Vuorikiipeilijä

Miksi kenenkään pitäisi kiivetä vuorelle maailmassa jossa helikopterit on keksitty? Vuoren huipulta avautuvan näköalan nähdäkseen ei ole pakko rehkiä rinnettä ylös.

Mutta onko näköala se syy miksi vuorille kiivetään? Vai onko syy matkassa, kaikessa siinä mitä kiipeämisen aikana kokee? Tai itsensä voittamisessa, vuoren valloittamisessa uhraten hikeään, mukavuuttaan ja mahdollisesti vertaan?

Miksi istua tuntitolkulla seinää tuijottaen saavuttaakseen jotain jonka voisi löytää kehon ulkopuolisten aineiden avulla tai teknologiaa hyväksikäyttäen? 

Minun motivaationi meditoitiin ei ole vuoren laella avautuva näköala. Eikä se ole edes matkan aikana koetut asiat tai itsensä voittaminen. Minä meditoin jotta oppisin elämään tätä elämää paremmin. Vuorikiipeilijälle vastaava tarkoittaisi sitä että kiipeilijä oppii selviämään, ei vain korkeiden vuorten rinteistä, vaan myös arkisten polkujensa ylämäistä.

Näköala ei ole pääpalkinto, se on vain kirsikka kakun päällä. Palkinto on saavutettu vahvuus, ja vahvuuden myötä helpottuva arki.

Viimeinen uusi kuu

Olen päättänyt pudottaa blogin julkaisutahdin puoleen, joten näillä näkymin tämä on viimeinen uuden kuun aikaan ilmestyvä kirjoitus. Tärkeimpänä syynä päätökseen on ajanhallinta. Muiden vastuiden lisäksi olen alkanut vetämään viikottaisia liikkuvuusharjoittelutunteja, ja niiden suunnittelulle pitää varata viikosta aikaa. Lisäksi haluan päästä kirjoittamaan keskeneräisiä fiktiivisiä tarinoitani jotta näen minne ne menevät. Jos menevät minnekään.

Haluan myös päästä kokeilemaan enemmän kirjoitustapaa jossa kumoan aluksi kaiken pääni sisällön aiheesta paperille ja alan vasta sen jälkeen louhimaan syntyneestä kuonasta jotain järkevää. Jotain joka olisi tiiviimpää, selkeämpää ja sujuvampaa kuin toistaiseksi aikaansaamani tekstit. Haluaisin kirjoituksieni olevan enemmän sellaisia kuin haluan muidenkin asioiden elämässäni olevan, yksinkertaisia ja vailla turhaa.

Minimalistisempia.

Vanhemman pahin painajainen

Jokainen vanhempi pelkää eniten sitä että omalle lapselle sattuu jotain. Että lapsi loukkaantuu tai sairastuu. Minä koin tämän pelon kun poikani joutui sairaskohtauksen vuoksi tehohoitoon. Hän makasi pienenä ja avuttomana aikuisten sängyssä, koneen hengittäessä hänen puolestaan, kanyyleiden, katetrin ja monitorijohtojen syleilyssä.

Minulle tämä painajainen ei kuitenkaan ollut yhtä kauhea kuin monille muille vanhemmille. Olen koulutukseltani ensihoitaja ja ammatiltani sairaanhoitaja. Yli kymmenen vuoden ajan olen itse laittanut samanlaisia kanyyleita, katetreja ja johtoja toisiin ihmisiin. Ambulanssin tullessa kotiimme tunsin meille saapuneet ensihoitajat. Kun poikani keuhkoihin ujutettiin hengitysletku, tunsin kaikki toimenpiteeseen osallistuneet työntekijät ja se tapahtui huoneessa jossa olen viettänyt enemmän aikaa kuin omassa talossani.

Kun tilanne oli rauhoittunut ja pääsin soittamaan vaimolleni väliaikatietoja, hän kysyi minulta miten minä voin. Vastasin ettei minulla ollut hätää. Eikä ollutkaan, minä olin kotona. Minä olin omassa ympäristössäni ja omieni parissa. Vaikka olinkin siellä muussa roolissa kuin yleensä, koin olevani turvassa ja tiesin että poikani oli hyvissä käsissä.

Koulutukseni ja ammattini vuoksi pelkoni oli varmasti vain desimaaleja siitä mitä se olisi voinut olla. Tiesin ettei tilanne ollut niin vakava kuin miltä se näytti, enkä suotta pelästynyt tehohoitoon päätymistä. Parempaa työsuhde-etua en voi kuvitella.

Silti ambulanssiin istuessani mieleen tulvi kaikki mahdolliset syyt kohtaukselle. Mitä jos pojallani olikin vakava sairaus joka vaatisi vuosien hoidon? Tai jopa parantumaton tila? Mitä jos jokin meneekin pieleen ja hoidon komplikaationa poikani vammautuu pysyvästi tai menehtyy? Näiden ajatusten virta kuitenkin tyrehtyi nopeasti kun ymmärsin lakata murehtimasta asioita jotka eivät olleet tässä ja nyt. Tunnistin huoleni, ymmärsin mistä ne tulevat ja annoin niiden mennä. Kuten olen tuntikausia harjoitellut.

Olen kiitollinen siitä että kaikki meni hyvin. Saamamme hoito oli ensiluokkaista. Poika toipui tilanteesta nopeasti. Olen myös kiitollinen siitä että oman työkokemukseni ja zazen-harjoitteluni avulla tämä painajainen ei ollut läheskään niin pelottava kuin se olisi voinut olla.

Vahvuus

Olin poikalapsi 1980-luvulla. Sankareitani oli He-Man, Arnoldin ja Stallonen elokuvahahmot, Marvelin supersankarit ja videopelien päähenkilöt. Kasvoin ihaillen lihaksikkaita ja suurikokoisia mieshahmoja jotka suunnattomilla voimillaan taistelivat vääryyttä vastaan ja tekivät maailmasta parempaa paikkaa.

Lihakset eivät kuitenkaan kasvaneet minulle itselleni osmoosin voimalla, vaan teini-ikäisenä kroppani näytti juuri niin atleettiselta kuin sarjakuvia lukemalla ja peliohjainta rämpyttämällä voi saavuttaa. 

En edelleenkään ole suurikokoinen tai lihaksikas. Vaikka harrastankin liikuntaa nykyään eksponentiaalisesti enemmän kuin lapsuudessani, harjoitteluni ei tähtää lihashypertrofiaan. En haaveile olevani supersankareiden näköinen, sillä käsitykseni siitä mitä on todellinen vahvuus ja voima on muuttunut. Enkä viittaa mihinkään henkiseen voimaan tai luonteen sitkeyteen. Puhun nimenomaan fyysisistä ominaisuuksista ja siitä mitä todellinen ruumiillinen vahvuus on.

Lapsuuteni sankareiden lihaksekas ulkomuoto ei kerro vielä varsinaisesta voimasta mitään. Koko ei kerro kaikkea tehosta, vaikka jokainen joka omaa suuret lihakset, omaa myös voimaa. Siis sellaista voimaa jolla liikutetaan suuria määriä massaa. Mutta todellisessa elämässä suurien kuormien liikuttelu ei kuitenkaan ole se kaikkein tärkein ominaisuus.

Minun elämässäni tärkeää voimaa on se että jaksan kantaa väsähtäneen poikani kaupasta kotiin vaikka takana olisi työpäivä. Minulle vahvuus on sitä että voin siirtää lounaalle lähtöäni tunnilla eteenpäin jos tilanne töissä ei salli syömistä aiemmin. Voin kulkea portaita, voin nukkua vieraalla patjalla, voin kiivetä hakemaan puusta sinne juuttuneen frisbeen. Minulle vahvuutta on se että pärjään arjessani ja että tiedän pärjääväni myös silloin kun maailma heittää kapuloita arjen rattaisiin ja tekee asioista vaikeampia.

Ja sen kaltaisen voiman saavuttamiseksi minä juoksen, kiipeilen, loikin, vääntäydyn vaikeisiin asentoihin, kuljen paljain jaloin, istun lattialla ja nukun ilman tyynyä. Ja toki myös nostan painavaa.

(Voi myös olla tämä kaikki luonnollinen liikkuminen ja ”haluan pärjätä arjessa” -höpinät ovat vain defenssejä mieheltä joka ei koskaan saanut aikaiseksi pumpata itseään lihaksikkaaksi. Mutta mitään en myönnä.)

Maailman paras kuntosali

Kaupungit ovat täynnä kuntosaleja, pelikenttiä ja muita liikuntapaikkoja. Silti ajan puute on monilla ihmisillä syy, tai ainakin tekosyy, siihen että liikkuminen jää vähäiseksi. Aika on resurssi jota on lähes mahdotonta saada lisää  ja meillä työssäkäyvillä ja perhettä omaavilla se on kroonisesti lopussa.

Paras tapa löytää aikaa liikkumiselle on mielestäni integroida liikkumista mahdollisimman paljon jokapäiväiseen elämäämme. Mutta silti tarvitaan erillisiä treenejä. Välillä pitää saada liikkua kovaa ja kunnolla, sekä keskittyä jonkin uuden asian opetteluun, sen sijaan että vain hyötyliikkuisi ja välttelisi tuoleja.

Silloin pitää löytää jokin paikka jossa liikkua. Jokin tila jossa on omaan liikkumiseen tarvittavaa välineistöä tai ympäristö. Ja jossa on hyväksyttyä harrastaa liikkumista. Ja siksi liikunta vie vielä enemmän aikaa. Mutta tarvitseeko liikkumisen tapahtua aina liikkumispaikoilla?

Minulle paras kuntosali löytyy heti oveni ulkopuolelta. Kilometritolkulla teitä, ulkoilureittejä ja polkuja joita juosta, järvi jossa uida ja puita ja kallioita joilla kiipeillä. Leikkipuistoja joissa voi tasapainoilla hiekkalaatikkojen reunoilla ja vetää leukoja keinutelineissä, kiviä ja tukkeja joita nostella. Voin helposti tehdä kokonaisvaltaisen harjoituksen vain astumalla ovestani ulos ja leikkimällä ympäristössäni.

Tiedän että sub-urbaani elinympäristöni omaa paremman tarjonnan kaikelle tekemiselle kuin moni muu paikka. Mutta mahdollisuuksia liikkumiseen löytyy silti myriadeja, odotti ulkona sitten kaupunki, maaseutu, tai jotain siltä väliltä. 

Olemme liian ehdollistuneita harjoittelemaan liikkumista vain sille varatuilla paikoilla. Emme kehtaa harjoitella pihapuissa tai puiston penkeillä. Tai sitten emme uskalla, pelkäämme tekevämme jotain väärin. Emme uskalla leikkiä.

Toisaalta on totta ettei kaikki treeni ulkona onnistu samoin kuin liikuntapaikoilla. Poluilla ja liukkaalla juostessa ei saa revittyä samanlaisia nopeuksia kuin radalla, puunrunkoja nostamalla ei painoa voi lisätä kahden ja puolen kilon intervallein eikä puunoksasta saa samanlaista otetta kuin leuanvetotangosta. Mutta näillä seikoilla ei ole niin suurta merkitystä muille kuin niille jotka harjoittelevat tavoitteellisesti, jotain tiettyä lajia varten. Jos tarkoitus on kilpailla, pitää tietenkin treenata kilpailusuoritusta varten.

Mutta meille tavallisille kuolevaisille olisi hyödyllisempää treenata todellisen maailman kaaoksessa. Kun olosuhteet eivät ole optimoidut, pitää kehon sopeutua toimimaan myös hankalammissa tilanteissa. Ja sitähän liikunnan harjoittamisella haetaan, kykyä toimia kaikenlaisissa tilanteissa mitä elämä heittää eteen.

Avaa ensin mielesi, sitten ovesi. Astu maailmaan ja ala etsiä mahdollisuuksia liikuttaa kehoasi sen lävitse. Unohda häpeä ja leiki rohkeasti, liiku maailman parhaalla kuntosalilla.

Työkalut

Värikkäät ilmoitukset ympärillämme yrittävät rakentaa mieliimme tietynlaisen kuvan erilaisista tuotteista. Tavaroita, välineitä, vaatteita ja ruokia mainostetaan luomalla niiden taakse tietynlainen brändi. Ei riitä että ne ovat laadukkaita alallaan vaan merkityksellistä on viestiä minkälaiset ihmiset kyseistä tuotetta käyttävät. Mikä tuote määrittelee minut parhaiten ihmisenä?

Eikö ole omituista määritellä omaa identiteettiään käyttämiensä tuotteiden kautta? Eihän mitkään niistä ole kuitenkaan muuta kuin työkaluja. Autot ovat liikkumista nopeuttamassa, vaatteet suojaamassa elementeiltä ja koska sosiaalinen konventio niin vaatii. Ruoka tyydyttää kaloreiden ja ravinteiden tarpeemme. Puhelin helpottaa viestintää. Ja toimii viihdepäätteenä. Ja vaikka mitä muuta.

Mutta edes nykyaikainen älypuhelin jolla voi suorittaa moninaisia toimintoja ei silti ole muuta kuin työkalu. Se on väline tiettyihin toimintoihin. Yksi malli saattaa tehdä toiset asiat paremmin ja toiset huonommin, hinnoissa on eroja ja yhteensopivuudet sekä palvelut vaihtelevat. Mutta herkästi tärkeimmäksi valintakriteeriksi muodostuu se kuva jonka tietyn puhelimen käyttäminen antaa meistä ulospäin.

Onko tämä järkevää? Kun kyseessä ovat yksinkertaisemmat työkalut, emme sorru samanlaiseen ajatteluun. Valitsemme ristipäiselle ruuville ristipäisen meisselin, vaikka olisimme kuinka vahvasti talttapäämiehiä. Työkalut valitaan käyttötarpeen mukaan.

Hyvä tuote tekee hyvin ne asiat joita sinä arvostat ja joita sinä tarvitset. Hankintapäätöksemme pitäisi perustua siihen että tuote on meille oleellinen työkalu. Tottakai myös hinta, ekologisuus ja eettisyys painavat vaakakupissa. Mutta sillä minkälaiset ihmiset mainoksissa käyttävät työkalua ei pitäisi olla minkäänlaista painoarvoa hankinnoissamme.

Juhlapyhät

Viikko sitten oli kesäpäivänseisaus. Aurinkokalenterin merkkipäivät, seisaus- ja tasauspäivät, ovat minulle juhlapyhiä. Ne eivät sisällä mitään perinteitä tai tapoja, enkä tarkoita että niissä olisi mitään taianomaista, mutta pyrin pitämään auringon vaiheiden merkkipäivät vapaapäivinä ja tekemään jotakin merkityksellistä niinä päivinä. Useimmiten vietän näinä päivinä zazenkain, muttei sekään mikään kiveen kirjoitettu perinne ole. Kuun vaiheet ovat minulle pienempiä merkkipäiviä, joiden mukaan määräytyy muun muassa tämän blogin julkaiseminen.

Kuun ja auringon vaiheiden mukaan asioiden ajoittaminen tuntuu järkevämmältä kuin kalenterin tuijottaminen, koska taivaankappaleiden liikkeillä on enemmän konkreettista merkitystä kuin kalenterin päivillä. Enkä tarkoita nyt mitään esoteerisia energiavaikutuksia ihmisiin. Tarkoitan sitä, että kun katson taivaalle ja seuraan näiden kappaleiden liikettä, voin oikeasti todeta sen että on täysikuu tai noin viikko kesäpäivänseisauksesta. Mikään muu kuin kalenterin tarkastaminen ei kerro minulle että tänään on kesäkuun 28. päivä.

Juhlapyhillä on koko aikuisuuteni ajan ollut minulle vain hyvin pieni merkitys. Kristilliset pyhät kaatuvat siihen etten usko Jeesuksen jumalallisuuteen, pakanallista alkuperää olevat tavat juhlia eivät tunnu sen enempää omilta. Eivätkä modernit merkkipäivät ole sen parempia: Vaikka vanhempien merkityksen muistaminen on kannatettava asia, en välttämättä näe syytä äitien- ja isienpäiville. Mielestäni vanhempiaan olisi hyvä kunnioittaa useamminkin kuin vain yhtenä päivänä vuodessa. Syntymäpäivistäni en välitä.

Osa juhlapyhiin liittyvistä tavoista on hauskoja, ja haluan että lapseni saavat osansa juhlaperinteiden luomista kollektiivisista muistoista, joten tulee merkkipäiviä vietettyä välillä perinteisin menoin. Mutta ei minun elämäni mene pilalle vaikken pääsisikään viettämään juhlapyhiä lainkaan.

Kalenteriin merkityt merkkipäivät, tai oikeastaan koko gregoriaaninen kalenteri, eivät ole minulle tärkeitä asioita. Koko kalenteri on vain ihmisten kesken sovittu tapa jäsentää ajan kulkua joka ei, vuoden päivien lukumäärää lukuunottamatta, perustu mihinkään todelliseen. Pakkohan minunkin on kalenteria käyttää, se on se kieli jolla ajan kulumisesta voi muiden tämän maailman ihmisten kanssa keskustella. Mutta henkilökohtaisessa ajantajussani tukeudun mieluummin siihen minkä voin itse todeta. Luotan mieluummin planeettamme liikkeeseen tähtensä ympäri ja kiertolaisemme vaiheisiin pallomme ympäri kuin ihmisten rakentamiin taulukkoihin.