni määrää. Kehitys on ollut hidasta osaksi koska en siedä haaskausta. Joten osa t-paidoista on päätynyt treenipaidoiksi ennen hävittämistä enkä ole halunnut heittää käyttökelpoisia sukkia menemään vain tyhjentääkseni sukkalaatikkoani. Monta romulaatikkoa ja varastohyllyä on vielä läpikäymättä vain siitä syystä ettei sen urakan suorittaminen ole innostanut. On liian helppoa jättää tavarat lojumaan niille sijoilleen poissa silmistä..

Vaikeimpia hävitettäviä asioita ovat ne joiden perusteella olen jollain tavoin määritellyt itseni. Siksi minulla on vielä kasa CD-levyjä joita en ole kuunnellut vuosiin ja potkunyrkkeilysuojat joita en ole tarvinnut aikoihin. Esineistä irti päästäminen on helppoa kun sitä vertaa omasta identiteetistään irti päästämiseen. Olenko enää (entinen) kamppailulajiharrastaja jos luovun nyrkkeilyhanskoistani? Olenko Stam1na-fani jos en omista yhtään bändin levyä?

Paljon on siis vielä tehtävää. Mutta en ota siitä paineita. Louhin pikkuhiljaa tavaravuortani pienemmäksi. Koska minimalismi on elämäntapa jossa ei ole päätepistettä kuitenkaan. Vaikka kaikki ylimääräinen tavarani häviäisi taikaiskusta nyt, joutuisin silti arvioimaan asioiden tarpeellisuutta jatkossakin. Elämä muuttuu jatkuvasti, ja minun täytyy sopeuttaa omaisuuteni vastaamaan tarpeitani. Sillä esineiden, asioiden ja jopa ajatusten arvo ei ole niissä itsessään, vaan siinä minkä tarkoituksen ne täyttävät.