Kahvi

Olen kahvinörtti. Haen pienpaahtimoiden myymälöistä tilakahvia papuina. Jauhan ne käsin juuri ennen uuttoa, jottei hapettuminen pilaa kahvin makua. Punnitsen kahvin ja veden määrän, seuraan veden lämpötilaa ja uuttoaikaa ja yritän löytää käytössä olevalle kahville optimaaliset yhdistelmät.

Kahvifanitukseni ei aina näy ulospäin, sillä en juo kahvia kovinkaan paljoa. Kaksi kuppia päivässä on keskiarvo, kolmea kuppia enempää en juo kuin poikkeustapauksissa. Haluan keskittyä laatuun, en niinkään määrään. Koko kahvinörtteilyni lähti aikoinaan liikkeelle siitä että vatsani ei kestänyt suuria määriä kahvia, ja päätin alkaa panostamaan kahvin laatuun määrän sijaan. Aluksi ostin hieman parempaa kahvia, mutta nopeasti hankin kahvimyllyn ja siirryin hankkimaan kahvini papuina. Ja siitä touhu eskaloitui nopeasti nykyisenlaiseen kikkailuun.

Pidän tavastani suhtautua kahviin. Suomalaiset kuluttavat hirmuiset määrät kahvia, mutta suurin osa kahvinjuonnista on rutiinia, tavan mukaan ja ajattelematta suoritettua. Aamukahvi ja töihin, töissä kahvitauot, kotona vielä iltakahvit illallisen päälle. Vuodesta toiseen samaa merkkiä, halvalla hamstrattua ja vanhentunutta. Likaisella keittimellä uutettuna ja lämpölevyllä kitkeröitynä. Emme edes huomaa miltä kahvimme maistuu, emmekä miten se vaikuttaa vireystilaamme kun unohdamme nautiskelun ja automatisoimme kahvinjuontimme.

Minä haluan keskittyä kahviini. Tietää mitä se on ja miten se on tehty, etsiä eri kahveille omat valmistustavat ja päästä tekemään mahdollisimman paljon itse siinä prosessissa missä kahvihedelmän paahdetut siemenet uutetaan juomaksi. Haluan uusia makuja ja uusia tapoja tehdä asioita. En halua kahvinjuonnistani automaatiota tai rutiinia.

Haluaisin suhtautua useampiin asioihin elämässäni kuten suhtaudun kahviin. Ehkä jopa kaikkeen. Haluaisin tehdä asioita samalla keskittymisellä, olla muissakin asioissa yhtä tarkka laadun suhteen. Haluaisin tehdä vain niitä asioita joihin tunnen samankaltaista intohimoa. Haluaisin osata keskittyä muihinkin elämän hetkiin, eritoten niihin pieniin ja jokapäiväisiin, samalla tarkkuudella kuin osaan keskittyä kahvihetkeeni.

Teemme liikaa asioita automaattisesti. Ajattelematta. Arvostamatta. Kulutamme ajattelematta, viihdymme ajattelematta. Apaattisina seuraamme viihdettä joka ei oikeasti viihdytä meitä, syöden ruokaa joka ei ravitse ja ostamme tavaroita jotka unohdamme kohta hankkimisen jälkeen. Maailma voisi olla parempi paikka jos osaisimme tehdä enemmän asioita ajatellen, keskittyen.

Oma elämäni olisi onnellisempaa jos osaisin uppoutua kaikkeen tekemiseen kuten kahvin valmistukseen. 

Kaupan päälle

Ylikulutuspäivän (11.4.) vanavedessä pohjoismainen elektroniikkamyymäläketju päätti pistää pystyyn kampanjan, jossa heidän tuotteitaan ostaville annetaan polkupyörä. Osta imuri, tietokone tai kuivausrumpu, ja saat pyörän kaupanpäälle.

Mikähän on tilastollinen todennäköisyys sille että uutta imuria tarvitsevat ihmiset tarvitsevat myös uuden pyörän? En näe hirveästi yhteyttä pyöräilyn ja elektroniikkaliikkeen tuotevalikoiman välillä. Onhan mahdollista että jollain on juuri nyt tarve sekä uudelle puhelimelle että pyörälle, mutta ei taatusti niin monella että moisen kampanjan käynnistäminen on perusteltua.

Ja kyseessä on elektroniikkaliike. Ei polkupyöräliike. Jos tarvitsee polkupyörää, kannattaako ostaa mieluummin juuri itselle sopivan kokoinen ja omaan käyttöön sopiva pyörä jonka on koonnut ja tarkastanut alan ammattilainen? Vai onko parempi napata ilmainen mankeli, ihan sama pystyykö sitä itse kunnolla polkemaan ja onko siinä 17 turhaa vaihdetta? 

Esitän tyhmää pointin vuoksi, tiedän kyllä mihin nämä kampanjan perustuvat. Liikeketju on hankkinut jostain halvan, ison erän polkupyöriä ja yrittää nyt niiden avulla saada ihmiset innostumaan ilmaisen tavaran edessä ja hankkimaan itselleen tarvittavat laitteet juuri heiltä. Tai vielä parempaa on kun ihmiset hankkivat laitteita joita he eivät tarvitse koska niiden kanssa saa ilmaisen pyörän. Jota he eivät tarvitse.

Eikä se pyörä ole ilmainen. Asiakas ei siitä maksa suoraan, eikä suuren ketjun muiden tuotteiden hinnoissa pyörien kustannukset välttämättä näy, mutta hintaa on muutakin kuin rahallinen. Kaikki polkupyörän osat on tehty materiaaleista jotka on jotenkin hankittu luonnosta, prosessoitu, muokattu ja kuljeteltu ympäri maapalloa. Luonnonvaroja kuluu, ympäristöön päätyy haitallisia aineita, energiaa käytetään ja hiilidioksidikuorma kasvaa.

Mutta pyörähän on jo tehty, osti sitä kukaan tai ei. Niitä myrkkyjä ei enää saa pois ympäristöstä. Eikö ole aivan sama haenko itselleni uuden pyörän? 

Mutta hinta ei lopu valmistukseen. Joskus se pyörä pitää hävittää. On tietenkin mahdollista kierrättää osat ja materiaalit, mutta tekeekö kukaan niin? Ja  jos tämä uusi ilmainen pyörä korvaa vanhan pyörän, mitä sille vanhalle tapahtuu.

Kuluttaminen ei itsessään ole ongelma. Me tarvitsemme asioita. Uusi pyörä saattaa kuolettaa ympäristölle aiheutuneet kustannukset jos se innostaa omistajansa kulkemaan enemmän lihasvoimalla. Mutta ongelma on pakonomainen ja ajattelematon kuluttaminen. Se että hankitaan uutta, vaikka vanha toimii. Se että hankitaan uutta statuksen osoittamisen vuoksi. Se että hankitaan marginaalisesti halvempi malli, vaikka omaan käyttöön se hieman kalliimpi olisi ollut sopivampi.

Eikä vika ole kuluttajissa. Ehdollistumme juuri tähän pakonomaiseen kuluttamiseen, koska televisio, lehdet, kadunvarret, internetin bannerit ja seuraamiemme ihmisten sosiaalinen media toitottaa tätä sanomaa. ”Osta nyt”. ”Rajoitettu erä”. ”Kaupan päälle”. ”Enemmän on parempi”.

Mutta voiko syyttää ketään muutakaan kuin kuluttajia? Tuotteita myyvän yrityksen toiminnan kannalta paras tilanne on se että mahdollisimman monet ostavat heiltä mahdollisimman paljon. Ei myyjän kannalta ole edullista että asiakas pysyy tyytyväisenä loppuelämänsä. Tuotteita tekevien, myyvien ja markkinoivien yritysten selviäminen pohjautuu siihen että tuotteita ostetaan, joten heidän kuuluukin saada meidät ostamaan. He siis toimivat oman olemassaolonsa jatkumisen kannalta juuri oikein. Joten vastuu jää meille kuluttajille.

Meidän pitää ymmärtää että meihin yritetään vaikuttaa. Meidän pitää pysähtyä miettimään tarvitsemmeko tuotetta todella. Aivan sama onko se halpa, aivan sama onko käytännöllinen, aivan sama kuinka paljon parempi se on kuin edellinen, aivan sama kenellä kaikille sellainen jo on. 

Onko minulla käyttöä tuolle tuotteelle? Eikö minulla ole jo jotain jolla voin täyttää saman tarkoituksen? Onko minulla varaa, niin rahallisesti kuin muutenkin, siihen? Ja tarvitsenko sen oikeasti, vai haluanko näyttää ihmiseltä joka käyttää tuota tuotetta?

Energiapalkki

Videopeleissä, varsinkin vanhemmissa, pelihahmon elinvoimaa kuvataan energiapalkilla. Tämä palkki vähenee aina kun hahmo ottaa osumaa vihollisiltaan ja palkin loppuessa hahmo kuolee. Menetettyä palkkia on mahdollista palauttaa kentistä löytyvillä taikajuomilla, ensiapupakeilla tai erilaisilla ruoka-annoksilla. 

Todellinen maailma ei toimi näin. Haavat eivät parane välittömästi vaikka söisi kuinka monta omenaa, eikä sideharsolla saa lisää jaksamista kesken juoksulenkin. Eikä ihminen pysy yhtä tehokkaasti toimintakykyisenä kuolemankielissä kuin täysissä voimissa ollessaan. Peleissä tämä epärealistisuus on hyväksyttyä, viihdyttäväksi rakennettu pelimekaniikka on tärkeämpää kuin todellisuuden tarkka kuvaus. Ja kaikki ymmärtävät ettei ihminen toimi yhtä yksinkertaisesti kuin pelihahmot.

Silti monet käyttäytyvät kuin heillä olisi videopelimäinen energiapalkki joka vähenee kun rasittaa itseään ja jota voi palauttaa vain lepäämällä. Raskaan työpäivän jälkeen ilta istutaan sohvalla, vaikka työssä ei joutuisikaan rasittamaan ruumistaan hiirikäden rannetta enempää. Liikuntaa ei jaksa harrastaa. Tai oikeastaan jaksaa on väärä verbi. Usein taustalla on pelko siitä että liikunta kuluttaisi energiamme loppuun emmekä pystyisi toimimaan enää seuraavana päivänä. Energian loppumisen pelko estää liikkumisen, ei niinkään todellinen väsymys.

Oikeasti meillä ei ole yhtä energiapalkkia joka vähenee ja palautuu lineaarisesti. Oikeasti kunnon treeni työpäivän päätteeksi saa meidät jaksamaan paremmin. Sohvan nurkkaan käpertyminen sitä vaston vain väsyttää meitä entisestään. 

Toki joskus olemme väsyneitä ruumiillisen rasituksen vuoksi. Ja välillä olemme väsyneitä koska kehomme koittaa kertoa meille jonkin olevan pielessä, ja silloin kehoa pitäisi totella. Mutta jos energiapalkkimme tuntuu aina tyhjältä, ilman ruumiillista rasitustakin, kannattaa muistaa että kehomme myös tottuu siihen mitä sillä tehdään. Sohvan mukavuuteen tottunut vartalo ei halua lähteä liikkumaan. Ja on helppo sekoittaa vastahankaisen kehon viestit väsymykseen.

Monesti ajatusteni ummehtuneisuus on helpottanut lenkkipolulla, orastavat päänsäryt unohtuneet liikkumalla ja aikaisen aamuherätyksen pöhnä kadonnut levytangon kanssa riehuessa. Ideoita kirjoituksiin, perheen kanssa tekemisiin ja elämään on syntynyt hikipisaroiden vanavedessä, treenien aikaan tai niiden jälkeen.

Toivoisin että useampi tajuaisi tämän ja pakottaisi itsensä liikkumaan enemmän, vaikka motivaatio olisikin kateissa. Sillä montaa kertaa ei tarvitse lähteä liikkeelle hampaat irvessä kun huomaa kuinka paljon pirteämmäksi se tekee.

Videopelilogiikan vastaisesti meidän energiapalkkimme täyttyy liikkuen, ei leväten.

Leikki

Pelkäämme liian paljon epäonnistumista. Pelkäämme ettemme osaa ja että joku muu näkee kun epäonnistumme. Pelkäämme yrittää jotain josta emme tiedä tarkalleen miten se kuuluisi tehdä. Ja pelkäämme tehdä asioita joiden tarkoitusta emme pysty tarkkaan selittämään.

Olemme aikuisina masentavan kykenemättömiä tekemään asioita vain koska niiden tekeminen tuntuu hyvältä ja oikealta. Liikkumisella pitää aina olla jokin järkevä tarkoitus, sen pitää viedä jonnekin tai kehittää kykyjämme. Emme temppuile kehoillamme vain temppuilun ilosta tai kokeile päästä paikasta toiseen epätavallisia reittejä vain nähdäksemme pystymmekö.

Silti teemme paljon asioita vain siksi että ne tuntuvat hyviltä. Asioita jotka kehittävät meitä paljon vähemmän kuin kehoillamme leikkiminen. Katselemme televisiota, luemme kirjoja, pelaamme pelejä ja kuuntelemme musiikkia. Tietyt tavat kuluttaa aikaansa ovat aikuisille hyväksyttävämpää toimintaa kuin leikkiminen, vaikka hyötyä ei näistä toiminnoista ole sen enempää.

Minä leikin. Kokeilen näkemiäni temppuja, luon omia liikeyhdistelmiä ja kuljen ympäristöni halki muitakin kuin niitä ilmiselviä reittejä. Improvisoin ja kokeilen. Kiipeilen kallioilla ja puissa, tasapainoilen puunrungoilla ja loikin esteiden yli. Usein epäonnistun yrityksissäni, kaadun selälleni tai putoan maahan. Ja naurahdan, mietin mikä meni pieleen ja yritän uudelleen.

Se tunne kun saa liikuttaa kehoaan on yksi parhaista kokemuksista. On hienoa osata kulkea läpi maailman omalla voimallaan ja haastaa itsensä tekemään jotain mitä ei ole aiemmin kokeillut. Ja puhdas liikkumisen ilo tekee epäonnistuneet yrityksetkin kokeilemisen arvoisiksi.

En ole immuuni ihmisten ihmettelylle. Naamioin leikkihetkeni usein treenien yhteyteen lämmittelyiksi ja jäähdyttelyiksi tai poikkean polulta vain syvällä metsässä, piilossa toisten katseilta. Joskus käytän lapsiani savuverhona. Toisten aikuisten kummastelevat katseet, tai oikeastaan oma kuvitelmani näistä katseista, lannistaa liian usein omat leikkihaluni.

Tavoitteenani on unohtaa useammin muut ja leikkiä silloin kun leikityttää. Olla rohkeammin sitä mitä haluan olla. Ja mitä haluaisin muidenkin olevan.

Suositukset

Internet on tuonut elämäämme runsaasti suosituksia. Käyttämämme sosiaalinen media, hakukoneet, nettikaupat ja suoratoistopalvelut tarkkailevat mitä teemme ja algoritmit yrittävät löytää tuotteita tai palveluita jotka saattaisivat kiinnostaa meitä. Facebookin reunukset täyttyvät sivuhistoriamme mukaan valikoituneista mainoksista, kirjakauppa ehdottelee viimeksi tilaamamme kirjan kaltaisia teoksia ja Netflix haluaa meidän katsovan muutkin elokuvat joissa edellisen päätähti esiintyy.

Toimivatko nämä mainokset? Haluavatko ihmiset oikeasti sitä mitä algoritmit päättelevät heidän haluavan? Onko tämänkaltainen markkinointi yrityksille turha rahareikä, vai olenko minä erilainen?

En minä halua katsoa aina samojen naamojen tähdittämiä elokuvia. Enkä edes saman ohjaajan ohjaamia. Luen paljon, mutta harvoin montaa kirjaa samalta tekijältä. Vaikka olenkin hiljattain googlannut e-kirjan lukulaitteita, ei se Facebookin reunamainos halvasta Kindlestä saa minua unohtamaan mihin malliin tiedonhakuni perusteella päädyin.

Jos kirja on mielestäni hyvä, se kyseinen kirja on hyvä. En pitänyt kirjasta koska se oli tiettyä genreä. En pitänyt kirjasta vain koska sen kirjoittaja oli niin hyvä. Kirja oli mielestäni hyvä koska sen aihepiiri oli kiinnostava, kirjoitus hyvää ja, jos puhutaan fiktiosta, juoni ja henkilöhahmot olivat vetoavia. Mikään ei takaa että nämä kaikki osa-alueet löytyvät saman tekijän muista teoksista.

Myönnän että hyvän kirjan tai elokuvan jälkeen haluaa lisää sitä samaa. Haluan kokea ne samat jännityksen tunteet, ahaa-elämykset tai naurut uudelleen. Uusi lukukerta tai katselu ei kirvoita niitä samoja tuntemuksia enää toistamiseen. Joten haluaisin lukea tai katsoa jotain samankaltaista jotta kokisin niitä tunteita.

Mutta en voi koskaan kokea sitä samaa. Ne elämykset olivat joka tapauksessa ainutkertaisia. Algoritmit voivat löytää teoksen jossa on samoja piirteitä kuin siinä joka sai aikaan vahvoja elämyksiä, mutta niitä elämyksiä en voi saada uudelleen. Kokemusten muisto saattaa herätä samankaltaisen teoksen parissa, mutta se on valju varjo niistä alkuperäisistä elämyksistä.

Oikeastaan samankaltaisuus varmistaa etten voi saada samanlaisia kokemuksia. Parhaat elämykset tulevat yllätyksistä, niistä asioista jotka esitetään uudesta perspektiivistä ja itselle uudenlaisista tavoista ajatella. Ja niitä löydän vain jo koluamieni lokeroiden ulkopuolelta.

Minä haluan löytää uutta. Haluan lukea erilaisia kirjoja ja katsoa erilaisia elokuvia. Haluan kokea uusia elämyksiä ja saada uusia silmiä avaavia kokemuksia. Koska niitä aikaisempia kokemuksia en kuitenkaan saa enää takaisin, enkä koskaan koe niitä uudelleen. Mutta voin kokea jotain yhtä hienoa kunhan vain jatkan uuden etsimistä enkä märehdi vanhojen asioiden parissa.

Urheilu

Liikkuminen ja liikunta ovat minulle tärkeitä asioita. Ja koska olen miespuoleinen ja mieltymykseni liikuntaan tulee helposti esille, minun oletetaan usein seuraavan urheilua. Minulta kysellään päivänpolttavan pelin tuloksista tai yritetään saada analysoimaan jonkun urheilijan suoritusta. Yleensä joudun vastaamaan ettei minulla ole mitään tietoa asiasta.

En ole penkkiurheilija. Mikään suosituimmista lajeista ei kiinnosta minua. Eivätkä edes ne minua kiinnostavat lajit saa minua liimaantumaan tuntikausiksi niitä seuraamaan. En pidä urheilun seuraamista erityisen kiinnostavan toimintana. Tottakai on hienoa katsella huippuunsa harjoitettujen yksilöiden suorittamista ja miettiä miksi tekniikat ovat muodostuneet sellaisiksi kuin ovat. Mutta tuntien uhraaminen pelien tai kisojen seuraamiselle ei innosta. Vapaaottelua seurasin joskus aktiivisesti, mutta lasten myötä vähentyneen vapaa-ajan myötä se harrastuneisuus sai jäädä.

Syynä on kaiketi se että olen myöhäisherännäinen liikunnan suhteen. En ollut hyvä liikunnassa kouluaikana. Liikuntatuntien pallopelijoukkueisiin minut valittiin viimeisten joukossa. 1990-luvun koululiikunta koostui lähinnä niistä pallopeleistä joita iso osa ikätovereista pelasi vapaa-ajallaan, joten onnistumisen kokemukset jäivät osaltani vähälle noiden tuntien aikana. Liikunnan ja sen ilon teini-ikäisenä löysin vasta teini-ikäisenä, omin avuin. Treenailin itsekseni, juoksin ja löin nyrkkeilysäkkiä. Sitten löysin capoeiran, kamppailu-urheilun, kahvakuulan ja paljasjalkajuoksun ja tajusin pitäväni liikkumisesta enemmän kuin yhdestäkään urheilulajista.

Lajitaustani on siis täynnä omituisia marginaalilajeja, eikä mikään niistä ole koskaan kiinnostanut niin kauaa että olisin koskaan saavuttanut mitään kummoista tasoa. En myöskään ole järin kilpailuhenkinen, joten kisoihin osallistuminen ei ole koskaan ollut tärkein motivaattori. Television ja lähiareenojen urheilutarjonta koostuu lajeista joista en pidä, lajeja joissa olen lähinnä kokenut parempien jalkoihin jäämistä kouluaikoina. Eikä kilpailemisesta minulla ei ole mitään käsitystä. Samastumispintaa urheiluun on siis vähän.

Utopiassani ammattiurheilua ei olisi olemassakaan. Mielestäni maailman resursseja hukataan liikaa koko massiivisen urheilukoneiston pyörittämiseen ja ihmisten huomio keskittyy epäsuhtaisen paljon urheiluun, ottaen huomioon kuin tärkeää se kaikki oikeasti on. Utopiassani ihmiset liikkuisivat omaksi ilokseen, ilman että nuoret miljonäärit näyttävät esimerkkiä ja antavat raaka-aineita haaveisiin. Utopiassani ihmiset puskisivat ihmiskehon rajoja pidemmälle vaikkei se antaisikaan heille loputonta mainetta ja kunniaa.

Mutta ei maailma toimi kuten minä haluaisin. Ehkä se esimerkki ja mahdollisuus leveästä elämästä on se mitä tarvitaan että ihmiset liikkuvat. Ehkä altruistinen ihmiskunnan parantaminen ei ole riittävä syy rikkoa itseään jotta näkisi mitä kaikkea ihmiskeho kykenee tekemään. Kuinka monta potentiaalista jenginuorta on pelastanut väkivaltaiselta elämältä kyky luoda ura jonkun lajin parissa? Kuinka suuria tunteita, niin henkilökohtaisia kuin koko kansakunnan yhteisiä, ihmiset ovat urheilun ansiosta kokeneet? Kuinka moni on saanut kipinän alkaa liikkumaan kun on nähnyt urheilijoiden upeita suorituksia?

En minä ammattiurheilua lopettaisi vaikka siihen pystyisin. Mutta en panisi pahakseni jos urheilun pöhöttyneimpiä palkkiota supistettaisiin.

Enkä edelläänkään tule tietämään miten Suomen pelissä kävi.

Kupla

Näin sattumalta ostos-televisiossa kuntoilulaitteen mainoksen. Kyseisen laitteen luvattiin mahdollistavan painonpudotus ja tiukkojen vatsalihasten hankkiminen vähäisellä treenimäärällä. Tämä todistettiin näyttämällä kuinka paljon vatsalihakset tuottivat lämpöä laitteella harjoiteltaessa. Ja kaiken luvattiin tapahtuvan mukavasti istuen.

Minulle mainoksessa oli monia punaisia lippuja. Lyhytaikainen harjoittelu ei pelasta terveyttä jos koko muu elämä on liikkumatonta. Sixpack ei vielä takaa toimintakykyä vaikka seksikkäältä näyttääkin. Lämmöntuotto harjoitellessa kertoo kyllä lihasten aktivaatiosta, mutta se ei vielä takaa että lihakset kehittyvät siinä mihinkään. Ja varsinkaan se ei kerro siitä että harjoitellessa oppisi uusia taitoja. Ja pahin kirosana oli mukavuus: mukavasti istuminen on se syy miksi meidän tarvitsee liikkua, ei ratkaisu siihen.

Mutta enemmän jäin pohtimaan sitä olenko itse kuplassa? Onko omat mieltymykseni koko kehoa kuormittavaan harjoitteluun ja oikeasti käyttökelpoisten taitojen opetteluun niin erilaisia kuin valtaosalla. Olenko itse altistanut itseni jo niin kauan toiminnalliselle harjoittelulle, kahvakuulalle, paljasjalkailulle, Joelle, Idolle, Erwanille ja Katylle etten ymmärrä ettei suurin osa ihmisistä katso mainosta samoin kuin minä. Että suurimmalle osalle ihmisistä lupaukset kuluvista kaloreista ja tiukkenevasta vatsasta mukavasti istuen on vetoava ajatus.

Olenko minä liian syvällä kuplassani, vai oliko tuo mainos tehty vanhentuneilla ideoilla?