Vahvuus

Olin poikalapsi 1980-luvulla. Sankareitani oli He-Man, Arnoldin ja Stallonen elokuvahahmot, Marvelin supersankarit ja videopelien päähenkilöt. Kasvoin ihaillen lihaksikkaita ja suurikokoisia mieshahmoja jotka suunnattomilla voimillaan taistelivat vääryyttä vastaan ja tekivät maailmasta parempaa paikkaa.

Lihakset eivät kuitenkaan kasvaneet minulle itselleni osmoosin voimalla, vaan teini-ikäisenä kroppani näytti juuri niin atleettiselta kuin sarjakuvia lukemalla ja peliohjainta rämpyttämällä voi saavuttaa. 

En edelleenkään ole suurikokoinen tai lihaksikas. Vaikka harrastankin liikuntaa nykyään eksponentiaalisesti enemmän kuin lapsuudessani, harjoitteluni ei tähtää lihashypertrofiaan. En haaveile olevani supersankareiden näköinen, sillä käsitykseni siitä mitä on todellinen vahvuus ja voima on muuttunut. Enkä viittaa mihinkään henkiseen voimaan tai luonteen sitkeyteen. Puhun nimenomaan fyysisistä ominaisuuksista ja siitä mitä todellinen ruumiillinen vahvuus on.

Lapsuuteni sankareiden lihaksekas ulkomuoto ei kerro vielä varsinaisesta voimasta mitään. Koko ei kerro kaikkea tehosta, vaikka jokainen joka omaa suuret lihakset, omaa myös voimaa. Siis sellaista voimaa jolla liikutetaan suuria määriä massaa. Mutta todellisessa elämässä suurien kuormien liikuttelu ei kuitenkaan ole se kaikkein tärkein ominaisuus.

Minun elämässäni tärkeää voimaa on se että jaksan kantaa väsähtäneen poikani kaupasta kotiin vaikka takana olisi työpäivä. Minulle vahvuus on sitä että voin siirtää lounaalle lähtöäni tunnilla eteenpäin jos tilanne töissä ei salli syömistä aiemmin. Voin kulkea portaita, voin nukkua vieraalla patjalla, voin kiivetä hakemaan puusta sinne juuttuneen frisbeen. Minulle vahvuutta on se että pärjään arjessani ja että tiedän pärjääväni myös silloin kun maailma heittää kapuloita arjen rattaisiin ja tekee asioista vaikeampia.

Ja sen kaltaisen voiman saavuttamiseksi minä juoksen, kiipeilen, loikin, vääntäydyn vaikeisiin asentoihin, kuljen paljain jaloin, istun lattialla ja nukun ilman tyynyä. Ja toki myös nostan painavaa.

(Voi myös olla tämä kaikki luonnollinen liikkuminen ja ”haluan pärjätä arjessa” -höpinät ovat vain defenssejä mieheltä joka ei koskaan saanut aikaiseksi pumpata itseään lihaksikkaaksi. Mutta mitään en myönnä.)

Maailman paras kuntosali

Kaupungit ovat täynnä kuntosaleja, pelikenttiä ja muita liikuntapaikkoja. Silti ajan puute on monilla ihmisillä syy, tai ainakin tekosyy, siihen että liikkuminen jää vähäiseksi. Aika on resurssi jota on lähes mahdotonta saada lisää  ja meillä työssäkäyvillä ja perhettä omaavilla se on kroonisesti lopussa.

Paras tapa löytää aikaa liikkumiselle on mielestäni integroida liikkumista mahdollisimman paljon jokapäiväiseen elämäämme. Mutta silti tarvitaan erillisiä treenejä. Välillä pitää saada liikkua kovaa ja kunnolla, sekä keskittyä jonkin uuden asian opetteluun, sen sijaan että vain hyötyliikkuisi ja välttelisi tuoleja.

Silloin pitää löytää jokin paikka jossa liikkua. Jokin tila jossa on omaan liikkumiseen tarvittavaa välineistöä tai ympäristö. Ja jossa on hyväksyttyä harrastaa liikkumista. Ja siksi liikunta vie vielä enemmän aikaa. Mutta tarvitseeko liikkumisen tapahtua aina liikkumispaikoilla?

Minulle paras kuntosali löytyy heti oveni ulkopuolelta. Kilometritolkulla teitä, ulkoilureittejä ja polkuja joita juosta, järvi jossa uida ja puita ja kallioita joilla kiipeillä. Leikkipuistoja joissa voi tasapainoilla hiekkalaatikkojen reunoilla ja vetää leukoja keinutelineissä, kiviä ja tukkeja joita nostella. Voin helposti tehdä kokonaisvaltaisen harjoituksen vain astumalla ovestani ulos ja leikkimällä ympäristössäni.

Tiedän että sub-urbaani elinympäristöni omaa paremman tarjonnan kaikelle tekemiselle kuin moni muu paikka. Mutta mahdollisuuksia liikkumiseen löytyy silti myriadeja, odotti ulkona sitten kaupunki, maaseutu, tai jotain siltä väliltä. 

Olemme liian ehdollistuneita harjoittelemaan liikkumista vain sille varatuilla paikoilla. Emme kehtaa harjoitella pihapuissa tai puiston penkeillä. Tai sitten emme uskalla, pelkäämme tekevämme jotain väärin. Emme uskalla leikkiä.

Toisaalta on totta ettei kaikki treeni ulkona onnistu samoin kuin liikuntapaikoilla. Poluilla ja liukkaalla juostessa ei saa revittyä samanlaisia nopeuksia kuin radalla, puunrunkoja nostamalla ei painoa voi lisätä kahden ja puolen kilon intervallein eikä puunoksasta saa samanlaista otetta kuin leuanvetotangosta. Mutta näillä seikoilla ei ole niin suurta merkitystä muille kuin niille jotka harjoittelevat tavoitteellisesti, jotain tiettyä lajia varten. Jos tarkoitus on kilpailla, pitää tietenkin treenata kilpailusuoritusta varten.

Mutta meille tavallisille kuolevaisille olisi hyödyllisempää treenata todellisen maailman kaaoksessa. Kun olosuhteet eivät ole optimoidut, pitää kehon sopeutua toimimaan myös hankalammissa tilanteissa. Ja sitähän liikunnan harjoittamisella haetaan, kykyä toimia kaikenlaisissa tilanteissa mitä elämä heittää eteen.

Avaa ensin mielesi, sitten ovesi. Astu maailmaan ja ala etsiä mahdollisuuksia liikuttaa kehoasi sen lävitse. Unohda häpeä ja leiki rohkeasti, liiku maailman parhaalla kuntosalilla.

Työkalut

Värikkäät ilmoitukset ympärillämme yrittävät rakentaa mieliimme tietynlaisen kuvan erilaisista tuotteista. Tavaroita, välineitä, vaatteita ja ruokia mainostetaan luomalla niiden taakse tietynlainen brändi. Ei riitä että ne ovat laadukkaita alallaan vaan merkityksellistä on viestiä minkälaiset ihmiset kyseistä tuotetta käyttävät. Mikä tuote määrittelee minut parhaiten ihmisenä?

Eikö ole omituista määritellä omaa identiteettiään käyttämiensä tuotteiden kautta? Eihän mitkään niistä ole kuitenkaan muuta kuin työkaluja. Autot ovat liikkumista nopeuttamassa, vaatteet suojaamassa elementeiltä ja koska sosiaalinen konventio niin vaatii. Ruoka tyydyttää kaloreiden ja ravinteiden tarpeemme. Puhelin helpottaa viestintää. Ja toimii viihdepäätteenä. Ja vaikka mitä muuta.

Mutta edes nykyaikainen älypuhelin jolla voi suorittaa moninaisia toimintoja ei silti ole muuta kuin työkalu. Se on väline tiettyihin toimintoihin. Yksi malli saattaa tehdä toiset asiat paremmin ja toiset huonommin, hinnoissa on eroja ja yhteensopivuudet sekä palvelut vaihtelevat. Mutta herkästi tärkeimmäksi valintakriteeriksi muodostuu se kuva jonka tietyn puhelimen käyttäminen antaa meistä ulospäin.

Onko tämä järkevää? Kun kyseessä ovat yksinkertaisemmat työkalut, emme sorru samanlaiseen ajatteluun. Valitsemme ristipäiselle ruuville ristipäisen meisselin, vaikka olisimme kuinka vahvasti talttapäämiehiä. Työkalut valitaan käyttötarpeen mukaan.

Hyvä tuote tekee hyvin ne asiat joita sinä arvostat ja joita sinä tarvitset. Hankintapäätöksemme pitäisi perustua siihen että tuote on meille oleellinen työkalu. Tottakai myös hinta, ekologisuus ja eettisyys painavat vaakakupissa. Mutta sillä minkälaiset ihmiset mainoksissa käyttävät työkalua ei pitäisi olla minkäänlaista painoarvoa hankinnoissamme.

Juhlapyhät

Viikko sitten oli kesäpäivänseisaus. Aurinkokalenterin merkkipäivät, seisaus- ja tasauspäivät, ovat minulle juhlapyhiä. Ne eivät sisällä mitään perinteitä tai tapoja, enkä tarkoita että niissä olisi mitään taianomaista, mutta pyrin pitämään auringon vaiheiden merkkipäivät vapaapäivinä ja tekemään jotakin merkityksellistä niinä päivinä. Useimmiten vietän näinä päivinä zazenkain, muttei sekään mikään kiveen kirjoitettu perinne ole. Kuun vaiheet ovat minulle pienempiä merkkipäiviä, joiden mukaan määräytyy muun muassa tämän blogin julkaiseminen.

Kuun ja auringon vaiheiden mukaan asioiden ajoittaminen tuntuu järkevämmältä kuin kalenterin tuijottaminen, koska taivaankappaleiden liikkeillä on enemmän konkreettista merkitystä kuin kalenterin päivillä. Enkä tarkoita nyt mitään esoteerisia energiavaikutuksia ihmisiin. Tarkoitan sitä, että kun katson taivaalle ja seuraan näiden kappaleiden liikettä, voin oikeasti todeta sen että on täysikuu tai noin viikko kesäpäivänseisauksesta. Mikään muu kuin kalenterin tarkastaminen ei kerro minulle että tänään on kesäkuun 28. päivä.

Juhlapyhillä on koko aikuisuuteni ajan ollut minulle vain hyvin pieni merkitys. Kristilliset pyhät kaatuvat siihen etten usko Jeesuksen jumalallisuuteen, pakanallista alkuperää olevat tavat juhlia eivät tunnu sen enempää omilta. Eivätkä modernit merkkipäivät ole sen parempia: Vaikka vanhempien merkityksen muistaminen on kannatettava asia, en välttämättä näe syytä äitien- ja isienpäiville. Mielestäni vanhempiaan olisi hyvä kunnioittaa useamminkin kuin vain yhtenä päivänä vuodessa. Syntymäpäivistäni en välitä.

Osa juhlapyhiin liittyvistä tavoista on hauskoja, ja haluan että lapseni saavat osansa juhlaperinteiden luomista kollektiivisista muistoista, joten tulee merkkipäiviä vietettyä välillä perinteisin menoin. Mutta ei minun elämäni mene pilalle vaikken pääsisikään viettämään juhlapyhiä lainkaan.

Kalenteriin merkityt merkkipäivät, tai oikeastaan koko gregoriaaninen kalenteri, eivät ole minulle tärkeitä asioita. Koko kalenteri on vain ihmisten kesken sovittu tapa jäsentää ajan kulkua joka ei, vuoden päivien lukumäärää lukuunottamatta, perustu mihinkään todelliseen. Pakkohan minunkin on kalenteria käyttää, se on se kieli jolla ajan kulumisesta voi muiden tämän maailman ihmisten kanssa keskustella. Mutta henkilökohtaisessa ajantajussani tukeudun mieluummin siihen minkä voin itse todeta. Luotan mieluummin planeettamme liikkeeseen tähtensä ympäri ja kiertolaisemme vaiheisiin pallomme ympäri kuin ihmisten rakentamiin taulukkoihin.

Vaivat

Länsimainen lääketiede on hieno asia. Lääketieteen kehitys on tehnyt monista ihmiskuntaa harventaneista infektioista hoidettavia ja monet vammat jotka olisivat ennen vieneet hautaan tai invalidiksi voidaan hätätoimenpiteillä hoitaa. Ja vaikkei kaikkien vaivojen suhteen länsimainen lääketiede olekaan löytänyt parhaita hoitomuotoja, kehitys jatkuu edelleen.

Lääketieteessä on tapana määritellä ja luokitella vaivat. Kaikelle löytyy ICD-luokitus ja diagnoosi. Tämä on tärkeää jotta tutkimiseen ja hoitoon saadaan tarvittavaa rakennetta ja systemaattisuutta, mutta luokittelu on myös muuttanut sitä miten ihmiset käsittävät erilaiset vaivat.

Kaikki vaivat ajatellaan sairauksina. On likinäköä, lättäjalkaa ja huonoa ääreisverenkiertoa. On nivelten jäykistymistä nilkoissa, lonkissa ja olkapäissä, lyhentyneitä lihaksia pohkeissa ja huonoja selkiä. On vilukissoja, huono ryhtisiä ja länkisäärisiä.

Ihmisillä on lukematon määrä erilaisia vaivoja joiden ajatellaan johtuvan jostain niistä kärsivien henkilöiden heikkouksista. Fatalistisesti he hyväksyvät kohtalonsa vajavaisina ihmisinä ja yrittävät etsiä lääketieteeltä ulkoisia tukia, leikkaushoitoja tai lääkityksiä joilla elämänlaatuaan parantaisi. Mutta monesti vaivat eivät ole heikkouksia tai sairauksia. Ne ovat mukautumisia. 

Kaikki elävä tarvitsee energiaa toimiakseen. Joten miljoonien vuosien evoluutio on karsinut pois niitä toimintoja jotka kuluttavat turhaan energiaa. Jos jotkin toiminnot voidaan suorittaa käyttämällä hyväksi normaalia päivittäistä liikettämme, miksi tuhlata siihen arvokkaita kaloreita? Ongelma ei ole meidän heikkoudessamme tai väärin rakentuneissa osissamme, vaan luomassamme elinympäristössä.

Nivelet ovat jäykkiä koska ne ovat vuosia olleet vähällä liikkeellä ja sekin vain kapeilla liikeradoilla. Jalkojemme luontainen holvikaari ei ole tarpeen kävellessämme pehmustetuilla ja tuetuilla jalkineilla tasaisilla alustoilla. Pohjelihakset pidetään lyhentyneinä jatkuvasti kantakorkojen avulla jolloin ne sopeutuvat uuteen normaalipituuteensa. Emme näe kauas koska vietämme päivämme katsellen seiniä muutaman metrin päässä. Kehojemme ei tarvitse säädellä lämpötilaansa kun termostaatti säätää huonelämmön puolestamme. 

Olemme sopeutuneet elämään niissä olosuhteissa joissa elämme. Mutta sopeutumisesta johtuvat muutokset muuttuvat vaivoiksi silloin kun joudumme toimimaan erilaisessa ympäristössä kuin olemme sopeutuneet elämään. Eli kaikkialla missä ihminen ei ole vielä ehtinyt tasoittamaan kulkureittejä, rakentamaan kattoja suojaksi ja asentamaan tuoleja istuttavaksi joka paikkaan. Tai sitten sopeutuminen alkaa vaivaamaan kun täysin toisenlaista elämää varten kehittyneet rakenteemme eivät kestäkään näitä uusia toimintamalleja.

Ongelmia tuottavia sopeutumismalleja on vaikea lääkitä pois tai operoida kuntoon. Ne eivät ole kuten antibiooteilla tuhottavat taudinaiheuttajat tai paikalleen asetettavat murtuneet luut. Kyllä lääketiede niihinkin ratkaisuja pyrkii löytämään, ja välillä joten kuten onnistuukin. Turhan usein ratkaisut kuitenkin lisäävät ongelmia tai siirtävät vaivan toiseen paikkaan. Ulkoinen tukeminen vie viimeisetkin kyvyt kehon rakenteilta toimia oikein ja toimintojen dramaattinen muuttaminen leikkaushoidoin siirtää rasituksen toimintaketjun johonkin muuhun lenkkiin. Helpompaa olisi jos niitä vaivoja ei pääsisi muodostumaan lainkaan.

Opimme olemaan hyviä siinä mitä teemme. Eli olemme mestareita istumaan tuoleilla, kävelemään jalka plantaarifleksiossa ja viettämään aikaa tasaisessa, tyynessä 22 asteen lämmössä. Jotta elämämme luonnottomuuteen sopeutuminen ei aiheuttaisi niin paljoa ongelmia, meidän tulisi mahdollisimman usein muistuttaa kehoamme siitä että sen pitää pystyä enempään kuin mitä päivittäinen ympäristömme vaatii. Pitäisi tukahduttaa halumme mukavuuteen ja kärsiä hieman päivittäin ettei myöhemmin tarvitse kärsiä paljoa.

Rajat

Olen keväiseen tapaani osallistunut polkujuoksukilpailuihin. Talvena juoksukilometrejä kertyi vähänlaisesti ja kisat ovat minulle lähinnä harjoituslenkkeinä. Kilpailutilanne ja muut samalla reitillä juoksevat kisaajat saavat minut puskemaan eteenpäin huomattavasti lujempaa kuin itsenäisesti juoksemalla. Ja vaikkei tasoni ole lähelläkään kärjen juoksijoita, pääsen lähelle omia rajojani.

Viimeisimmän kilpailun reitti kulki harjun päällä, jonne johtavilla portailla oli jokin porukka juoksemassa rapuissa. Yksi treenaajista oli puskenut itsensä rajoille ja niiden yli ja oli joutunut pysähtymään portaiden yläpäähän tyhjentämään mahalaukkuaan. 

Välillä on syytä mennä treenissään rajoille. Välillä pitää puskea niin pitkälle kuin pystyy. Muutoin ei koskaan tiedä missä kohtaa ne todelliset rajat ovat. Useimmiten se todellinen raja ei ole vielä siinä missä se tuntuu olevan. Sen ensimmäisen seinän läpi pääsee vielä, mahdollisesti vielä muutaman sen jälkeenkin. Ja jostain sieltä toiselta puolelta löytyy se todellinen muuri.

Siitä syystä osallistun kilpailuihin. Talven vähäiset juoksut ovat tehneet minusta juoksun suhteen löysän. Omilla lenkeillä on ollut liian helppoa hidastaa kun tuntuu pahalta, liian helppoa kääntyä aikaisemmasta risteyksestä kotiinpäin. Mutta Suomen kesä on täynnä hienoja juoksutapahtumia, ja haluan osallistua edes osaan niistä. Ja haluan pystyä juoksemaan niissä kunnolla. Joten minun täytyy uudelleen löytää rajani, todelliset rajani, jotten hellitä pienten seinämien edessä.

Uskon treenamisen suhteen enemmän maltilla tekemiseen. Aina täysillä tekeminen ei ole järkevää. En halua vain rääkätä kehoani vaan oppia uusia taitoja, ja silloin hermostoa ei voi ajaa loppuun treenin aikana. Teen mieluummin vähän mutta laadulla ja jätän tankkiini sen verran polttoainetta että voin tehdä seuraavana päivänäkin saman treenin jos niikseen tulee. 

Tänään käyn silti vielä kokeilemassa rajojani. Juoksen metsän keskelle minua nopeampien perässä ja pyrin kalibroimaan omat rajani uudelleen. 

Kahvi

Olen kahvinörtti. Haen pienpaahtimoiden myymälöistä tilakahvia papuina. Jauhan ne käsin juuri ennen uuttoa, jottei hapettuminen pilaa kahvin makua. Punnitsen kahvin ja veden määrän, seuraan veden lämpötilaa ja uuttoaikaa ja yritän löytää käytössä olevalle kahville optimaaliset yhdistelmät.

Kahvifanitukseni ei aina näy ulospäin, sillä en juo kahvia kovinkaan paljoa. Kaksi kuppia päivässä on keskiarvo, kolmea kuppia enempää en juo kuin poikkeustapauksissa. Haluan keskittyä laatuun, en niinkään määrään. Koko kahvinörtteilyni lähti aikoinaan liikkeelle siitä että vatsani ei kestänyt suuria määriä kahvia, ja päätin alkaa panostamaan kahvin laatuun määrän sijaan. Aluksi ostin hieman parempaa kahvia, mutta nopeasti hankin kahvimyllyn ja siirryin hankkimaan kahvini papuina. Ja siitä touhu eskaloitui nopeasti nykyisenlaiseen kikkailuun.

Pidän tavastani suhtautua kahviin. Suomalaiset kuluttavat hirmuiset määrät kahvia, mutta suurin osa kahvinjuonnista on rutiinia, tavan mukaan ja ajattelematta suoritettua. Aamukahvi ja töihin, töissä kahvitauot, kotona vielä iltakahvit illallisen päälle. Vuodesta toiseen samaa merkkiä, halvalla hamstrattua ja vanhentunutta. Likaisella keittimellä uutettuna ja lämpölevyllä kitkeröitynä. Emme edes huomaa miltä kahvimme maistuu, emmekä miten se vaikuttaa vireystilaamme kun unohdamme nautiskelun ja automatisoimme kahvinjuontimme.

Minä haluan keskittyä kahviini. Tietää mitä se on ja miten se on tehty, etsiä eri kahveille omat valmistustavat ja päästä tekemään mahdollisimman paljon itse siinä prosessissa missä kahvihedelmän paahdetut siemenet uutetaan juomaksi. Haluan uusia makuja ja uusia tapoja tehdä asioita. En halua kahvinjuonnistani automaatiota tai rutiinia.

Haluaisin suhtautua useampiin asioihin elämässäni kuten suhtaudun kahviin. Ehkä jopa kaikkeen. Haluaisin tehdä asioita samalla keskittymisellä, olla muissakin asioissa yhtä tarkka laadun suhteen. Haluaisin tehdä vain niitä asioita joihin tunnen samankaltaista intohimoa. Haluaisin osata keskittyä muihinkin elämän hetkiin, eritoten niihin pieniin ja jokapäiväisiin, samalla tarkkuudella kuin osaan keskittyä kahvihetkeeni.

Teemme liikaa asioita automaattisesti. Ajattelematta. Arvostamatta. Kulutamme ajattelematta, viihdymme ajattelematta. Apaattisina seuraamme viihdettä joka ei oikeasti viihdytä meitä, syöden ruokaa joka ei ravitse ja ostamme tavaroita jotka unohdamme kohta hankkimisen jälkeen. Maailma voisi olla parempi paikka jos osaisimme tehdä enemmän asioita ajatellen, keskittyen.

Oma elämäni olisi onnellisempaa jos osaisin uppoutua kaikkeen tekemiseen kuten kahvin valmistukseen.