Virran vierestä

Blogin nimi tulee siitä että monet ajattelemani ja tekemäni asiat eivät ole valtavirtaa. Liikkumistapani, paastoiluni, meditointini eivät tavanomaisia, eivätkä mielipiteeni asioiden omistamisen haitoista, epämukavuuden hyödyistä tai kenkien vaarallisuudesta ole kaikille helposti ymmärrettäviä.

Vaikka välillä teen asioita joita pidetään erikoisina tai jopa äärimmäisinä, en ole äärimmäinen ihminen. Vältän ääripäitä ja uskon hulluissa tavoissani enemmän pienten päivittäisten tekojen voimaan kuin suurien spektaakkelien mahtiin. 

Kuljen mieluummin päivittäisellä reitilläni metsäpolulla kuin katoan viikoksi erämaahan. Istun mieluummin kymmenen minuuttia aamulla tuijottaen kaapin ovea kuin lähden kuukauden retriitille. 

Haluan mieluummin olla hieman vinossa, kyetä kaikesta huolimatta elämään keskiluokkaista, normaalia elämää, kuin elää täysin omilla ehdoillani, ulkona muun yhteiskunnan menosta.

Olen mieluummin virran vieressä ja potkin ajoittain vettä virtaamaan eri suuntiin kuin että olisin täysin kuivin jaloin jossain kaukana virtaavasta vedestä. Uskon että pienet turbulenssit saavat muutoksen aikaan helpommin kuin väkisin kaivetut uudet uomat.

Täysikuu osuu tänään kevätpäiväntasausta seuraavalle päivälle. Luonnon silmissä tämä päivä on uuden vuoden ensimmäinen päivä, päivä jolloin alkaa taas uusi kevään ja kasvun aika. Tuntuukin sopivalta antaa tämän päivän myötä tämän blogin kuolla. Jotta uutta pääsee kasvamaan.

Aioin yrittää mikroyrittämistä. Joten siirrän kirjoitteluni osoitteeseen www.jarskiliikkuu.com palvelemaan toiminimeni markkinoinnissa. Tämä sivusto pysyy tässä vuoden loppuun.

Advertisements

Tylsyys

Television mainostauko kehuu suoratoistopalvelua lupaamalla että sen myötä ei tule tylsiä hetkiä. Onko tämä hyvä asia? Miksei saisi olla tylsää?

Nykyaikaisessa maailmassa ei ole tylsyyttä. Televisiosta voi katsoa vaikka mitä, ja jos lähetysvirta ei tarjoa mitään mielenkiintoista suoratoistona löytyy loput. Lisäksi taskuissamme on laitteet joilla voimme koska vain matkustaa uutisvirran, sosiaalisen median tai pelien viihdytettäväksi. 

Sen huomaa kun seisoo jonoissa ja istuu kahvilaan tai ruokailemaan. Ihmiset paistattelevat puhelimiensa sinertävässä hehkussa aina kun ovat paikallaan ja yksinään. Enkä väitä olevani synnitön. Vaikka sosiaalisen median käyttöni on tarkoituksenmukaista enkä juurikaan seuraa uutisia, huumeeni on podcastit joita kuuntelen aina kulkiessani ja askareita tehdessäni.

Jonotustilanteet ja aterioinnit pyhitän kuitenkin tylsyydelle. En kaiva puhelintani esille vaan annan ajatusteni virrata. Tarvitsen niitä hetkiä. Tarvitsen tilaa ajatuksissani jotta jostain sieltä syvältä pääsee nousemaan uusia ideoita.

Jos minulla ei ole tylsiä hetkiä, minulla ei ole mitään mistä kirjoittaa, ei uusia juttuja liikkuvuustunneilleni, ei uusia ideoita elämään. Tarvitsen tylsyyttä, tarvitsen aikaa omien ajatusteni kanssa.

Ja väitän että niin tarvitsevat kaikki muutkin.

Liikuntatunti

En pitänyt koulun liikuntatunneista. Olin hidas ja kömpelö, usein se joka valittiin joukkueeseen viimeisenä. Kuitenkin siitä pojasta kasvoi nykyinen minä, mies jonka päivissä liikkuminen ja liikunta on jatkuvasti läsnä. Liikun paljon, enkä vain sille allokoituina treeniaikoina, pohdin liikkumista ja kirjoitan siitä sekä koetan innostaa muitakin liikkumaan sosiaalisen median ja pitämieni liikkuvuustuntien myötä.

Tämä kehitys on ollut mahdollista, koska koulun liikuntatunnit eivät nimestään huolimatta opettaneet mitään liikunnasta. Opimme pelien sääntöjä, urheilulajien tekniikoita, hikoilimme ja pinnistelimme, mutta liikkumista meille ei opetettu. Lähes joka tunnilla juostiin ainakin jonkin verran, mutta juoksutekniikasta ei puhuttu mitään. Muutaman kerran pääsi punttisalille, mutta laitteiden käyttöä tai nostotekniikoita ei kukaan opettanut. Puhumattakaan vielä tärkeämmistä liikkumistekniikoista, niistä joita teemme päivittäin: kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta ja niistä toisiinsa siirtymisistä.

Meille opetettiin paljon urheilusta ja liikuimme. Mutta jos äidinkielessä opetettaisiin vain runouden tekniikkaa ja kirjoitettaisiin huonoja riimejä, oppisiko kukaan kirjoittamaan tarinoita tai virallisia kirjeitä? Urheilu on vain pieni, erikoistunut osa liikkumista. Edes laajalla lajikirjolla urheilun opettaminen ei ole tehokas tapa opettaa liikkumista, varsinkaan jos tekniikkoihin ei missään vaiheessa kiinnitetä huomiota.

Joskus silloin kun lasten arjessa oli paljon liikettä ja työtä tehtiin ruumiillisesti, urheilun opettaminen koulussa tarjosi lapsille uusia taitoja ja tarpeellisen virkistystauon muiden oppiaineiden välissä. Ja vaikka minunkin lapsuuteni vapaa-ajassa oli paljon leikkiä ulkona ja kavereiden kanssa pelailtuja pihapelejä, koostui merkittävä osa siitä myös television edessä istumisesta, liikuttaen ainoastaan peukaloita Nintendon ohjaimella. Istuimme sentään lattialla. 

Ja minun lapsuuteni jälkeen uusia tapoja viihtyä liikkumatta on tullut tuhottomasti lisää. Hyvin harva, minä mukaan luettuna, liikkuu tarpeeksi. Eikä ratkaisu ole se että pistetään lapset juoksemaan pallon (ja niiden neljän peliä osaavan oppilaan) perässä parina tuntina viikossa. Ihmiset kaipaisivat enemmän keinoja taistella tuolien, kenkien, huonojen asentojen ja tekniikoiden, autojen, tietokoneiden, kännyköiden, sisätilojen ja tasaisten pintojen aiheuttamia ongelmia vastaan. 

Ja helpointa sitä olisi opettaa jo ennen kuin vuosien huonot tavat rikkovat mitään pysyvästi, opettaa lapset liikkumaan alusta alkaen niin hyvin kuin mahdollista ja antaa heille keinot parantaa itse omaa terveyttään liikunnan keinoin.

Omat lapseni eivät vielä ole koulussa, joten en tiedä mikä tilanne nykyään on. Toivottavasti tämä kirjoitus ei ole enää ajankohtainen, toivottavasti koululiikunnassa on herätty todellisuuteen ja tajuttu ettei loputon salibandyn ja koripallon pelaaminen ole sitä koululaisten kehot oikeasti kaipaavat. 

Talvipäivänseisaus

Tänään on täysikuun lisäksi talvipäivänseisaus. Minulle talvipäivänseisaus on ainoa merkityksellinen päivä vuoden lopun juhlapyhistä. Omassa ajanlaskussani tänään on se päivä jolloin vuosi vaihtuu.

Joulusta en perusta. Joulun kristilliset syyt eivät ole minulle merkityksellisiä, sillä en usko Jeesuksen jumaluuteen. Eikä Jeesuksen syntymä ole likimainkaan tärkein osa hänen tarinaansa. Merkitykselliset teot Jeesuksen tarinassa ovat hänen opetuksensa ja se mitä hän sai aikaan kuolleessaan.

Joulun muista syistä en välitä sen enempää. Valon tuominen vuoden pimeimpään aikaan oli joskus paikallaan, mutta nykymaailma on liian täynnä värikkäitä valoja arkenakin. Myös mässäilyä ja herkuttelua mahtuu länsimaiseen elämään liikaa ilman sille varattuja päiviäkin. Kaupallisuutta halveksun syvästi. Ja vaikka lahjoista riisuisi kaupallisuuden, inhoan lahjojen antamista ja varsinkin niiden saamista.

Joulu on minulle yhdentekevä. Mutta koska joka puolella vouhotetaan joulun vuoksi aina lokakuun lopusta lähtien, välinpitämättömyyteni kasvaa inhoksi ennen vuoden loppua.

Minä vietän mieluummin talvipäivänseisausta. Ei siksi että siinä olisi jotain taianomaista tai mystistä, vaan siksi että se perustuu johonkin jonka voin itse todeta katsomalla taivaalle. Haluan myös olla tietoinen missä kohtaa rataansa planeettamme kulkee.

Siksi pyrin tekemään aurinkopyhien aikaan jotain merkityksellistä, jotain jolla ankkuroin ne päivät omaan tietoisuuteeni. Minulla ei ole riittejä tai perinteitä näille päiville, mutta haluan että ne eroavat jotenkin normaalista arjesta. Yleensä pidän aurinkopyhien aikaan zazenkain. Niin myös tänään.

Hyvää talvipäivänseisausta, miten ikinä sen vietätkään.

Mukavuus

Ihminen on nerokas eläin. Olemme mestareita keksimään työkaluja. Tämä taito on vienyt lajimme planeetan joka kolkkaan ja edesauttanut selviytymään erilaisissa ympäristöissä. Ja kiihtyvällä tahdilla olemme keksineet työkaluja helpottamaan elämäämme. Tekemään olostamme mukavampaa.

Mukavuus ympäröi meitä. Meillä on lämpöä, valoa, ruokaa ja viihdettä aina ulottuvillamme. Meillä on pehmeitä alustoja istua tai maata, ja aikaa tehdä näin. Ja uusia mukavuuksia innovoidaan nerokkaiden yksilöiden toimesta joka hetki.

Mukavuus on, paremman sanan puutteessa, mukavaa. Mutta se myös turruttaa. Kun perustarpeet on tyydytetty, unohtaa kuinka hienoa on olla mukavuuden keskellä. Ja silloin pienetkin kolhut perusmukavuudessa tuntuvat kohtuuttoman suurilta.

Epämukavuuteen totuttelussa on arvoa. Fyysinen harjoittelu, meditointi, kylmässä tai kuumassa oleilu ja paastoaminen ovat kaikki pohjimmiltaan itsensä asettamista vapaaehtoisesti epämukaviin oloihin. Ja näiden tapojen on todettu olevan terveydelle edullisia. Kuinka paljon terveyshyödyt perustuvat siihen että simuloimme epämukavuuksia joita esi-isämme kohtasivat säännöllisesti ja joiden kohtaamiseen lajimme on kehittynyt? Kuinka paljon arvoa on epämukavuuteen totuttautumisessa?

Tiede selittää teknisellä tasolla miksi itsensä epämukavuuteen asettaminen on terveydelle edullista. Miten fyysinen rasitus, positiiviset stressireaktiot tai hiljaa paikallaan oleminen kehittävät kehojamme. Ja on helppoa ymmärtää epämukavuuteen tottumisen hyödyt mahdollisissa kriisitilanteissa. Mutta epämukavuutta sietämällä parantaa myös arkensa elämänlaatua. Yllättävät rasitukset, tylsät odottelut, haastavat säätilat tai ruokailemisen viivästyminen eivät tunnu läheskään niin suurilta ongelmilta kun niissä tilanteissa on ollut satoja kertoja aiemmin vapaaehtoisesti.

Sakkaroosiaddikti

Rajoitan sokerin syöntiäni. Pyrin olemaan syömättä makeisia ja leivonnaisia, en juo virvoitus- tai energiajuomia ja välttelen kaikkea mihin on lisätty sokeria. Syy pidättäytymiseeni oli alunperin terveydellinen, sokeri on myrkky. WHO:n suositus päivittäiselle sokerin saannille on alle 25 grammaa ja se ylittyy nopeasti jos syö mitään sokeripitoista. En ole silti sokerirajoituksissani ehdoton, käytän sokeria ruoanlaitossa jos sitä tarvitaan tasapainottamaan makuja, syön hedelmiä ja käytän ajoittain hunajaa lääkinnällisesti.

Sokeripaaston myötä syyksi pidättäytyä sokerista on muodostunut terveysseikkojen sijaan sen aiheuttama riippuvuus. Silloin kun väsyn sosiaalisen paineen alla ja syön jotain herkkua kyläpaikassa tai päätän syödä suklaata iltani iloksi, seuraavat pari päivää menee vieroitusoireiden parissa, jotka ilmenevät varsinkin iltaisin iskevänä haluna syödä jotain makeaa. Sitä vastaan pystyy taistelemaan ja makeanhimo laantuu parissa päivässä, mutta pari ilta menee halujaan vastaan taistellessa. 

Joten kun eteeni tarjoutuu mahdollisuus herkutella makealla, minua ei estä niinkään marginaalinen terveysriski tai pieni energiaylijäämä jonka sokeri aiheuttaisi. Minun pitää punnita onko edessäni ole herkku niin hyvä että sen vuoksi kannattaa kärsiä makeanhimosta seuraavien päivien ajan. 

Sokeririippuvuus on jotain mitä en huomannut ennen kuin aloin rajoittamaan sen käyttöä. Välillä mietinkin tajuavatko muut ihmiset kuinka addiktoivaa sokeri on. Ja kuinka helppoa loppujen lopuksi sokerikoukusta on vieroittautua. Parin päivän kärvistelyn se vaatii, mutta sen jälkeen makeasta kieltäytyminen helpottuu huomattavasti. Fyysisten oireiden sijaan suurin ongelma on ympäristön luomat paineet. Sosiaalinen normi on tarjota makeaa ja siitä kieltäytyvää pidetään kiittämättömänä, nirsona tai omituisena. Varsinkin jos ei ole tarjota kieltäytymiselle selitykseksi mitään seksikästä uutta dieettiä tai painonhallintapyrkimyksiä.

En halua olla kiittämätön enkä nirso kun kieltäydyn minulle tarjotusta makeasta. Mutta yrittäkää ymmärtää että olen addikti. Ja yritän vierottautua.

Vuorikiipeilijä

Miksi kenenkään pitäisi kiivetä vuorelle maailmassa jossa helikopterit on keksitty? Vuoren huipulta avautuvan näköalan nähdäkseen ei ole pakko rehkiä rinnettä ylös.

Mutta onko näköala se syy miksi vuorille kiivetään? Vai onko syy matkassa, kaikessa siinä mitä kiipeämisen aikana kokee? Tai itsensä voittamisessa, vuoren valloittamisessa uhraten hikeään, mukavuuttaan ja mahdollisesti vertaan?

Miksi istua tuntitolkulla seinää tuijottaen saavuttaakseen jotain jonka voisi löytää kehon ulkopuolisten aineiden avulla tai teknologiaa hyväksikäyttäen? 

Minun motivaationi meditoitiin ei ole vuoren laella avautuva näköala. Eikä se ole edes matkan aikana koetut asiat tai itsensä voittaminen. Minä meditoin jotta oppisin elämään tätä elämää paremmin. Vuorikiipeilijälle vastaava tarkoittaisi sitä että kiipeilijä oppii selviämään, ei vain korkeiden vuorten rinteistä, vaan myös arkisten polkujensa ylämäistä.

Näköala ei ole pääpalkinto, se on vain kirsikka kakun päällä. Palkinto on saavutettu vahvuus, ja vahvuuden myötä helpottuva arki.