Kupla

Näin sattumalta ostos-televisiossa kuntoilulaitteen mainoksen. Kyseisen laitteen luvattiin mahdollistavan painonpudotus ja tiukkojen vatsalihasten hankkiminen vähäisellä treenimäärällä. Tämä todistettiin näyttämällä kuinka paljon vatsalihakset tuottivat lämpöä laitteella harjoiteltaessa. Ja kaiken luvattiin tapahtuvan mukavasti istuen.

Minulle mainoksessa oli monia punaisia lippuja. Lyhytaikainen harjoittelu ei pelasta terveyttä jos koko muu elämä on liikkumatonta. Sixpack ei vielä takaa toimintakykyä vaikka seksikkäältä näyttääkin. Lämmöntuotto harjoitellessa kertoo kyllä lihasten aktivaatiosta, mutta se ei vielä takaa että lihakset kehittyvät siinä mihinkään. Ja varsinkaan se ei kerro siitä että harjoitellessa oppisi uusia taitoja. Ja pahin kirosana oli mukavuus: mukavasti istuminen on se syy miksi meidän tarvitsee liikkua, ei ratkaisu siihen.

Mutta enemmän jäin pohtimaan sitä olenko itse kuplassa? Onko omat mieltymykseni koko kehoa kuormittavaan harjoitteluun ja oikeasti käyttökelpoisten taitojen opetteluun niin erilaisia kuin valtaosalla. Olenko itse altistanut itseni jo niin kauan toiminnalliselle harjoittelulle, kahvakuulalle, paljasjalkailulle, Joelle, Idolle, Erwanille ja Katylle etten ymmärrä ettei suurin osa ihmisistä katso mainosta samoin kuin minä. Että suurimmalle osalle ihmisistä lupaukset kuluvista kaloreista ja tiukkenevasta vatsasta mukavasti istuen on vetoava ajatus.

Olenko minä liian syvällä kuplassani, vai oliko tuo mainos tehty vanhentuneilla ideoilla?

Introvertti

Hei olen Jarski ja olen introvertti.

Minulta on kestänyt aivan liian pitkään hyväksyä tämä piirre itsessäni. Muistan että aikanaan lukion psykologiassa oli puhetta intro- ja ekstroverteistä, ja jo tuolloin ymmärsin olevani luonteeltani introvertti. Mutta siitä oli pitkä tie asian hyväksymiseen.

Liian pitkään on kulunut niin että olen pitänyt itseäni ujona tai syrjäänvetäytyvänä. Hiljaisena ja hitaasti lämpiävänä. Ihmisvihaisena ja sosiaalisia tilanteita pelkäävänä. En väitä että nämä määritelmät olisivat välttämättä vääriä. Mutta niissä on negatiivinen sävy. Ne kuulostavat joltain josta pitäisi päästä eroon. Ja aina välillä olen miettinyt pitäisikö ottaa itseään niskasta kiinni, pakottaa itsensä sosiaalisemmaksi ja heittää itseään enemmän sosiaalisiin tilanteisiin. Jauhaa small talkia ja kysellä merkityksettömyyksiä kaikilta vastaantulevilta.

Ekstroverttiys saa helposti suuremman arvon yhteiskunnassa. Opetamme lapsillemme että pitää olla avoin, sosiaalinen ja rohkea. Osaksi se tapahtuu suoraan, mutta usein myös huomaamatta. Tarinoiden sankarit ovat usein ekstroverttejä, koulu kannustaa olemaan aktiivinen tunneilla, sosiaalisuuteen kannustetaan kun opastetaan toimimaan työhaastatteluissa, treffeillä tai osana ryhmiä.

Eikä sekään täysin väärin ole. Maailmassa on helpompi toimia silloin kun uskaltaa olla sosiaalinen, koska on hyvin hankala selvitä elämässä täysin yksin. Teknologinen kehitys ja modernit palvelut mahdollistavat monien päivittäisten asioiden tekemisen kotinsa suojasta, mutta jossain vaiheessa elämää muiden ihmisten kanssa pitää pystyä toimimaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kaikkien pitäisi olla ulospäinsuuntautuvia kaiken aikaa, eikä varsinkaan sitä että jokaisen introvertin pitäisi pakottaa itsensä ekstrovertiksi.

Olen ymmärtänyt että introverttiyteni ei tarvitse tarkoittaa sitä että olen ujo tai hiljainen. Sen ei tarvitse tarkoittaa että vihaan muita ihmisiä. Ainakaan kaiken aikaa. Se tarkoittaa ennen kaikkea sitä miten sosiaaliset tilanteet vaikuttavat jaksamiseeni.

Sosiaaliset tilanteet ovat väsyttäviä. Ne ovat riippakiviä. Ne vievät minulta enemmän energiaa kuin antavat. Tämä ei tarkoita sitä ettenkö koskaan haluaisi päätyä sosiaalisiin tilanteisiin, tai että haluaisin elää erakkona luolassa. Mutta se tarkoittaa sitä että tarvitsen niitä yksinäisiä hetkiä, tarvitsen aikaa vain keskenäni. Minun tarvitsee välillä saada olla yksin. Ruokatunnilla. Matkustaessa. Aamun tunteina kun muut vielä nukkuvat.

Tarvitsen niitä hetkiä kun minun ei tarvitse leikkiä kiinnostunutta toisten asioista tai yrittää keksiä aiheita keskusteluun. Minun tarvitsee saada aikaa olla vain itseni kanssa ja rauhaa jäsentää ajatuksiani. Ja kun ymmärrän tarpeeni yksinäisyydelle, minun ei tarvitse hävetä tai tuntea syyllisyyttä eristäytymisestäni. Kun saan olla itsekseni, jaksan taas olla sosiaalinen, jaksan kiinnostua ihan oikeasti toisten ihmisten asioista ja keskustelut jatkuvat ilman pakottamista.

Lattialla istuminen

Liikkuminen on parhaita tapoja pitää terveydestään huolta. Tai oikeastaan asia on päinvastoin, liikkumattomuus on suurimpia terveytemme uhkia. Kun puhun liikkumisesta, en kuitenkaan tarkoita vain liikuntaa. En tarkoita vain että meidän tulisi treenata säännöllisesti ja monipuolisesti, vaikka se onkin tärkeää. Meidän pitäisi liikkua enemmän myös silloin kun emme treenaa. Ja meidän pitäisi liikkua myös muilla kuin niillä ilmiselvillä osillamme.

Ihminen on ollut hyvä tekemään elämästään mukavampaa. Käytännössä tämä mukavuus tarkoittaa liikkumisen, varsinkin pienten liikkeiden, vähentymistä. Ruokaa ei tarvitse itse etsiä, kerätä, pilkkoa tai edes kypsentää, työkalut toimivat ulkoisella energialla lihasvoiman sijaan ja kulkeminen voidaan hoitaa moottoroidusti. Jalkateriemme ei tarvitse joustaa kun kenkämme tekevät sen niiden puolesta eikä kehomme joudu säätelemään lämpötilaansa tasalämpöisissä huoneissamme. Ja kaikki on niin ergonomista ettei mitään askareita tarvitse tehdä epätavallisissa asennoissa.

Ja valitettavan usein se tavallinen asento on istuma-asento. Joten päädymme syömään, matkustamaan, työskentelemään ja rentoutumaan lähes identtisessä asennossa. Väittävät että istuminen tappaa, mutta oikeastaan se tappaja on samassa asennossa pysyttely, siitä huolimatta mikä se asento on. Luomassamme maailmassa se asento sattuu olemaan istuma-asento.

Oma ratkaisuni istumisen vähentämiseksi on ollut siirtyä istumaan lattialla. Kotona välttelen tuoleissa istumista. Perheen kesken aterioimme pöydän ääressä ja lasten nukahtamista odottaessa löhöämme usein vaimon kanssa sohvalla. Mutta itsekseni syödessä tai telkkaria katsoessa ja lasten kanssa touhutessa siirryn lattialle. Tätä kirjoittamistakin harrastan lattialla istuen.

Se on ollut loistava keino säilyttää jalkojen, etenkin lonkkien liikkuvuus. Lattialla on mahdotonta löytää asentoa jossa olisi mukavaa olla pitkään, joten asentoa tulee vaihdettua usein. Istun eriasteisissa lootusasennoissa, seizassa tai jalat suorana edessäni. Välillä olen ”pieni merenneito” -asennoissa tai syväkyykkyilen.

Lattialla istuminen on asentojen vaihtamisen vuoksi dynaamisempaa ja selkänojan puuttuminen pakottaa aktivoimaan keskivartaloa. Lisäksi lattialla ollessa tulee helpommin innostuttua venyttelemään tai tekemään pieniä kehonpainoiluja. Lisäksi lattialla istuminen pakottaa nousemaan ylös lattialta useita kertoja päivässä, joka on äärimmäisen tärkeä taito jokaiselle ihmiselle.

Helpoin keino lisätä liikettä elämäänsä on ujuttaa sitä normaaliin arkeen. Uudet tavat tehdä jokapäiväisiä asioita eivät syö arvokasta aikaamme tai kuluta rahojamme. On helpompaa parantaa liikkuvuuttaan ja lisätä aktiivisuuttaan vaihtamalla sohva lattiaan kuin yrittää tunkea kiireisiin päiviinsä lisää treenikertoja.

Terveydestä heikkona

Länsimainen ruokavaliomme on rikki. Ainakin jos uskoo terveydestä kiinnostuneiden eritasoisten asiantuntijoiden julkaisuja. Ravintomme on täynnä haitallisia aineita, niin ruokateollisuutemme sinne prosessien eri vaiheissa laittamia kuin lähtökohtaisesti ravinnoksi sopimattomista lähteistä peräisin olevia. Gluteeni sotkee suolen toimintamme, sokeri pitää yllä tulehdusta, hyönteismyrkyt aiheuttavat syöpää ja väärä suhde rasvahapoissa sotkee hormonimme.

En yritä kiistää mitään tästä. Minua viisaammat ihmiset ovat asioita tutkineet ja minua paremmin oman kehonsa tuntevat todenneet vaikutukset itsessään. Osa ravintogurujen pelotteluista on varmasti virheellisiä tai ainakin ylilyötyjä, mutta varmasti joukossa on myös todellisia huolenaiheita. Eikä ole virheellistä väittää että pitkälle prosessoituihin viljoihin ja tehdasmaisesti tuotettuun lihaan perustuva normaali ruokavaliomme on kaukana terveydellemme optimaalisesta ruokavaliosta. Lisäksi se kuormittaa ympäristöämme aivan liikaa jotta voisimme jatkaa kulkemallamme tiellä kovin pitkään.

Mutta silti minusta tuntuu omituiselta että terveydestään kiinnostuneet ihmiset kehittelevät niin monimutkaisia ja ehdottomia rajoituksia omaan ruokavalioonsa. Se on omituista, koska liiallisella rajoittamisella hukkaa helposti näköpiiristään terveyden todellisen merkityksen.

Mitä on terveys? Onko se sitä ettei koskaan sairastu mihinkään? Tai että saa parannettua ennätyksiään? Onko se vanhuus ilman kroonisia sairauksia? Onko se optimaalista ravintoa ja kehon toiminnan hakkerointia?

Terveys tätä kaikkea ja paljon muuta. Mutta ennen kaikkea se on toimintakykyä. Se on kykyä pystyä elämään, tänään ja huomenna, tilanteessa kuin tilanteessa. Ja koska emme tiedä mitä kaikkia haasteita elämä eteemme heittää huomenna, pitää toimintakykymme olla joustavaa ja monipuolista.

Hyvä fyysinen kunto auttaa. Vastustuskyky myös. Kaikki se optimointi ruokavalion suhteen helpottaa selviämään erilaisissa tilanteissa.

Mutta entä sitten kun pieni rippunen vahingossa syötyä gluteenia sotkee koko suolen toiminnan? Entä sitten kun tarkkaan mietitty ruokailurytmi ei toteudukaan kun elämä yllättää? Entä jos löytää itsensä nälkäisenä ympärillään ruokia jotka kaikaisevat ketoosin? Jos terveyden tavoittelu tulee toimintakyvyn tielle, onko se enää järkevää?

Ymmärrän kyllä ettei maailma muutu ellei sitä muuta. Jos haluaa maailman ruokavalion paranevan, pitää vaatia sitä parempaa ruokaa ravintoloilta, kaupoilta ja kahviloilta ja äänestää rahoillaan omien periaatteidensa mukaisesti. Mutta pitää myös hyväksyä se että maailma on se mikä se on. Ja jotta olisi toimintakykyinen oikeasti, pitää olla toimintakykyinen tässä maailmassa, ei omassa utopiassaan.

Paras ratkaisu on, kuten aina, jossain keskellä. Emme voi vain tyytyä siihen soopaan mitä meille syötetään, muttemme voi tehdä itsestämme terveyden nimissä niin heikkoja ettemme kykene elämään maailmamme tavoilla.

Keskiluokan munkki

Vaikka en pidäkään itseni lokeroimisesta, koen silti kuuluvani monen eri määritelmän piiriin: minimalisti, zen-buddhisti, paljasjalkailija, liikkuja.

Mutta olenko todella mitään näistä? Asun omakotitalossa ja ajan omalla autollani, omistan esineitä joita en käytä joka päivä, olenko kunnon minimalisti? Minulla on perhe ja paljon muita asioita kiintymyskohteenani, kuinka buddhistista se on? Suurimman osan ajasta käytän jalkineita ulkosalla, ja monena päivänä vuodessa en liiku enempää kuin muutkaan, olenko mitään mitä väitän olevani?

Uskon että tekemisilläni on enemmän arvoa kun en vie niitä äärimmäisyyksiin. Vaikka tarkoitukseni ei olekaan käännyttää muita tapoihini, uskon niiden olevan minulle hyödyllisiä. Joten luonnollisesti toivon että muutkin voisivat integroida niistä osasia parantamaan omaa elämäänsä. Harva kuitenkaan tuntee vetoa äärimmäisyyksiin. Harva haluaa poiketa kovinkaan paljoa nykynormien mukaiselta polulta. Harva haluaa olla -isti tai munkki. Tai omituinen.

Mutta entä jos voisi karsia omaisuudestaan turhaa pois silti antaa perheensä elää lähestulkoon normaalia elämää? Entä jos voisi hyödyntää zenin oppeja lähiössä, luostarin sijaan? Olisiko helpompi ottaa esimerkkiä ihmiseltä joka elää pääsääntöisesti ja pintapuolisesti hyvinkin normaalia elämää, kuin tyhjässä huoneessa asuvalta askeetilta tai luolassa meditoivalta munkilta?

Tämä saattaa olla vain defenssi, egoni keino suojata itseään. Tai tekosyy tehdä asioita kevyemmällä panoksella. Mutta olen tyytyväinen rooliini. Olen mielelläni keskiluokkainen munkki.

Lahjat

Joulu on taas uhkaavan lähellä. En löydä mitään itseäni miellyttävää syytä joulun vietolle, etsi syitä sitten kristillisistä juurista, kaupallisista tavoista tai visuaalisesta ilmeestä, joten en odota juhlapyhiä innolla. Lisääntynyt vapaa-aika perheen parissa on toki mukavaa, mutta työni vaatiessa tekijöitä kaikkina vuoden päivinä, ei joulun vapauskaan ole aina varmaa.

Pahinta joulussa on kuitenkin lahjat. En pidä lahjoista. En pidä lahjojen antamisesta, siitä miettimisestä mitä läheiseni tarvitsisivat ja mitä heille voisi antaa. Suurimmalla osalla meistä on jo kaikkea eikä minulla ole keinoja tai resursseja hankkia mitään mitä läheiseni eivät voisi itse hankkia. Vuosittain ehkä muutamalle keksii jonkun hienon elämää rikastuttavan kokemuksen, mutta suurimmaksi osaksi lahjat päätyvät alkuhuuman jälkeen jonnekin varaston nurkkaan viemään tilaa ja mielen nurkkaan painamaan. Minä joudun stressaamaan, miettimään ja kuluttamaan omia resurssejani lahjoihin, jotka eivät lopulta ilostuta kuin niiden myynnistä voittoja kääriviä tahoja.

Lahjojen antamista enemmän inhoan niiden saamista. En tarvitse oikeastaan mitään, ja sen mitä tarvitsen voin yleensä ostaa itse. Silloin saan esineitä joita oikeasti käytän ja jotka oikeasti ovat ulkonäöltään ja tuotantotavoiltaan minua miellyttäviä. Pääosa saamistani lahjoista aiheuttaa minulle vain huonoa omaatuntoa kun tiedän toisten nähneen vaivaa ja kuluttaneen rahaa johonkin minulle turhaan. Ja omiin nurkkiini päätyy turhia esineitä tai syötävää jota en kaipaa. Viimeisenä niittinä tämä kaikki on pakattu papereihin ja naruihin joita en voi polttaa, kompostoida tai kierrättää.

Ymmärrän antamisen ilon. Mutta minä koen sen ilon silloin kun voin antaa pois jotain itselleni turhaa jollekin joka sitä kaipaa. Silloin kun käyttämätön esine päätyy taas käyttöön, kaatopaikan täyttämisen sijaan. Saan myös saman ilon kun teen muille ruokaa tai autan omilla taidoillani jossain askareessa.

Mutta lahjojen antaminen silloin kun se on tapojen mukaan pakotettua, sosiaalisen normin vuoksi, saisi loppua. Varsinkin maailmassa jossa olemme kovaa vauhtia kuluttamassa itseämme hengiltä.

Olen silti itse edelleen kiinni tässä perinteessä. Rakkaimpieni loukkaaminen on vielä tuntunut liian suurelta hinnalta maksaa tavan katkaisemisesta. Mutta aina joulukuun lähestyessä alan pohtia pitäisikö vain kadota jonnekin, erakoitua kuukaudeksi ja antaa muun maailman lahjoa itseään.

Vai pitäisikö yrittää näyttää esimerkkiä, pikkuhiljaa muuttaa lähipiirinsä tapoja lahjojen antamisessa pienimuotoisempaan ja ekologisempaan suuntaan? Onko sittenkin arvokkaampaa yrittää muuttaa maailmaa kuin mennä sitä pakoon?

 

Tapojen vanki

Omat paradigmat istuvat tiukassa. On helpompaa kaivautua omaan poteroonsa heittelemään kiviä toisten juoksuhautoihin, kuin yrittää ymmärtää miksi toiset toimivat eri tavalla.

Itsessäni huomaan tämän kun näen salilla jonkun itseäni isomman ja lihaksekkaamman miehen tekemässä hauiskääntösarjaansa. Ensireaktio kumpuaa jostain alkukantaisesta ja se väittää minun olevan kauempana alfa-asemasta kuin tuo fyysisesti kookkaampi yksilö. Mutta lähes välittömästi egon suojamekanismit lähtevät käyntiin ja alkavat pönkittää epävarmaa egoa väittämällä ettei hauiskäännöt auta pätkääkään oikeassa elämässä, ettei lihasten koko kerro vielä kaikkea toimintakyvystä, että minun treenini tähtää funktioon eikä ulkonäköön. Ei tuo mies taatusti osaa tehdä pistoolikyykky-luistelijankyykky -kombinaatiota tai juokse puolimaratonia yhtä lujaa kuin minä.

Yritän saada itseni kiinni kun ajattelen näin. Toisten ihmisten tekemisten vähättely ei ole terveellistä toimintaa eikä se ole sitä mitä haluan tehdä. Eikä ole oman treeninkään kannalta järkevää käyttää omaa energiaansa toisten harjoitusten seuraamiseen kun pitäisi keskittyä omaan tekemiseensä.

Mutta näin ajattelumme toimii. Meillä on omat tapamme tehdä asioita, omat uskomuksemme. Ja tietenkin ne ovat niitä parhaita, ainakin omasta mielestämme. Emmehän me muuten niihin uskoisi. Ja toisenlaiset tavat treenata tai syödä, erilaiset ajatukset maailman toiminnasta ja muiden elämänkatsomukset ovat uhka egollemme. Miten joku voi saavuttaa parempia treenituloksia väärillä tavoilla tai menestyä elämässä uskoen vääriin asioihin?

Yritän muistaa että nämä toisten tekemistä vähättelevät ajatukset ovat vain ajatuksia. Eivät totuuksia, eivätkä välttämättä edes todellisia syvimpiä tuntojani. Ne saavat nousta, mutta jos en anna niille enempää voimaa, ne häviävät. Kun ymmärrän ajatusteni kumpuavan omista epävarmuuksistani voin antaa niiden mennä.

Minun pitää ymmärtää ettei oma tapani treenata ole se ainoa ja oikea. Että toiset treenaavat saavuttaakseen jotain muuta kuin minä, ja se on oikein. Varsinkin kun he silti treenaavat. Kaikkein typerintä on kun ihmiset alkavat kiistelemään niitä vastaan joiden kanssa heillä on enemmän yhteistä kuin eroa. Paleoruokailijat ja vegaanit sotivat keskenään, vaikka molemmissa ruokavalioissa syödään suurimmaksi osaa samoja asioita ja kuormitetaan ympäristöä ja terveyttä vähemmän kuin tavallisen väestön syömätavoilla. Crossfittaajat ja bodarit väittelevät treeniensä paremmuudesta maailmassa jossa liikkumattomuus aiheuttaa miljardien eurojen kustannuksia. Vakaumukselliset ihmiset kiistelevät siitä kumman jumala on todellinen, huomaamatta että valtaosa heidän noudattamistaan hyvän elämän ohjeista ovat samoja, huolimatta siitä minkä nimiseltä jumaluudelta ne ovat peräisin.

Uskon omiin treeneihini, ruokavalioajatuksiini ja elämänfilosofioihin. Luotan siihen että ne ovat parasta minulle. Mutta samalla yritän muistaa että muidenkin tavat voivat olla heille parhaita. Eikä ole minun tehtävä eikä oikeus arvostella heidän tekemisiään. Sitä paitsi, voin oppia hyödyllisiä asioita muilta, kunhan vain jätän egoni kuiskuttelut omaan arvoonsa ja pidän mieleni avoimena sekä mielipiteeni joustavina.