Valokuvat

Olen kasvanut aikuisuuteen aikana jolloin valokuvat otettiin vielä filmille ja käytiin kehittämässä kuviksi valokuvaliikkeessä. Silloin se kaikki tuntui liian työläältä, enkä jaksanut kiinnostua valokuvauksesta.

Mutta sitten tuli digitaalikuvaus ja halvat pokkarikamerat. Kuvia saattoi napsia satamäärin, eikä kovalevylle kuvien säästäminen maksanut mitään. Kuvia pystyi ottamaan kymmenittäin samasta tilanteesta ja säästämään vaikka kaikki, myös ne heilahtaneet ja huonosti tarkennetut otokset.

Joten otin kuvia. Paljon. Kannoin kameraani mukanani ja räpsin kuvia kaikesta etäisestikin kiinnostavasta.

Nyt ne kuvat makaavat ulkoisen kovalevyni syövereissä. Tietokone on vaihtunut pariin otteeseen, samoin koti. Mutta siellä ne makaavat, koskemattomina, katsomattomina.

Ihmiset antavat hirveästi arvoa valokuvilleen. Niitä varjellaan, säilötään, kuljetellaan vanhasta kodista uuteen ja pidetään mahdottoman tärkeinä.

Ja ovathan ne yleensä ainutlaatuisia. Harvinaisia jäänteitä menneistä hienoista hetkistä ja onnen ajoista. Ne ovat pieniä kimpaleita menneisyydestä. Ja ainutlaatuisuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan arvokkaita.

Oma suhteeni valokuviin on muuttunut vuosien saatossa. En osaa enää pitää niitä samanlaisessa arvossa kuin ennen, samanlaisessa arvossa kuin muut tuntuvat niitä pitävän. En pelastaisi kovalevyäni tulipalosta.

Se hetki jonka kuva on kaapannut on ollut ja mennyt. Valokuvaan on tallennettu pieni kappale siitä hetkestä, ja se kuva voi saada minut muistamaan sen hetken. Mutta muistonikaan ei ole se hetki. Muistoni ovat omien tuntemuksieni muuttamia, kaikkien sitä seuranneiden sattumusten saastuttamaa. En muista hetkeä, muistan mitä mieleni haluaa hetkestä muistaa. Eikä valokuva muuta sitä.

Mutta vielä tärkeämpää on se mitä menetän kun kaivan kameran esiin. Miten keskittymiseni siirtyy todellisesta maailmasta kameraani tai puhelimeeni. Ja miten kaunis tai kiinnostava tilanne muuttuu epätoivoiseksi yritykseksi saada se paras, kaiken kertova kuva tilanteesta. En halua käyttää niitä hetkiä kun Jotain Tapahtuu katsoen sitä tapahtumaa kamerani näytöltä, vaan haluan kokea sen hetken itse, juuri nyt.

Saatan ottaa silloin tällöin kuvia, tai jopa videopätkän puhelimellani, mutta silloin yleensä sillä kuvalla on tarkoitus. Haluan näyttää sen jollekin tai lähettää sen eteenpäin. Ja kun kuva on tarkoituksensa täyttänyt poistan kuvan puhelimeni muistista.

En suinkaan ole immuuni sille pelolle jonka kuvien poistaminen aiheuttaa. Tunnen huolen siitä että saatan unohtaa kuvan säilömän hetken jos poistan kuvan, että en välttämättä enää myöhemmin muista sitä iloa jonka kuvan ottaessani tunnen.

Mutta siitä huolimatta minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Oikeasti se hetki on jo poissa. Mikään määrä kuvia tai edes video ei vie minua takaisin niihin hetkiin. Kaikki tapahtuu nyt ja sitä mitä tapahtui aiemmin ei ole enää olemassa. Siitä pitää päästää irti.

Kaikesta valokuvien tuomista positiivisista asioista huolimatta ne antavat meille mahdollisuuden takertua menneeseen. Ne tarjoavat helpon tavan palata eilisiin iloihin. Mutta se on väärä suunta. Elämä tapahtuu nyt.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s