Urheilu

Liikkuminen ja liikunta ovat minulle tärkeitä asioita. Ja koska olen miespuoleinen ja mieltymykseni liikuntaan tulee helposti esille, minun oletetaan usein seuraavan urheilua. Minulta kysellään päivänpolttavan pelin tuloksista tai yritetään saada analysoimaan jonkun urheilijan suoritusta. Yleensä joudun vastaamaan ettei minulla ole mitään tietoa asiasta.

En ole penkkiurheilija. Mikään suosituimmista lajeista ei kiinnosta minua. Eivätkä edes ne minua kiinnostavat lajit saa minua liimaantumaan tuntikausiksi niitä seuraamaan. En pidä urheilun seuraamista erityisen kiinnostavan toimintana. Tottakai on hienoa katsella huippuunsa harjoitettujen yksilöiden suorittamista ja miettiä miksi tekniikat ovat muodostuneet sellaisiksi kuin ovat. Mutta tuntien uhraaminen pelien tai kisojen seuraamiselle ei innosta. Vapaaottelua seurasin joskus aktiivisesti, mutta lasten myötä vähentyneen vapaa-ajan myötä se harrastuneisuus sai jäädä.

Syynä on kaiketi se että olen myöhäisherännäinen liikunnan suhteen. En ollut hyvä liikunnassa kouluaikana. Liikuntatuntien pallopelijoukkueisiin minut valittiin viimeisten joukossa. 1990-luvun koululiikunta koostui lähinnä niistä pallopeleistä joita iso osa ikätovereista pelasi vapaa-ajallaan, joten onnistumisen kokemukset jäivät osaltani vähälle noiden tuntien aikana. Liikunnan ja sen ilon teini-ikäisenä löysin vasta teini-ikäisenä, omin avuin. Treenailin itsekseni, juoksin ja löin nyrkkeilysäkkiä. Sitten löysin capoeiran, kamppailu-urheilun, kahvakuulan ja paljasjalkajuoksun ja tajusin pitäväni liikkumisesta enemmän kuin yhdestäkään urheilulajista.

Lajitaustani on siis täynnä omituisia marginaalilajeja, eikä mikään niistä ole koskaan kiinnostanut niin kauaa että olisin koskaan saavuttanut mitään kummoista tasoa. En myöskään ole järin kilpailuhenkinen, joten kisoihin osallistuminen ei ole koskaan ollut tärkein motivaattori. Television ja lähiareenojen urheilutarjonta koostuu lajeista joista en pidä, lajeja joissa olen lähinnä kokenut parempien jalkoihin jäämistä kouluaikoina. Eikä kilpailemisesta minulla ei ole mitään käsitystä. Samastumispintaa urheiluun on siis vähän.

Utopiassani ammattiurheilua ei olisi olemassakaan. Mielestäni maailman resursseja hukataan liikaa koko massiivisen urheilukoneiston pyörittämiseen ja ihmisten huomio keskittyy epäsuhtaisen paljon urheiluun, ottaen huomioon kuin tärkeää se kaikki oikeasti on. Utopiassani ihmiset liikkuisivat omaksi ilokseen, ilman että nuoret miljonäärit näyttävät esimerkkiä ja antavat raaka-aineita haaveisiin. Utopiassani ihmiset puskisivat ihmiskehon rajoja pidemmälle vaikkei se antaisikaan heille loputonta mainetta ja kunniaa.

Mutta ei maailma toimi kuten minä haluaisin. Ehkä se esimerkki ja mahdollisuus leveästä elämästä on se mitä tarvitaan että ihmiset liikkuvat. Ehkä altruistinen ihmiskunnan parantaminen ei ole riittävä syy rikkoa itseään jotta näkisi mitä kaikkea ihmiskeho kykenee tekemään. Kuinka monta potentiaalista jenginuorta on pelastanut väkivaltaiselta elämältä kyky luoda ura jonkun lajin parissa? Kuinka suuria tunteita, niin henkilökohtaisia kuin koko kansakunnan yhteisiä, ihmiset ovat urheilun ansiosta kokeneet? Kuinka moni on saanut kipinän alkaa liikkumaan kun on nähnyt urheilijoiden upeita suorituksia?

En minä ammattiurheilua lopettaisi vaikka siihen pystyisin. Mutta en panisi pahakseni jos urheilun pöhöttyneimpiä palkkiota supistettaisiin.

Enkä edelläänkään tule tietämään miten Suomen pelissä kävi.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s