Työkalut

Värikkäät ilmoitukset ympärillämme yrittävät rakentaa mieliimme tietynlaisen kuvan erilaisista tuotteista. Tavaroita, välineitä, vaatteita ja ruokia mainostetaan luomalla niiden taakse tietynlainen brändi. Ei riitä että ne ovat laadukkaita alallaan vaan merkityksellistä on viestiä minkälaiset ihmiset kyseistä tuotetta käyttävät. Mikä tuote määrittelee minut parhaiten ihmisenä?

Eikö ole omituista määritellä omaa identiteettiään käyttämiensä tuotteiden kautta? Eihän mitkään niistä ole kuitenkaan muuta kuin työkaluja. Autot ovat liikkumista nopeuttamassa, vaatteet suojaamassa elementeiltä ja koska sosiaalinen konventio niin vaatii. Ruoka tyydyttää kaloreiden ja ravinteiden tarpeemme. Puhelin helpottaa viestintää. Ja toimii viihdepäätteenä. Ja vaikka mitä muuta.

Mutta edes nykyaikainen älypuhelin jolla voi suorittaa moninaisia toimintoja ei silti ole muuta kuin työkalu. Se on väline tiettyihin toimintoihin. Yksi malli saattaa tehdä toiset asiat paremmin ja toiset huonommin, hinnoissa on eroja ja yhteensopivuudet sekä palvelut vaihtelevat. Mutta herkästi tärkeimmäksi valintakriteeriksi muodostuu se kuva jonka tietyn puhelimen käyttäminen antaa meistä ulospäin.

Onko tämä järkevää? Kun kyseessä ovat yksinkertaisemmat työkalut, emme sorru samanlaiseen ajatteluun. Valitsemme ristipäiselle ruuville ristipäisen meisselin, vaikka olisimme kuinka vahvasti talttapäämiehiä. Työkalut valitaan käyttötarpeen mukaan.

Hyvä tuote tekee hyvin ne asiat joita sinä arvostat ja joita sinä tarvitset. Hankintapäätöksemme pitäisi perustua siihen että tuote on meille oleellinen työkalu. Tottakai myös hinta, ekologisuus ja eettisyys painavat vaakakupissa. Mutta sillä minkälaiset ihmiset mainoksissa käyttävät työkalua ei pitäisi olla minkäänlaista painoarvoa hankinnoissamme.

Juhlapyhät

Viikko sitten oli kesäpäivänseisaus. Aurinkokalenterin merkkipäivät, seisaus- ja tasauspäivät, ovat minulle juhlapyhiä. Ne eivät sisällä mitään perinteitä tai tapoja, enkä tarkoita että niissä olisi mitään taianomaista, mutta pyrin pitämään auringon vaiheiden merkkipäivät vapaapäivinä ja tekemään jotakin merkityksellistä niinä päivinä. Useimmiten vietän näinä päivinä zazenkain, muttei sekään mikään kiveen kirjoitettu perinne ole. Kuun vaiheet ovat minulle pienempiä merkkipäiviä, joiden mukaan määräytyy muun muassa tämän blogin julkaiseminen.

Kuun ja auringon vaiheiden mukaan asioiden ajoittaminen tuntuu järkevämmältä kuin kalenterin tuijottaminen, koska taivaankappaleiden liikkeillä on enemmän konkreettista merkitystä kuin kalenterin päivillä. Enkä tarkoita nyt mitään esoteerisia energiavaikutuksia ihmisiin. Tarkoitan sitä, että kun katson taivaalle ja seuraan näiden kappaleiden liikettä, voin oikeasti todeta sen että on täysikuu tai noin viikko kesäpäivänseisauksesta. Mikään muu kuin kalenterin tarkastaminen ei kerro minulle että tänään on kesäkuun 28. päivä.

Juhlapyhillä on koko aikuisuuteni ajan ollut minulle vain hyvin pieni merkitys. Kristilliset pyhät kaatuvat siihen etten usko Jeesuksen jumalallisuuteen, pakanallista alkuperää olevat tavat juhlia eivät tunnu sen enempää omilta. Eivätkä modernit merkkipäivät ole sen parempia: Vaikka vanhempien merkityksen muistaminen on kannatettava asia, en välttämättä näe syytä äitien- ja isienpäiville. Mielestäni vanhempiaan olisi hyvä kunnioittaa useamminkin kuin vain yhtenä päivänä vuodessa. Syntymäpäivistäni en välitä.

Osa juhlapyhiin liittyvistä tavoista on hauskoja, ja haluan että lapseni saavat osansa juhlaperinteiden luomista kollektiivisista muistoista, joten tulee merkkipäiviä vietettyä välillä perinteisin menoin. Mutta ei minun elämäni mene pilalle vaikken pääsisikään viettämään juhlapyhiä lainkaan.

Kalenteriin merkityt merkkipäivät, tai oikeastaan koko gregoriaaninen kalenteri, eivät ole minulle tärkeitä asioita. Koko kalenteri on vain ihmisten kesken sovittu tapa jäsentää ajan kulkua joka ei, vuoden päivien lukumäärää lukuunottamatta, perustu mihinkään todelliseen. Pakkohan minunkin on kalenteria käyttää, se on se kieli jolla ajan kulumisesta voi muiden tämän maailman ihmisten kanssa keskustella. Mutta henkilökohtaisessa ajantajussani tukeudun mieluummin siihen minkä voin itse todeta. Luotan mieluummin planeettamme liikkeeseen tähtensä ympäri ja kiertolaisemme vaiheisiin pallomme ympäri kuin ihmisten rakentamiin taulukkoihin.

Vaivat

Länsimainen lääketiede on hieno asia. Lääketieteen kehitys on tehnyt monista ihmiskuntaa harventaneista infektioista hoidettavia ja monet vammat jotka olisivat ennen vieneet hautaan tai invalidiksi voidaan hätätoimenpiteillä hoitaa. Ja vaikkei kaikkien vaivojen suhteen länsimainen lääketiede olekaan löytänyt parhaita hoitomuotoja, kehitys jatkuu edelleen.

Lääketieteessä on tapana määritellä ja luokitella vaivat. Kaikelle löytyy ICD-luokitus ja diagnoosi. Tämä on tärkeää jotta tutkimiseen ja hoitoon saadaan tarvittavaa rakennetta ja systemaattisuutta, mutta luokittelu on myös muuttanut sitä miten ihmiset käsittävät erilaiset vaivat.

Kaikki vaivat ajatellaan sairauksina. On likinäköä, lättäjalkaa ja huonoa ääreisverenkiertoa. On nivelten jäykistymistä nilkoissa, lonkissa ja olkapäissä, lyhentyneitä lihaksia pohkeissa ja huonoja selkiä. On vilukissoja, huono ryhtisiä ja länkisäärisiä.

Ihmisillä on lukematon määrä erilaisia vaivoja joiden ajatellaan johtuvan jostain niistä kärsivien henkilöiden heikkouksista. Fatalistisesti he hyväksyvät kohtalonsa vajavaisina ihmisinä ja yrittävät etsiä lääketieteeltä ulkoisia tukia, leikkaushoitoja tai lääkityksiä joilla elämänlaatuaan parantaisi. Mutta monesti vaivat eivät ole heikkouksia tai sairauksia. Ne ovat mukautumisia. 

Kaikki elävä tarvitsee energiaa toimiakseen. Joten miljoonien vuosien evoluutio on karsinut pois niitä toimintoja jotka kuluttavat turhaan energiaa. Jos jotkin toiminnot voidaan suorittaa käyttämällä hyväksi normaalia päivittäistä liikettämme, miksi tuhlata siihen arvokkaita kaloreita? Ongelma ei ole meidän heikkoudessamme tai väärin rakentuneissa osissamme, vaan luomassamme elinympäristössä.

Nivelet ovat jäykkiä koska ne ovat vuosia olleet vähällä liikkeellä ja sekin vain kapeilla liikeradoilla. Jalkojemme luontainen holvikaari ei ole tarpeen kävellessämme pehmustetuilla ja tuetuilla jalkineilla tasaisilla alustoilla. Pohjelihakset pidetään lyhentyneinä jatkuvasti kantakorkojen avulla jolloin ne sopeutuvat uuteen normaalipituuteensa. Emme näe kauas koska vietämme päivämme katsellen seiniä muutaman metrin päässä. Kehojemme ei tarvitse säädellä lämpötilaansa kun termostaatti säätää huonelämmön puolestamme. 

Olemme sopeutuneet elämään niissä olosuhteissa joissa elämme. Mutta sopeutumisesta johtuvat muutokset muuttuvat vaivoiksi silloin kun joudumme toimimaan erilaisessa ympäristössä kuin olemme sopeutuneet elämään. Eli kaikkialla missä ihminen ei ole vielä ehtinyt tasoittamaan kulkureittejä, rakentamaan kattoja suojaksi ja asentamaan tuoleja istuttavaksi joka paikkaan. Tai sitten sopeutuminen alkaa vaivaamaan kun täysin toisenlaista elämää varten kehittyneet rakenteemme eivät kestäkään näitä uusia toimintamalleja.

Ongelmia tuottavia sopeutumismalleja on vaikea lääkitä pois tai operoida kuntoon. Ne eivät ole kuten antibiooteilla tuhottavat taudinaiheuttajat tai paikalleen asetettavat murtuneet luut. Kyllä lääketiede niihinkin ratkaisuja pyrkii löytämään, ja välillä joten kuten onnistuukin. Turhan usein ratkaisut kuitenkin lisäävät ongelmia tai siirtävät vaivan toiseen paikkaan. Ulkoinen tukeminen vie viimeisetkin kyvyt kehon rakenteilta toimia oikein ja toimintojen dramaattinen muuttaminen leikkaushoidoin siirtää rasituksen toimintaketjun johonkin muuhun lenkkiin. Helpompaa olisi jos niitä vaivoja ei pääsisi muodostumaan lainkaan.

Opimme olemaan hyviä siinä mitä teemme. Eli olemme mestareita istumaan tuoleilla, kävelemään jalka plantaarifleksiossa ja viettämään aikaa tasaisessa, tyynessä 22 asteen lämmössä. Jotta elämämme luonnottomuuteen sopeutuminen ei aiheuttaisi niin paljoa ongelmia, meidän tulisi mahdollisimman usein muistuttaa kehoamme siitä että sen pitää pystyä enempään kuin mitä päivittäinen ympäristömme vaatii. Pitäisi tukahduttaa halumme mukavuuteen ja kärsiä hieman päivittäin ettei myöhemmin tarvitse kärsiä paljoa.

Rajat

Olen keväiseen tapaani osallistunut polkujuoksukilpailuihin. Talvena juoksukilometrejä kertyi vähänlaisesti ja kisat ovat minulle lähinnä harjoituslenkkeinä. Kilpailutilanne ja muut samalla reitillä juoksevat kisaajat saavat minut puskemaan eteenpäin huomattavasti lujempaa kuin itsenäisesti juoksemalla. Ja vaikkei tasoni ole lähelläkään kärjen juoksijoita, pääsen lähelle omia rajojani.

Viimeisimmän kilpailun reitti kulki harjun päällä, jonne johtavilla portailla oli jokin porukka juoksemassa rapuissa. Yksi treenaajista oli puskenut itsensä rajoille ja niiden yli ja oli joutunut pysähtymään portaiden yläpäähän tyhjentämään mahalaukkuaan. 

Välillä on syytä mennä treenissään rajoille. Välillä pitää puskea niin pitkälle kuin pystyy. Muutoin ei koskaan tiedä missä kohtaa ne todelliset rajat ovat. Useimmiten se todellinen raja ei ole vielä siinä missä se tuntuu olevan. Sen ensimmäisen seinän läpi pääsee vielä, mahdollisesti vielä muutaman sen jälkeenkin. Ja jostain sieltä toiselta puolelta löytyy se todellinen muuri.

Siitä syystä osallistun kilpailuihin. Talven vähäiset juoksut ovat tehneet minusta juoksun suhteen löysän. Omilla lenkeillä on ollut liian helppoa hidastaa kun tuntuu pahalta, liian helppoa kääntyä aikaisemmasta risteyksestä kotiinpäin. Mutta Suomen kesä on täynnä hienoja juoksutapahtumia, ja haluan osallistua edes osaan niistä. Ja haluan pystyä juoksemaan niissä kunnolla. Joten minun täytyy uudelleen löytää rajani, todelliset rajani, jotten hellitä pienten seinämien edessä.

Uskon treenamisen suhteen enemmän maltilla tekemiseen. Aina täysillä tekeminen ei ole järkevää. En halua vain rääkätä kehoani vaan oppia uusia taitoja, ja silloin hermostoa ei voi ajaa loppuun treenin aikana. Teen mieluummin vähän mutta laadulla ja jätän tankkiini sen verran polttoainetta että voin tehdä seuraavana päivänäkin saman treenin jos niikseen tulee. 

Tänään käyn silti vielä kokeilemassa rajojani. Juoksen metsän keskelle minua nopeampien perässä ja pyrin kalibroimaan omat rajani uudelleen. 

Kahvi

Olen kahvinörtti. Haen pienpaahtimoiden myymälöistä tilakahvia papuina. Jauhan ne käsin juuri ennen uuttoa, jottei hapettuminen pilaa kahvin makua. Punnitsen kahvin ja veden määrän, seuraan veden lämpötilaa ja uuttoaikaa ja yritän löytää käytössä olevalle kahville optimaaliset yhdistelmät.

Kahvifanitukseni ei aina näy ulospäin, sillä en juo kahvia kovinkaan paljoa. Kaksi kuppia päivässä on keskiarvo, kolmea kuppia enempää en juo kuin poikkeustapauksissa. Haluan keskittyä laatuun, en niinkään määrään. Koko kahvinörtteilyni lähti aikoinaan liikkeelle siitä että vatsani ei kestänyt suuria määriä kahvia, ja päätin alkaa panostamaan kahvin laatuun määrän sijaan. Aluksi ostin hieman parempaa kahvia, mutta nopeasti hankin kahvimyllyn ja siirryin hankkimaan kahvini papuina. Ja siitä touhu eskaloitui nopeasti nykyisenlaiseen kikkailuun.

Pidän tavastani suhtautua kahviin. Suomalaiset kuluttavat hirmuiset määrät kahvia, mutta suurin osa kahvinjuonnista on rutiinia, tavan mukaan ja ajattelematta suoritettua. Aamukahvi ja töihin, töissä kahvitauot, kotona vielä iltakahvit illallisen päälle. Vuodesta toiseen samaa merkkiä, halvalla hamstrattua ja vanhentunutta. Likaisella keittimellä uutettuna ja lämpölevyllä kitkeröitynä. Emme edes huomaa miltä kahvimme maistuu, emmekä miten se vaikuttaa vireystilaamme kun unohdamme nautiskelun ja automatisoimme kahvinjuontimme.

Minä haluan keskittyä kahviini. Tietää mitä se on ja miten se on tehty, etsiä eri kahveille omat valmistustavat ja päästä tekemään mahdollisimman paljon itse siinä prosessissa missä kahvihedelmän paahdetut siemenet uutetaan juomaksi. Haluan uusia makuja ja uusia tapoja tehdä asioita. En halua kahvinjuonnistani automaatiota tai rutiinia.

Haluaisin suhtautua useampiin asioihin elämässäni kuten suhtaudun kahviin. Ehkä jopa kaikkeen. Haluaisin tehdä asioita samalla keskittymisellä, olla muissakin asioissa yhtä tarkka laadun suhteen. Haluaisin tehdä vain niitä asioita joihin tunnen samankaltaista intohimoa. Haluaisin osata keskittyä muihinkin elämän hetkiin, eritoten niihin pieniin ja jokapäiväisiin, samalla tarkkuudella kuin osaan keskittyä kahvihetkeeni.

Teemme liikaa asioita automaattisesti. Ajattelematta. Arvostamatta. Kulutamme ajattelematta, viihdymme ajattelematta. Apaattisina seuraamme viihdettä joka ei oikeasti viihdytä meitä, syöden ruokaa joka ei ravitse ja ostamme tavaroita jotka unohdamme kohta hankkimisen jälkeen. Maailma voisi olla parempi paikka jos osaisimme tehdä enemmän asioita ajatellen, keskittyen.

Oma elämäni olisi onnellisempaa jos osaisin uppoutua kaikkeen tekemiseen kuten kahvin valmistukseen. 

Kaupan päälle

Ylikulutuspäivän (11.4.) vanavedessä pohjoismainen elektroniikkamyymäläketju päätti pistää pystyyn kampanjan, jossa heidän tuotteitaan ostaville annetaan polkupyörä. Osta imuri, tietokone tai kuivausrumpu, ja saat pyörän kaupanpäälle.

Mikähän on tilastollinen todennäköisyys sille että uutta imuria tarvitsevat ihmiset tarvitsevat myös uuden pyörän? En näe hirveästi yhteyttä pyöräilyn ja elektroniikkaliikkeen tuotevalikoiman välillä. Onhan mahdollista että jollain on juuri nyt tarve sekä uudelle puhelimelle että pyörälle, mutta ei taatusti niin monella että moisen kampanjan käynnistäminen on perusteltua.

Ja kyseessä on elektroniikkaliike. Ei polkupyöräliike. Jos tarvitsee polkupyörää, kannattaako ostaa mieluummin juuri itselle sopivan kokoinen ja omaan käyttöön sopiva pyörä jonka on koonnut ja tarkastanut alan ammattilainen? Vai onko parempi napata ilmainen mankeli, ihan sama pystyykö sitä itse kunnolla polkemaan ja onko siinä 17 turhaa vaihdetta? 

Esitän tyhmää pointin vuoksi, tiedän kyllä mihin nämä kampanjan perustuvat. Liikeketju on hankkinut jostain halvan, ison erän polkupyöriä ja yrittää nyt niiden avulla saada ihmiset innostumaan ilmaisen tavaran edessä ja hankkimaan itselleen tarvittavat laitteet juuri heiltä. Tai vielä parempaa on kun ihmiset hankkivat laitteita joita he eivät tarvitse koska niiden kanssa saa ilmaisen pyörän. Jota he eivät tarvitse.

Eikä se pyörä ole ilmainen. Asiakas ei siitä maksa suoraan, eikä suuren ketjun muiden tuotteiden hinnoissa pyörien kustannukset välttämättä näy, mutta hintaa on muutakin kuin rahallinen. Kaikki polkupyörän osat on tehty materiaaleista jotka on jotenkin hankittu luonnosta, prosessoitu, muokattu ja kuljeteltu ympäri maapalloa. Luonnonvaroja kuluu, ympäristöön päätyy haitallisia aineita, energiaa käytetään ja hiilidioksidikuorma kasvaa.

Mutta pyörähän on jo tehty, osti sitä kukaan tai ei. Niitä myrkkyjä ei enää saa pois ympäristöstä. Eikö ole aivan sama haenko itselleni uuden pyörän? 

Mutta hinta ei lopu valmistukseen. Joskus se pyörä pitää hävittää. On tietenkin mahdollista kierrättää osat ja materiaalit, mutta tekeekö kukaan niin? Ja  jos tämä uusi ilmainen pyörä korvaa vanhan pyörän, mitä sille vanhalle tapahtuu.

Kuluttaminen ei itsessään ole ongelma. Me tarvitsemme asioita. Uusi pyörä saattaa kuolettaa ympäristölle aiheutuneet kustannukset jos se innostaa omistajansa kulkemaan enemmän lihasvoimalla. Mutta ongelma on pakonomainen ja ajattelematon kuluttaminen. Se että hankitaan uutta, vaikka vanha toimii. Se että hankitaan uutta statuksen osoittamisen vuoksi. Se että hankitaan marginaalisesti halvempi malli, vaikka omaan käyttöön se hieman kalliimpi olisi ollut sopivampi.

Eikä vika ole kuluttajissa. Ehdollistumme juuri tähän pakonomaiseen kuluttamiseen, koska televisio, lehdet, kadunvarret, internetin bannerit ja seuraamiemme ihmisten sosiaalinen media toitottaa tätä sanomaa. ”Osta nyt”. ”Rajoitettu erä”. ”Kaupan päälle”. ”Enemmän on parempi”.

Mutta voiko syyttää ketään muutakaan kuin kuluttajia? Tuotteita myyvän yrityksen toiminnan kannalta paras tilanne on se että mahdollisimman monet ostavat heiltä mahdollisimman paljon. Ei myyjän kannalta ole edullista että asiakas pysyy tyytyväisenä loppuelämänsä. Tuotteita tekevien, myyvien ja markkinoivien yritysten selviäminen pohjautuu siihen että tuotteita ostetaan, joten heidän kuuluukin saada meidät ostamaan. He siis toimivat oman olemassaolonsa jatkumisen kannalta juuri oikein. Joten vastuu jää meille kuluttajille.

Meidän pitää ymmärtää että meihin yritetään vaikuttaa. Meidän pitää pysähtyä miettimään tarvitsemmeko tuotetta todella. Aivan sama onko se halpa, aivan sama onko käytännöllinen, aivan sama kuinka paljon parempi se on kuin edellinen, aivan sama kenellä kaikille sellainen jo on. 

Onko minulla käyttöä tuolle tuotteelle? Eikö minulla ole jo jotain jolla voin täyttää saman tarkoituksen? Onko minulla varaa, niin rahallisesti kuin muutenkin, siihen? Ja tarvitsenko sen oikeasti, vai haluanko näyttää ihmiseltä joka käyttää tuota tuotetta?

Energiapalkki

Videopeleissä, varsinkin vanhemmissa, pelihahmon elinvoimaa kuvataan energiapalkilla. Tämä palkki vähenee aina kun hahmo ottaa osumaa vihollisiltaan ja palkin loppuessa hahmo kuolee. Menetettyä palkkia on mahdollista palauttaa kentistä löytyvillä taikajuomilla, ensiapupakeilla tai erilaisilla ruoka-annoksilla. 

Todellinen maailma ei toimi näin. Haavat eivät parane välittömästi vaikka söisi kuinka monta omenaa, eikä sideharsolla saa lisää jaksamista kesken juoksulenkin. Eikä ihminen pysy yhtä tehokkaasti toimintakykyisenä kuolemankielissä kuin täysissä voimissa ollessaan. Peleissä tämä epärealistisuus on hyväksyttyä, viihdyttäväksi rakennettu pelimekaniikka on tärkeämpää kuin todellisuuden tarkka kuvaus. Ja kaikki ymmärtävät ettei ihminen toimi yhtä yksinkertaisesti kuin pelihahmot.

Silti monet käyttäytyvät kuin heillä olisi videopelimäinen energiapalkki joka vähenee kun rasittaa itseään ja jota voi palauttaa vain lepäämällä. Raskaan työpäivän jälkeen ilta istutaan sohvalla, vaikka työssä ei joutuisikaan rasittamaan ruumistaan hiirikäden rannetta enempää. Liikuntaa ei jaksa harrastaa. Tai oikeastaan jaksaa on väärä verbi. Usein taustalla on pelko siitä että liikunta kuluttaisi energiamme loppuun emmekä pystyisi toimimaan enää seuraavana päivänä. Energian loppumisen pelko estää liikkumisen, ei niinkään todellinen väsymys.

Oikeasti meillä ei ole yhtä energiapalkkia joka vähenee ja palautuu lineaarisesti. Oikeasti kunnon treeni työpäivän päätteeksi saa meidät jaksamaan paremmin. Sohvan nurkkaan käpertyminen sitä vaston vain väsyttää meitä entisestään. 

Toki joskus olemme väsyneitä ruumiillisen rasituksen vuoksi. Ja välillä olemme väsyneitä koska kehomme koittaa kertoa meille jonkin olevan pielessä, ja silloin kehoa pitäisi totella. Mutta jos energiapalkkimme tuntuu aina tyhjältä, ilman ruumiillista rasitustakin, kannattaa muistaa että kehomme myös tottuu siihen mitä sillä tehdään. Sohvan mukavuuteen tottunut vartalo ei halua lähteä liikkumaan. Ja on helppo sekoittaa vastahankaisen kehon viestit väsymykseen.

Monesti ajatusteni ummehtuneisuus on helpottanut lenkkipolulla, orastavat päänsäryt unohtuneet liikkumalla ja aikaisen aamuherätyksen pöhnä kadonnut levytangon kanssa riehuessa. Ideoita kirjoituksiin, perheen kanssa tekemisiin ja elämään on syntynyt hikipisaroiden vanavedessä, treenien aikaan tai niiden jälkeen.

Toivoisin että useampi tajuaisi tämän ja pakottaisi itsensä liikkumaan enemmän, vaikka motivaatio olisikin kateissa. Sillä montaa kertaa ei tarvitse lähteä liikkeelle hampaat irvessä kun huomaa kuinka paljon pirteämmäksi se tekee.

Videopelilogiikan vastaisesti meidän energiapalkkimme täyttyy liikkuen, ei leväten.